Palauttelun pitkä oppimäärä

Eräs ystäväni totesi heti maratonin jälkeen, kuinka on varmasti mahtava tunne, kun jatkossa kymppi tuntuu ihan heppoiselta matkalta maratooniin verrattuna. Sitä olen odottanut. Mutta ei vain ole tuntunut. Itse asiassa vitoset, joita olen nyt pääasiassa juossut, ovat tuntuneet lähes yhtä pitkiltä kuin se maraton. Vaikka olen halunnut juosta ja vaikka ei varsinaisesti ole mihinkään sattunut, juoksu on pitkään tuntunut huonolta. Sykkeet ovat liidelleet omissa sfääreissään: viimeistään 4 km jälkeen alkaa tasainen kipuaminen kohti anaerobista rajaa vauhdin pysytellessä niin hitaana kuin suinkin. Kaikki ei ole ollut kunnossa.

Kunnes viikko sitten maanantaina. Tiesin jo päivällä, että nyt suunta kääntyy. Tunteja ennen kuin laitoin lenkkarit lopulta jalkaan. Minun niin teki mieli lenkille! En millään olisi meinannut jaksaa iltaan asti odottaa, että pääsisin baanalle. Miten ihanalta juoksu tuntuikaan! Vieläkään ei menty kovaa, mutta askel oli kevyt. Luureista kuului perätysten kaikki parhaat biisit jo 5 tunnin mittaiseksi venyneeltä soittolistaltani. Ei haitannut sade tai illan viileys. Hymyilin vain mennessäni. Taisin jopa nauraa - ja otin tanssiaskelia.

On jännää, miten selkeitä merkkejä kroppa antaa siitä, että nyt se on valmis kovempaankin treeniin, kun vain jaksaa kuunnella ja tunnustella. Kun kroppa on valmis, mieli ei varoittele eikä huolehdi etukäteen nousevista sykkeistä. Ei tule edes mieleen ottaa bussikorttia mukaan, jotta pääsee tarpeen tullen kotiin. Ei ole ajatusta siitä, että lenkin jälkeen tarvitsee erityisen paljon lepoaikaa. Ehkä jopa päiväuniaikaa. Ei ole tunkkainen olo kurkussa sitoessa lenkkikenkien nauhoja. 

Eilen kävi juuri niin kuin ystäväni oli ennustanut. 1,5h ja 12 km pituinen "pitkikseni" tuntui paitsi helpolta niin myös lyhyeltä, "pikku pyrähdykseltä". Loppusuoraa astellessa mietin, miten pitkälle olenkaan tullut. 12 km kävellenkään ei ole ihan pikkujuttu, saati sitten juosten. Ja kuinka kiitollinen olen, että saan juosta. Ettei edes maraton vienyt sitä intoa minusta pois.

Palautumiselle on siis vain annettava aikaa. Juuri niin paljon kuin kroppa tarvitsee. Ihan niin kuin muussakin elämässä. Kiirehtiä ei voi. Sillä usein häviää enemmän kuin saavuttaa.

Nautinnollisia lenkkejä lehtien keskellä - minkä ainakin aion nauttia kaikin tavoin. Ahnehtimatta.

Palautuminen jatkuu

Palautuminen maratonista vain jatkuu. Tiesin, että se tulee olemaan hidasta. Mutta että näin hidasta. Reilut kolme viikkoa kulunut. Kun sykkeitä on vaikea pitää aisoissa kevyillä lenkeilläkin, kovia treenejä ei tule edes ajatelleeksi. Olen kuvaillut tilaa kuin kulkisin U-asennossa: jalat jaksaisivat, mieli tahtoisi, mutta muu osa niiden välillä ei. Kovin hankalaa on eteneminen noin.

Palautumista odotellessa olen monena päivänä korvannut juoksulenkit metsäkävelyllä.

Viime perjantaina jo turhauduin. Vaikka kuinka yritin juosta hitaasti, rennosti ja vielä valitsin tasaisen maaston, jotta se olisi helpompaa, sykkeet vain jatkoivat nousuaan. Tilaan vaikuttivat varmasti myös huono syöminen ja henkinen stressi, joka töiden takia ollut päällä. Mutta silti. Lopulta luovutin. Turha on elimistöä kiusata, kun se ei selvästikään itse sitä tahdo. Se tunne, kun on 5 km päässä kotoa. Päällä sen verran vaatetta, että juostessa ei tule kamalan kuuma, mutta kävellessä tulee varmasti kylmä. Rahaa eikä bussilippua ole mukana...

Tuo luovuttaminen ja sen jälkeiset kolme juoksuvapaata päivää selvästi auttoivat. Eilen sain lenkilläni jälleen tuntea, miten ihanaa juoksu on. Into nousi samaa tahtia. Ja nyt pitäisi edelleen malttaa. Olen ymmärtänyt, että kyse on nimenomaan hermostoni palautumisesta. Sen, joka rasittuu helposti ihan vain sosiaalisessa kanssakäymisessä. Saati sitten viiden tunnin ryskytyksessä vasten asfalttia.

Maratonin jälkeen haaveilin vielä juoksevani tapahtumissa. Ainakin puolikkaan, ehkä kympin. Nyt mietin, pitäisikö suosiolla siirtää seuraavat tavoitteet kevääseen. Nautiskella vain koko syksy. Tämä aika, joka on mielestäni ihan paras vuodenaikamme. Mennä hitaasti ja rakentaa peruskuntoa huolellisesti ja varmasti. Voisi olla aika tunne huomata keväällä olevansa superkunnossa....Mikä ihana ajatus! :)