Kipua matkassa

Mutkia matkassa: jalkapohjan ulkosyrjä kipeytyi. Nopea googletus antoi kaksi vaihtoehtoista diagnoosia: rasitusmurtuma tai peroneus brevis (tms.) jänteen tulehtuminen. Molempiin - kuten lähes kaikkiin vammoihin - auttaa ensisijaisesti lepo, kylmä ja särkylääkkeet. Alkaa olla tuttu resepti.

Taisi käydä jälleen niin, että kun mieli ei ole tarpeeksi vahva määräämään kroppaa juoksutauolle, niin kroppa laittaa lopulta rajat. Olen puolikkaasta asti ajatellut, että yksi viikko jossain välissä olisi hyvä pitää ei vain juoksu- vaan ihan kuntoiluvapaata. Savonlinnan kympille mentäessä sen jopa lupasin. Enkä vieläkään malttanut, vaikka hyvin olisi voinut nämä helteet pyhittää rannalla makoilulle.

Olen rasittanut jalkojani paljon koko kevään ja kesän ajan. Kilometrimäärät ovat nousseet tasaiseen tahtiin, vauhtilenkkien vauhdit myös. Olen mielelläni myös haastanut itseäni, vienyt kroppaani epämukavuusalueelle. Koska se on tuntunut hyvältä. Juuri tällä kuluvalla viikolla oli ajatuksena kokeilla, joko jaksaisin juosta jokaisella lenkillä kympin...  Silti jossain on ollut ajatus, että välillä voisi vähän levätä. Etenkin kun talvella kipeytynyt vasen kantapääkin on aivan viime hetkiin asti muistuttanut itsestään, tosin enemmän levossa kuin juostessa. Juuri nyt se tuntuu olevan kunnossa. Onneksi edes se.

Moni kysyisi, oliko pakko juosta niin paljon? Oli. Koska sillä tavalla kunto ja juoksuni kehittyvät. Ja kun jokin asia on hauskaa, sitä tahtoo tehdä, paljon. Luulen myös, että reuman takia saan tottua siihen, että aina on jokin jänne tulehtumassa ja että niiden parantuminen kestää. Itse asiassa en nytkään syytä juoksemista jalan kipeytymisestä, vaan kaikenlaisia muodottomia läpsyttimiä, joilla olen hellesäillä painellut menemään. Niissä jalkapohja on jo saanut iskua niin, ettei enää juoksun tärähtelyä kestänyt. Olisi pitänyt pysytellä vain niissä korkokengissä. ;)

Siispä kylmä-kalle jalan alle, hyvä kirja käteen ja lasiin hyvää viiniä. Ja se kuntohan kasvaa levossa - vai miten se nyt oli... :) 

Yöjuoksulla

Helsingin niemen rannat. Kuuman päivän viilenevä ilta. Silti niin lämmin. Ei tuule. Aurinko laskee hiljalleen, pimenee. Kadut hiljenevät...

Melkein maltoin pysähtyä kuvaamaan...

Mitkä puitteet tämän illan pitkälle, hitaalle lenkille, yöjuoksulle! 18 km ja muutaman minuutin päälle kaksi tuntia kestänyt nautinto. Lähtö vasta klo 21.15. Mukana juomapullo, joka täytettiin tunnin jälkeen ja pari geeliä. Fiilistä olisi ollut juosta pidempäänkin. Mutta tuli nälkä.

Ollaan jo pitkällä ja kello on n. 22.50

Tätä ei voi kokea samalla tavalla talvella.
Sanalla sanoen: ihanaa!

Huh hellettä

Voihan helle! Yllätti kuin talvi autoilijat. Savonlinnan Pyhän Olavin Maratonin 10,6 km:lla. Nostan hattua puolikkaan tai maratonin juosseille. Mun kunnolla ei meinattu selvitä kunnialla edes tästä lyhyestä - mutta vauhtinsa puolesta toki kovasta - pätkästä. Vaikka olin nestetankannut. Edellisenä iltana pari ylimääräistä litraa urheilujuomaa ja aamulla lisänä vettä vähitellen lipittäen. Koska nestettä tänään tarvittiin.

Reitti oli juuri niin kaunis kuin oli kehuttu. Harmi, että omat energiat meni ihan muuhun kuin niiden katselemiseen. Varjossakin 26 asteen voimalla riemastuttanut kesä tarjoili parastaan auringon paahtaessa täysillä lähes varjottomalla reitillä. Etenkin uuden ohitustien vierellä juostessa tuntui siltä, että lihaksille olisi riittänyt pikkaisen vähäisempikin lämpö... Miten houkutteleva se järvi siinä vieressä olikaan. Silloin jopa mietin, että pitäisiköhän jättää homma kesken ja jatkaa uiden eteenpäin.

7,5 km asti mentiin tavoiteajassa. Sitten tuli seinä vastaan. Vilkaisu sykemittariin kertoi, että sykkeeni lähestyivät jo 190:tä. Ilmankos tuntui vähän pahalta. :) Vaihdoin kävelyksi seuraavaa juomapistettä odotellen, jossa heitin mukillisen vettä naamalleni. Siitä huolimatta viimeisen puolikilometriä jaksoin vain ajatuksella, että juoksen maaliviivan jälkeen suoraan järveen. Niin melkein teinkin: vaatteet päällä, vain lenkkarit ja tekniset välineet pois ja spurtti kohti vilvoittavaa vettä.

Joko hellejuoksut eivät sovi minulle tai sitten niihinkin pitää vain tottua. Ei mustaa päälle, märkä huivi päähän, tavoitteita vähemmäksi, hitaampi alkuvauhti ja rohkeasti vettä päälleen, kun sitä kaipaa... Tai sitten hattu, jossa on vilvoittava ilmastointilaite sisään rakennettuna. Kehittäisikös joku sellaisen? ;)

Tulipa koettua ja opittua: helteellä ei juosta ennätyksiä. Ymmärrän nyt, miksi niin monet tapahtumat järjestetään joko keväällä tai syksyllä. Niihin omatkin seuraavat tavoitteet asetetaan. Tämä hellejakso - niin ihana kun se onkin - taidetaan viettää hieman kevyemmällä treenillä... :)

Vitosen enkka

Juuri kun olin myöntymässä ajatukseen, että nyt ei oikein juoksussa kulje, niin kellotinkin uuden ennätyksen vitoselle: 00:27:02. Iloitsen, vaikka juoksu ei tuntunut missään vaiheessa kovin hyvälle. Tällä kertaa jopa alkuverryttelin ja -venyttelin - ja taisin keksiä, miten moisen vaiheen toteutan jatkossa luontevasti... :-o \o/

Huomaan, että minun on vaikea sietää sitä tunnetta keuhkoissa, mikä syntyy kun puuskutetaan oikein kunnolla... eli kun juostaan kovaa ja annetaan sykkeiden nousta maksimien tuntumaan. Voi olla, että se johtuu osin siitä, että rintarankani on sairauteni myötä sen verran jäykistynyt, että en ehkä saa sitä venymään siihen ympärysmittaan, kuin keuhkot vaatisivat. Mutta siitä tunteesta en pidä. Saankin käyttää kaikki tietämäni psyykkauskeinot matkan aikana (tuttu reitti, kohta kotona, no pain no gain, jaksaa jaksaa, hymyile, mahtava biisi, hengitä-hengitä-hengitä...), jotten jätä touhua kesken. Jalathan olisivat toki jaksaneet, kovempaakin olisivat tahtoneet mennä. Kuinkas muuten. Puuskutusvauhtini ei olisi tullut perässä. Enkä edes tiedä, auttaako vai pahentaako se tilannetta, että väsyessäni alan tuijottaa Garminiani (sykemittarin kelloa) muutaman kymmenen metrin välein. Aivan kuin se jotenkin lyhentäisi matkaa...

Mutta tuntuuhan nyt, juoksun jälkeen, ihan taivaalliselta!

Ja sitten analyysit. :)

• Ensinnäkin, minun ei pitänyt juosta näin kovaa (5,24 min/km) vaan vauhtia 5,40-5,50 min/km, jolla kuvittelen viikon päästä juoksevani kympin. Heh. Pieleen siis meni valmistautumiset. ;)
• Samaa vauhtia en olisi jaksanut enää kilometriä. Eli ehkä parannusta keväiseen kutoseen ei oikeastaan ole tapahtunut... :-/ 
• Lähdin liian kovaa - hyvä muistutus ensi viikkoa ajatellen. Nouseva tahti on hyvä mahti! Sillä meiningillä olen kaikki yllätysjuoksuni juossut ja hymyssä suin maaliin astellut. Tämä toinen tapa eli aloita kovaa, hidasta sitten on etenkin psyykeelle erityisen hankala... Vaikka sykkeet saisikin rauhoitettua (ja nyt oli tarkoituskin juosta kovilla sykkeillä), ei enää vain palaudu edes siedettävään tilaan, saati sitten nautinnolliseen.
• Taidan ylipäänsä olla vaiheessa, jossa ajasta ei enää lähdekään noin vain minuutti tai toinen. Etenkään näin lyhyellä matkalla. Se tuntuu hassulta, mutta taitaa olla vain inhimillistä. Etenkin, kun koko juoksutouhuni tähtää pidemmille matkoille. Eli olen enemmän keskittynyt kestävyyden kuin nopeuden hankintaan. 
• Tarvitsen toisen biisilistan näitä juoksuja varten. Sellaisen, jossa ei ole yhtään hidasta kohtaa! 
• Olisikohan nopeammilla lenkkareilla saatu nuo 2 sekuntia ajasta pois?
• Suuri ihmetykseni aihe on kuitenkin juoksuvauhdin pitäminen tasaisena. Ymmärrän, että aina tulee pieniä ylä- ja alamäkiä, tien ylityksiä ja alituksia, jotka asettavat tasavauhtisuudelle omia haasteitaan. Mutta että suorallakin tuntuu, että joka toisella askeleella mennään hitaasti ja heti perään nopeasti. Vauhtikäppyräni on kuin Mount Everest... 

Niin ja se valmistautuminen tähän juoksuun. Taisi olla jälleen niin ja näin, sinne päin. Ihan kaikki ne kolme asiaa eli syöminen, juominen ja uni. Ehkä se kertoo, että sitten kuitenkin - hurahtamisestani huolimatta - juoksen elämälle, en elä juoksulle. :)

Tankkauksen ihmeellinen maailma

Tankkaus ennen kovaa suoritusta. Kuuma aihe. Siltä tuntuu. Kaikki olemme yksilöitä. Niin extreme-urheilija en ole, että haluaisin juosta liian vähäisillä energiamäärillä. Tai kokeilla, kuinka pienillä oikein selviän. Mieluummin varmistelen, että etenkin juoksutapahtumassa juoksemisesta tulee varmasti mukavaa.

Puolikkaalle ei kuulema tarvitse tankata. Kympille ei senkään vertaa. Amatöörit tankkaa. 

Ai mut mähän olen amatööri... ;)

Tankkauksen tarve ei niinkään riipu juoksumatkasta kuin siihen käytettävästä ajasta. Juoksija-lehti - my hero - tiesi kertoa, että jos puolikkaan suoritus vie kauemmin kuin n. 1,5 h, tankkaus voi olla tarpeellinen. Itse päädyin siihen kahdesta syystä: normiruokavalioni sisältää melko vähän hiilareita ja olen onnistunut juoksemaan energiani loppuun jopa kympillä (tuli kylmä). Eli kun juostaan suorituskyvyn ylärajoilla, energiaakin tarvitaan. Ja mieluummin myös niille viimeisille kilometreille.

Sitä paitsi, minua myös kiinnosti. :)

Hiilihydraattitankkauksessa suositeltava määrä hiilaria on 6-8g/painokilo/pvä. Enemmänkin, jos sen tekee yhden päivän aikana. Laskin, että tarvitsen 420g hiilihydraattia per tankkauspäivä. Mikä mielenkiintoisinta, missään ei kerrota, miten moinen määrä saadaan fiksuiten kasaan. Ajattelin, että vaihdan vain hiilaripitoiseen ruokaan eli leipää, muroja, pastaa, riisiä, karkkiakin. Yhden päivän jälkeen tajusin, että se ei onnistu. En vain pysty syömään niin paljoa!

Ensin kuvittelin, että näillä tankkaus hoituisi eli aika ennen maltoa.

Sillä annos kaurapuuroa (1 dl hiutaleista tehtynä) sisältää vain 20 g hiilareita. Pasta-annos samoin. Molempia olisin saanut syödä vaatimattomat 21 annosta päivässä, siis 63 annosta ennen starttia!  Murot ovat hyviä, mutta sisältävät liikaa sokeria (liian nopeaa hiilaria). Niitä ei olisi tarvinnut syödä kuin 1,7 pakkausta päivässä. Normikokoisesta karkkipussista voi saada 80 g hiilareita. Niitä siis vain 5 päivässä. Loistavaa! Kerrankin oli kiva vierailla äidin piimäkakkutarjoilun äärellä. Huoletta sai syödä moista reilusti, lähes puolet (paljon jauhoja, vähän rasvaa)... Rakastamastani piimäkakusta taisi kertaheitolla tulla juoksukakku.

Tankkauksella täydennetään kehon glykogeenivarastoja, joita tarvitaan etenkin pitkäkestoisen suorituksen loppuhetkillä. Hiilarivarastothan elimistö käyttää ensimmäisenä, mutta tankkaamalla varastoimme hiilareista myös jotain muita voimavaroja kehoomme. Näin olen ymmärtänyt - ja nyt myös käytännössä kokenut. Tankkaus voidaan toteuttaa nopeasti yhden päivän aikana, jolloin päiväkohtainen määrä on vielä suurempi. Tai sitten useampana päivänä, johon itse lähdin mukaan. Samaan aikaan vältellään rasitusta (jotta niitä varastoja ei samantein kulutettaisi).

Ihmetellessäni ääneen suositeltujen hiilareiden absurdia määrää, ystäväni tulivat apuun ja suosittelivat minulle maltodekstriinijauhetta, Malto6:sta.

Puolikkaalle tankkaukseni sujui lopulta seuraavasti:

• Tiistaina eli 4 pvää ennen starttia: leipää, muroja, pastaa paljon ja riittävästi - pöhö oli jo valmis (jatkossa aion vain vaihtaa hiilaripainotteiseen ruokavalioon, mutta en vielä tänä päivänä varsinaisesti tankata).
• Keskiviikkona: hiilaripainotteinen ruoka, mutta vain kuten muutenkin söisin. Proteiinit rahkasta ja kala/liha/kanasta normaalisti. Lisäksi 4 x 5 dl maltojuomaa eli 1 dl Malto6-jauhetta ja 5 dl vettä, muutama tippa sitruunamehua tms. mausteeksi. Juodaan pitkin päivää. Yhteensä n. 200 g maltoa. Samaan aikaan vähemmän treeniä, enemmän lepoa ja vähemmän rasvaa. Koska vesi auttaa hiilareiden imeytymiseen, tuo maltojuoma on erityisen hyvä vaihtoehto: samalla tulee litkittyä vettä. 
• Torstaina: kuten keskiviikkona
• Perjantaina: tankkaus pitäisi lopettaa n. 1-1,5 pvää ennen starttia, joten ei enää maltojauhetta. Edelleen hieman hiilaripainotteisempi ruoka eli pastaa ja leipää. Muutoin normaali ruokavalio. Pastakastikkeen ansiosta rasvatasapainokin jälleen palautuu. Illan mittaan litkin urheilujuomaa, n. 2 litraa eli nestetankkausta.
• Lauantai, kisa-aamu: munakas ja hedelmäsmoothie on aamupalana itselläni hyväksi havaittu, vaaleaa paahtoleipää lisäksi. Nestetankkausta vähitellen juoden, lopettaen n. tuntia ennen starttia. (Koska startti oli vasta klo 16 söin lisäksi n. 4h ennen pienen annoksen kanapastaa ja join n. tuntia ennen hedelmäsmoothien.)

Kaiken tämän jälkeen otin juoksun aikanakin kaksi energiageeliä (30g). Ensimmäisen kun 45 minuuttia oli takana. Toisen 1h 30 min kohdilla. En tiedä, olisinko tarvinnut, mutta en ottanut riskiä. Halusin, että hyvä flowni ja fiilikseni kantaa loppuun asti. Lisäksi join jokaisella juomapisteellä eli n. 20 min. välein urheilujuomaa/vettä. Ihanan auringon ansiosta nestettä tarvitsi.

Kaksi valmistautumiskeinoa 1,5h ennen starttia... :D

Ylitankkausta? Tuloksesta päätellen ei. Jos voin juosta 19 km jälkeen vielä nopeimmat kilometrit ja maalissa tuntui siltä, että melkein toinen vastaava matka olisi sujunut, ihan pieleen ei ole mennyt. Missään vaiheessa jalat tai keho eivät tuntuneet tukkoisilta, mikä lienee ylitankkauksen merkki. Energioista ei juoksu jäänyt kiinni ja siltä se myös tuntui.

p.s. Energiageelien ja malton vatsaystävällisyys kannattaa kokeilla etukäteen pitkillä lenkeillä. Myös se, miten nopeasti energiageelit käytännössä vaikuttavat ja kauan vaikutus kestää... Itse asiassa, pitkät eli > 75 min lenkit rytmittyvät kivasti, kun miettii, mihin väliin geelejä kokeilisi. Tunnekin on ihan toinen, loppuun asti.

p.s.s. Nykyisin teen maltojuoman myös lyhyemmille lenkeille, jos en ole ehtinyt kunnolla syödä sitä ennen...

Kohti juoksutapahtumaa

Alkuvaiheessa en haaveillut minkäänlaisista juoksutapahtumista. Enemmänkin minun piti juosta vain omaksi ilokseni, hoitaakseni kuntoilun osuus mahdollisimman helposti elämässä. Sitten nykyinen juoksukaverini haastoi minut Pääkaupunkijuoksun varttimaratonille. Sanottuani jo kerran tiukasti ei, mieli taisi naiselle ominaisesti muuttua nopeasti. Pian huomasin, että tapahtuma toimi loistavasti tähtäimenä, yhtenä lisäsyynä harjoitella. Mikä ilo se olikaan, kun pääsin "kilpailussa" maaliin. Vielä hyvissä voimissa ja sellaisella ajalla, josta en ollut haaveillut. Silloinkaan. En vain voittanut itseäni vaan yllätin jopa. Sittemmin olen ymmärtänyt, että juoksutapahtumat ovat hyviä etappeja matkallani. Mahdollisuuksia todella kilvoitella itsensä kanssa. Niin se vain on, että tarvitsen numerolapun rintaani, että otan itsestäni kaiken irti... 

Juuri nyt valmistaudun jo neljänteen juoksutapahtumaani. Vajaan kahden viikon päästä olen lähtöviivalla Savonlinnassa, Pyhän Olavin Maraton -juoksutapahtumassa tarkoituksenani juosta reilu kymppi, 10,6 km. Siis varttimaraton ja muutama metri päälle. Nyt jo ajatukset vähitellen siirtyvät ko. juoksuun ja siihen valmistautumiseen. Etenkin kun hieman mietityttää, olenko sittenkään palautunut riittävästi puolikkaastani juostakseni kovavauhtisen kisan, vaikkakin lyhyemmän. 

Samanlaista tankkausrumbaa ei tarvita kuin puolikkaalle. Kuten kunnon juoksijat sanovat: se on pikamatka. Heh. Jos helleaalto jatkaa kulkuaan sinne asti, moinen matka on varmasti ihan riittävän rasittava ja haastava. Silti, hyvällä aamupalalla ja aamun nestetankkauksella selvitään. Tuntuu muuten erityisen hyvältä miettiä nyt näitä asioita, kun on jo jonkinlaista vertailupohjaa. 

Nyt kun aikaa on vielä tuo pari viikkoa, alan lähinnä sovitella erilaisia lenkkejä tulevaan aikaan ennen kisaa. Tämän viikon voin vielä harjoitella aika huoletta. Mutta niin, että loppuviikko olisi jo kevyempi kuin normaali juoksuviikkoni. Ja koska pitkä lenkki jäi viikonloppuna juoksematta, kävin sellaisen tekemässä tänään: 16,5 km ja 1h 50 min keskipäivän auringossa. Siitä en olisi selvinnyt ilman juomapulloa. Enkä olisi ikinä kuvitellutkaan sanovani juomapullon kantoon tarkoitettua vyölaukkua käteväksi. Siis vyölaukkua... :-/

Ylihuomenna juoksen vauhtikestävyyslenkin, nousevalla vauhdilla. Viimeistään viikonloppuna vitosen sitä vauhtia, kun kuvittelen juoksevani kisassa. Tähän asti olen aina juossut kisassa suunniteltua kovempaa. Nyt voi tilanne olla toisin. Jalkani eivät meinaa peruslenkeistäkään toipua helposti, joten suuria ennätyksiä en edes uskalla tavoitella. Ehkä se olisi henkisesti hyväksi, jos kerrankin menisikin mukaan vain ajatuksella "nautiskelen ja katson mihin se riittää".

Ensi viikko otetaan jo selvästi rauhallisemmin: vain kaksi lenkkiä ennen starttia, paljon lepoa. Sillä levänneet - mutta virkeät (mitä lie tarkoittaa) - lihakset jaksavat ihan eri tavalla. Ensimmäinen viikon lenkeistä sisältää vielä veto-osuuden. Silloin painan lihasmuistiini, millä vauhdilla haluan juosta kisassa, miltä juoksun pitää tuntua. Ennen puolikasta moinen lenkki sisälsi 10 min lämmittelyä, 15 min kisavauhtia ja lopuksi 10 min verryttelyä. Taidan sellaisen juosta nytkin. Se viikon toinen on hidas hölköttelylenkki, enintään 5 km pitkä. Ennen kisaa pidän ainakin yhden, mieluummin kaksi juoksuvapaata päivää.

Se fiilis itse tapahtumassa. Aamupäivän täpinät lähtöä odotellessa. Viime hetken tankkaukset. Reitillä saadut kannustukset. Mahdollisuus ylittää itsensä, mittauttaa kuntonsa. Ja maaliviivan ylitys - aina voittajana, tietysti. :) Tähänkin olen tainnut jäädä koukkuun...

Aina ei kulje...

... eikä välttämättä edes joka toinen kerta. Päivän juoksukuntoon kun vaikuttaa niin moni asia, kuten nukkuminen, syömiset, juomiset ja itse fiilis. Eilen lähdin tohkeissani intervallilenkille. Tavoitteenani juosta jälleen neljä 500m pyrähdystä 4 minuutin lepojaksoin. Pettyä sain. Ei kulkenut. Suututti. Siinä kävellessäni muutaman kilometrin matkaa kotiin ehdin hyvin miettiä, mikä meni pieleen.

Jos kiireaikatauluttaa lenkkiä johonkin pesukoneen linkoamisen ja  junaan juoksemisen välille katsoen kellosta minuutteja, milloin uskaltaa lähteä aamupalan jälkeen liikkeelle ja vielä asettaa itselleen tavoitteen (kaikki 4 vetoa alle 5 min/km keskitahdin) voi olla, ettei itsekään ehdi mukaan. Kun on vielä nukkunut liian vähän ja herännyt puolipirteänä liian aikaisin, fiilis on jo herätessä epäilevä. Ovella lähtiessäni muistin, etten ole juonut vettä lainkaan aamun aikana. Häthätää juodut desit eivät ehkä ainakaan parantaneet juoksumeininkiä vatsassa hölskyessään. Penikoihinkin sattui heti alusta, sykkeet nousivat jo ensimmäisten kymmenien metrien aikana ja eikä 84 minuuttia ollut selvästikään riittänyt aamupuuron asettumiseen elimistössä. Mutta aurinko paistoi... jee.

Ensin 9 min "rauhallisesti". Koko ajan oli vaikeuksia pitää sykkeitä kurissa. Siitä olisi jo pitänyt osata päätellä, että nyt ei ollut sopiva hetki kovalle treenille. Mutta kun sellainen lukee ohjelmassa, pitäähän se suorittaa, juttelee mieli. Ensimmäinen veto tuntui hyvältä ja tajusin heti, että kovaa mennään. Onnistuin jopa askeltamaan päkiäpainotteisesti. Lepotauolla oli jälleen vaikeuksia tiputtaa sykkeitä alas, vaikka kuinka hitaasti hölköttelin. Kävelläkin voisi, tietysti. Auttaisi. Mutta minusta kävelystä vauhdin nostaminen uudelleen on hankalaa. Tuntuu paremmalta hölkkäillä.

Toinen veto oli jo hankala, mutta selvisin. Kolmannen heti alussa tiesin, että se tulee jäämään kesken, jos en hidastaisi. Aivojen käsky ei kuitenkaan saavuttanut kehoa ja niinpä 300m pingottuani ja puuskutettuani tuli seinä vastaan. Niin totaalinen, että loppumatka käveltiin.

Tahtivaihtelua lenkiltä

Olen huomannut, että tuntemus jaloissa eli lihaskunto ja toisaalta "hengittämiskunto" eivät välttämättä kulje käsikädessä. Tällä kertaa jalat olisivat jaksaneet, mutta hengitys ei. Varsinkin jälkimmäiseen olen huomannut yleisen fiiliksen, stressin, nukkumisen ja muiden elämän asioiden vaikuttavan. Jos hengityskunto ei suju, juokseminen on kovin raskasta. En tiedä, tekevätkö muut eroa näiden kahden osa-alueen välillä, mutta itselleni se on hyvin ominainen tapa tunnustella suorituksen aikana tuntemuksiani.

Epäonnistuminen harmitti niin, ettei tehnyt mieli edes hölkätä kotiin. Aloin heti myös tehdä itseni kanssa kauppaa, mitä asioita jättäisin viikonloppuna väliin, jotta voisin kokeilla uudestaan mahdollisimman pian. Vaikka olen vannonut olevani itselleni armollinen, suorittajaminäni otti nyt tilanteesta vallan ja syiden analysointi oli valloillaan.

...koska sillähän ei ole väsähdyksen näkökulmasta mitään merkitystä, että juoksin ensimmäisen vedon kovempaa kuin koskaan ja ne 1,5 muuta vauhtia, johon olen kyennyt vain yksittäisissä vedoissa... ;)

Ehkä se sittenkin oli ihan hyvä treeni. :)

Alkua...

Se, että juoksen ja että nautin siitä on itsellenikin edelleen jokapäiväinen ihme. Siksi jaksan olla asiasta vilpittömästi iloinen, aina vaan. Innoissani. Jopa hurmiossa. Mielelläni muistelen, miten kaikki lähti käyntiin.

En ole hyvä ottamaan vastaan ohjeita tai suosituksia. Sen verran urheilukokemustakin nuoruudesta löytyy, että kuvittelen tietäväni. Vaan en. Juoksu sellaisena kuin sen nyt miellän on ollut jotain, jonka edessä olen ollut hyvinkin nöyrä ja kuuliainen - omalle fiilikselleni ja kropalleni. Tässä lajissa, tässä iässä, tässä kunnossa kun ei voi kilpailla kuin itseään vastaan. Samalla tämä kaikki on ollut mitä mahtavin haaste...

Kun olin selvinnyt kahdesta ensimmäisestä nollakuntoisena juostusta verenmakusuussalenkistä, otin selvää, miten juoksussa voisi päästä alkuun niin, että moinen into ei loppuisi heti 4. lenkin jälkeen. Koska aloitin keväällä, kaikki lehdet ja tietysti myös internet olivat täynnä erilaisia ohjelmia. Minua ne ahdistivat joko liiallisella tarkkuudellaan tai kovuudellaan tai helppoudellaan. Ylipäänsä en halunnut aluksi juosta liian määrätietoisesti. Perussuorittajaluonteen omaavana tiesin, että siihenkin pystyisin. Enemmänkin halusin, että minulla olisi hauskaa ja kunto kohenisi.

Juoksuohjelmista tulkitsin, että juoksun ja kävelyn vuorottelu lenkin aikana olisi hyväksi. Kuulosti hitaalta ja tylsältä. Vasta nyt pitkiä peruskestävyyslenkkejä juoksevana ymmärrän, että pointtina oli pitää sykkeet matalina ja kohentaa ensin peruskestävyyttä ja -kuntoa sen verran, että kroppa kestäisi kovemman vauhdin. Kävelyosuuksien avulla lenkeistä sai pidempiä ja mukavampia. Niiden aikana palautui. Syke ja hapot jalkalihaksissa pysyivät aisoissa. Koska jos syke on pilvissä ja jalat hapoilla, kuten sanotaan, ei jaksa. Alkuun ei edes metriä. Ainakaan mukavasti. Ja silloin harrastus olisi jäänyt ainakin itsellä ennen kuin olisi alkanutkaan. Se, että joka ikisellä askeleella nostaa koko painonsa verran massaa ilmaan jaloillaan, on suhteellisen rasittavaa. Ihan eri tavalla kuin pilates, lentopallo tai jumpatkaan... Jos vielä matkassa on ylimääräisiä kiloja, kuten itselläni oli, kävelypätkät myös totuttavat niveliä vähitellen uuteen rasitukseen (mutu-tietoa :) ).

En tahtonut juoksu-kävellä kello kädessä, saati sitten sykemittari rinnassa. Musiikki sen sijaan tuntui sopivalta fiiliksen luojalta. Loin soittolistan ja juoksin biisien mukaan. Ensin mentiin 1 biisi kävelyä, 1 juoksua. Parin lenkin jälkeen uskalsin lisätä väliin jo 2 biisiä juoksua, josta palautui yhden kävelybiisin aikana. Pian tästä tuli sääntö, joka rytmitti lenkkejä. Kunnes juoksin koko lenkin. Juoksu-kävely-vaiheen aikana juoksin lenkkien aikana yhteensä vain n. 2,5-3,8 km.

Musiikin sijaan rytmittäjänä voisivat toimia valopylväät tai kadunkulmat: kaksi pylväsväliä juoksua, yksi kävelyä... kolme juoksua, yksi kävelyä. Kuinka nopeasti sitä huomaakaan, että vahingossa ja melkein itsestään meneekin useampi pylväänväli. Tai että se sama biisi sujuu nyt paljon helpommin. Voittajaolo!

Juoksu oli aluksi todella hidasta. Silti juoksin liian kovaa. Niin päättelen, koska se tuntui paikoitellen ikävältä. Mietin usein, miksi juoksen, vaikka voisin vain kävellä. Luulen, että moni aloitteleva miettii samoin. Silloin tarvitaan tahtoa - ja motivaattoreita. Kuten laihtuminen, itsensä ylittäminen, jaksaminen arjessa. Minulla se eteenpäin ajava tekijä oli toive kivuttomasta yöstä ilman särkylääkkeitä. Pahoina hetkinä musiikki auttoi. Ja hymy: edelleen huomaan, että kun hymyilen juostessa, sykkeet laskee ja askel rentoutuu.

Penikatkin kipeytyivät. Heti ensimmäisellä lenkillä. Ajattelin ensin, että harjoituksen puutetta. Lopulta moisesta vaivasta pääsin ostamalla kunnon juoksukengät. Sanotaan, ettei aloittelijan tarvitse hankkia kalliita kenkiä. Mutta hyvät kannattaa. Itsellesi täydelliset. Sellaiset, joissa tulee olo, että ne juoksevat melkein itsestään. Samalla teet ystävällisen teon jaloillesi, selällesi ja koko kehollesi. Siis mielellesi. Mistään budjettini tuplanneesta ostoksestani en ole ollut niin onnellinen kuin juoksukengistäni tuolloin. Penikkavaiva katosivat heti ensimmäisen lenkin jälkeen uusilla kengillä...

Asicsien Nimbuseista tuli nopeasti luottoystävät. Pari nro II menossa, vaikka kuinka luulin ostavani ensimmäisellä kerralla ikuiset juoksukengät. 

8. lenkin jälkeen mietin, että koenkohan koskaan juoksun hurmosta. Silloin ystäväni kannusti kestämään vielä muutamia lenkkejä (samalla kun muistutti levon tärkeydestä kunnon kohottamisessa ja kehoitti hidastamaan juoksuvauhtia). 10. lenkki oli ensimmäinen euforia-flow-lenkkini. Silloin myös juoksin ensimmäisen kerran koko matkan sitten verenmakusuussalenkkien, 4,4 km. Enempää ei tarvittu, olin myyty.