Alkua...

Se, että juoksen ja että nautin siitä on itsellenikin edelleen jokapäiväinen ihme. Siksi jaksan olla asiasta vilpittömästi iloinen, aina vaan. Innoissani. Jopa hurmiossa. Mielelläni muistelen, miten kaikki lähti käyntiin.

En ole hyvä ottamaan vastaan ohjeita tai suosituksia. Sen verran urheilukokemustakin nuoruudesta löytyy, että kuvittelen tietäväni. Vaan en. Juoksu sellaisena kuin sen nyt miellän on ollut jotain, jonka edessä olen ollut hyvinkin nöyrä ja kuuliainen - omalle fiilikselleni ja kropalleni. Tässä lajissa, tässä iässä, tässä kunnossa kun ei voi kilpailla kuin itseään vastaan. Samalla tämä kaikki on ollut mitä mahtavin haaste...

Kun olin selvinnyt kahdesta ensimmäisestä nollakuntoisena juostusta verenmakusuussalenkistä, otin selvää, miten juoksussa voisi päästä alkuun niin, että moinen into ei loppuisi heti 4. lenkin jälkeen. Koska aloitin keväällä, kaikki lehdet ja tietysti myös internet olivat täynnä erilaisia ohjelmia. Minua ne ahdistivat joko liiallisella tarkkuudellaan tai kovuudellaan tai helppoudellaan. Ylipäänsä en halunnut aluksi juosta liian määrätietoisesti. Perussuorittajaluonteen omaavana tiesin, että siihenkin pystyisin. Enemmänkin halusin, että minulla olisi hauskaa ja kunto kohenisi.

Juoksuohjelmista tulkitsin, että juoksun ja kävelyn vuorottelu lenkin aikana olisi hyväksi. Kuulosti hitaalta ja tylsältä. Vasta nyt pitkiä peruskestävyyslenkkejä juoksevana ymmärrän, että pointtina oli pitää sykkeet matalina ja kohentaa ensin peruskestävyyttä ja -kuntoa sen verran, että kroppa kestäisi kovemman vauhdin. Kävelyosuuksien avulla lenkeistä sai pidempiä ja mukavampia. Niiden aikana palautui. Syke ja hapot jalkalihaksissa pysyivät aisoissa. Koska jos syke on pilvissä ja jalat hapoilla, kuten sanotaan, ei jaksa. Alkuun ei edes metriä. Ainakaan mukavasti. Ja silloin harrastus olisi jäänyt ainakin itsellä ennen kuin olisi alkanutkaan. Se, että joka ikisellä askeleella nostaa koko painonsa verran massaa ilmaan jaloillaan, on suhteellisen rasittavaa. Ihan eri tavalla kuin pilates, lentopallo tai jumpatkaan... Jos vielä matkassa on ylimääräisiä kiloja, kuten itselläni oli, kävelypätkät myös totuttavat niveliä vähitellen uuteen rasitukseen (mutu-tietoa :) ).

En tahtonut juoksu-kävellä kello kädessä, saati sitten sykemittari rinnassa. Musiikki sen sijaan tuntui sopivalta fiiliksen luojalta. Loin soittolistan ja juoksin biisien mukaan. Ensin mentiin 1 biisi kävelyä, 1 juoksua. Parin lenkin jälkeen uskalsin lisätä väliin jo 2 biisiä juoksua, josta palautui yhden kävelybiisin aikana. Pian tästä tuli sääntö, joka rytmitti lenkkejä. Kunnes juoksin koko lenkin. Juoksu-kävely-vaiheen aikana juoksin lenkkien aikana yhteensä vain n. 2,5-3,8 km.

Musiikin sijaan rytmittäjänä voisivat toimia valopylväät tai kadunkulmat: kaksi pylväsväliä juoksua, yksi kävelyä... kolme juoksua, yksi kävelyä. Kuinka nopeasti sitä huomaakaan, että vahingossa ja melkein itsestään meneekin useampi pylväänväli. Tai että se sama biisi sujuu nyt paljon helpommin. Voittajaolo!

Juoksu oli aluksi todella hidasta. Silti juoksin liian kovaa. Niin päättelen, koska se tuntui paikoitellen ikävältä. Mietin usein, miksi juoksen, vaikka voisin vain kävellä. Luulen, että moni aloitteleva miettii samoin. Silloin tarvitaan tahtoa - ja motivaattoreita. Kuten laihtuminen, itsensä ylittäminen, jaksaminen arjessa. Minulla se eteenpäin ajava tekijä oli toive kivuttomasta yöstä ilman särkylääkkeitä. Pahoina hetkinä musiikki auttoi. Ja hymy: edelleen huomaan, että kun hymyilen juostessa, sykkeet laskee ja askel rentoutuu.

Penikatkin kipeytyivät. Heti ensimmäisellä lenkillä. Ajattelin ensin, että harjoituksen puutetta. Lopulta moisesta vaivasta pääsin ostamalla kunnon juoksukengät. Sanotaan, ettei aloittelijan tarvitse hankkia kalliita kenkiä. Mutta hyvät kannattaa. Itsellesi täydelliset. Sellaiset, joissa tulee olo, että ne juoksevat melkein itsestään. Samalla teet ystävällisen teon jaloillesi, selällesi ja koko kehollesi. Siis mielellesi. Mistään budjettini tuplanneesta ostoksestani en ole ollut niin onnellinen kuin juoksukengistäni tuolloin. Penikkavaiva katosivat heti ensimmäisen lenkin jälkeen uusilla kengillä...

Asicsien Nimbuseista tuli nopeasti luottoystävät. Pari nro II menossa, vaikka kuinka luulin ostavani ensimmäisellä kerralla ikuiset juoksukengät. 

8. lenkin jälkeen mietin, että koenkohan koskaan juoksun hurmosta. Silloin ystäväni kannusti kestämään vielä muutamia lenkkejä (samalla kun muistutti levon tärkeydestä kunnon kohottamisessa ja kehoitti hidastamaan juoksuvauhtia). 10. lenkki oli ensimmäinen euforia-flow-lenkkini. Silloin myös juoksin ensimmäisen kerran koko matkan sitten verenmakusuussalenkkien, 4,4 km. Enempää ei tarvittu, olin myyty.