Nastaa ja talvijuoksua

No jopas. Talvivihaaja onkin yhtäkkiä ihan intona talvesta. Tai ainakin "onpa mukavaa, kun satoi lunta" -ajatuksia ajatteleva. Outoa ja uutta. Ihminen voi todella vaihtaa mielipidettään. ;)

Liukasteltuani eilen autolla ja tänään kaupungilla matalilla nilkkureilla päätin, etten tahdo liukastella enää lenkillä. Intersportin -30% tarjous tuli kuin tilauksesta ja heräteostoksien tekemiseen sopivassa mielentilassa tulikin sovittua useamman talven (I hope) kestävä diili Asicsin Gel-FujiSetsu G-TX -kengän kanssa. Tällä kertaa jopa sovitin muitakin: Icebugeja ja Salomoneja. Samalla kun kuuntelin hyvin asiantuntevan oloisen myyjän varoitteluja siitä, kuinka kaikki talvikengät ovat vähemmän vaimennettuja, jäykempiä ja kovempia kuin mihin olen tottunut. Eli kannattaa käyttää vain silloin tällöin, eikä lainkaan paljaalla asvaltilla vain juostessa jne. "Kitkarenkaita" eli kesätossuja aavistuksen pitävämpiä siis tarvitaan edelleen myös...

Salomonista ei löytynyt sopivaa kokoa. Juoksija-lehden testin voittanut Icebug Aurora taas tuntui itselleni liian kevyeltä. Kiertojäykkään (ja painavaan, heh) kenkään kun olen tottunut. Kaipaan sitä, että tunnen myös kengän sivut. Silloin luotan, että myös nilkkani saa jonkinmoista tukea. Siksi vanha tuttu Asics. Kun olen viime aikoina mieltynyt myös ko. merkin vaatteisiin, tunnen olevani heidän juokseva mallinsa. Ja ihan vapaaehtoisesti... :D

Mikä parasta, pääsin heti testaamaan! Suuntasin pian kotiin päästyäni 7,6 km mittaiselle metsä-peltoreitille, jossa tiesin olevan paljon hiekkateitä, joita ei talvikunnossapidetä. Myös mäkiä ylös ja alas oli tiedossa. Jäärouhetta, pakkautunutta lunta, koskematonta "hankea" (peräti 5 cm syvää, mutta silti) ja asfalttia, jossa sula ja musta jää vaihtelivat. 

Ihana fiilis, kun ei tarvinnut varoa. Tosin ehkä 4 km kohdilla vasta luotin, että kenkä pitää. Hartiat laski alas, jalat tönkkönä -sipsutus loppui, sykkeet laski. Mahtavaa, kun voi kiertää jääpläntin ja lumihangen kautta eikä niiden vierestä! :D Samalla talvijuoksumahdollisuudet lisääntyvät huimasti. Muistan viime talvena kiertäneeni kaikki sellaiset reitit, joissa kuvittelin olevan liikaa lunta tai jäätä. Eli asfalttireittejä tahkottiin enemmän kuin tarpeeksi. Silloin minulla oli maastojuoksukengät eli "kitkat". Mutta ei niillä tämän päivän olosuhteissa olisi yhtä rennosti juossut.

Vaikka juoksu sujui ja tuntui hyvältä, se oli raskasta. Sykkeetkin leijailivat omissa korkeuksissaan, vaikka hitaasti mentiin. Luminen alusta on riittävän epätasainen pitääkseen nilkat koville. Ja sen myötä jaloista löytyy uusia heikkoja kohtia. Taidan ymmärtää, miksi niin moni pitää peruskuntokauden talvella: eihän tuolla pääse kovaa! :) 

Olen tehnyt jotain oikein

Sen huomaaminen ja tunnistaminen tuntuu aina yhtä hyvältä.

Tasotestin eli laktaattitestin tulokset saapuivat. Siitä tämä hyvä tunne. Jotenkin kun haluan rivien välistä tulkita, että kannattaa jatkaa samaan malliin. Eri osa-alueet ovat hyvin tasapainossa: "Tehoalueiden puolesta voidaan todeta, että tilanne on varsin tasapainoinen kokonaisuudessaan ja kynnystehot ovat hienosti linjassa keskenään." Jippii!

Peruskestävyyttä minun kannattaa kuitenkin edelleen vahvistaa - ja niin, vielä matalammilla sykkeillä. Kun niiden pitäminen alle 140:nenkin on ollut kovin työlästä. Maksimikestävyyslenkkejä taas voi jättää vähemmälle. Se osa-alue on erityisen hyvällä mallilla. Heh. Kyllähän niitä intervalleja ja korkeiden sykkeiden lenkkejä tulikin tahkottua aika usein ja monta kesän aikana. Vauhtikestävyyttä sen sijaan voi hyvin ainakin kerran viikkoon harjoittaa, jotta tämä saavutettu tasapaino säilyy. Loistavaa, tätä ohjetta mielelläni noudatan. 

Siis juuri niin kuin olen nyt viimeisen kuukauden tehnytkin. Nyt hieman kaduttaa, etten käynyt mittauttamassa arvoja ennen pk-kauden aloittamista. Silloin kun mietin, että onko jokin pielessä...

Kävin siis viikko sitten Runner's High:n järjestämässä tasotestissä. Se toteutettiin matolla juosten ja aina etapin jälkeen verestä maitohappoja mitaten (näyte otetaan sormenpäästä). Minua jännitti etukäteen kovin jo pelkästään matolla juokseminen. En ollut tehnyt sitä kuin kerran juoksukenkiä urheilukaupassa testatessani. Testin alussa vauhti on kuitenkin niin hidas, että homman oppi nopeasti. Kovassakaan vauhdissa en enää pelännyt lentäväni sarjakuvamaisesti seinälle. :D

Testissä juostiin yhteensä kuusi 4 minuuttia kestävää jaksoa kahden minuutin palautuksin (pysähdyksin). Jokaisella jaksolla vauhti koveni. Nuo vauhdit oli ennalta päätetty puolikkaan aikaani perustuen. Aloitus oli kovin hidas (9,07 min/km). Melkein olisi tehnyt mieli kävellä. Seuraavat kaksi jaksoa muistuttivat niitä vauhteja, mihin nyt olen opetellut (8,00 min/km ja 7,01 min/km). Tässä vaiheessa saavutin myös aerobisen kynnyksen, joka määrittelee, millä syketasolla nuo pk-lenkit pitäisi juosta: <136. Oikeammin vielä <130. Apua. 

Neljännen jakson vauhdissa (6,07 min/km) sykkeet kyllä nousivat tänä syksynä tutuksi tulleelle 160 bpm:n tasolle. Mutta jos näin maallikon silmin tuloksia tulkitsen, laktaatit pysyivät vielä asioissa. Vasta viidennen jakson vauhdissa (5,25 min/km) ne pompsahtivat. Muistan silloin myös miettineeni, miten aion jaksaa vielä viimeisen puristuksen, joka kuitenkin oli tarkoitus juosta minulle kovaa vauhtia, intervallien vetovauhtia eli 4,42 min/km. Moinen ei kuitenkaan tuntunut pahalta, vaikka maitohapot jo jylläsivät. Leikkiin kun kuuluu, että jos tuossa vauhdissa on vielä neljän minuutin jälkeen mukana, nostetaan vauhtia lennosta lisää, 4,07:ään. Siinä tahdissa pysyin joitain kymmeniä sekunteja. Jalat eivät silloinkaan tuntuneet vieläkään katkeavan, mutta tuli tunne, etten saanut henkeä enää riittävästi. Myöskin tuttu tunne maksimikestävyyslenkeiltä - ja tapahtumista. Anaerobiseksi rajakseni määrittyi 164 bpm ja maksimisykkeeksi 187, mikä meni heti tänään lenkillä rikki. Minulle jäikin hieman sellainen fiilis, että en saanut matolla puristettua kuitenkaan itsestäni kaikkea... :)

(Nuo vauhdit testissä määritellään siis jokaiselle erikseen, osallistujan kunnon mukaan...)

Peruskestävyyttä pitäisi ja kannattaisi jaksaa junnata. Se tuttu stoori. Ehkä sisällyttää kävelylenkkejä myös mukaan, jotta saisi oikeasti matalasykkeistä liikuntaa toteutettua. Vauhtikestävyyttä piristeenä, maksimikestävyyttä ihan silloin tällöin somisteena... Mutta ehkä en ole ihan huithapeli tai surkimus. Ehkä olen jopa kehityskelpoinen yksilö. Tai ainakin nopea oppimaan. Saattaisin siis kasvaa amatöörijuoksentelijasta ihan juoksuharrastajaksi. Jos vain malttaisin mieleni ja vauhtini.

p.s. Kuinkas sitten kävikään. Lähdin tänään hengittelemään hengästyttävän päivän päätteeksi lenkille. Kaksi askelta ja jo tiesin, että tänään on turha yrittää mitään himmailulenkkiä. Kovaa mentiin, 5 km. 5,38 min/km tahtia. Hyvin näin harjoituskaudelle. Miten voikin juoksu tuntua niin hyvältä. Hymyni ulottui pidemmälle kuin korvasta korvaan. Myös silloin, kun puuskututti ja sykkeet ylittivät maksimin. Niin, että mites se olikaan sen maksimikestävyyden kanssa? :)

Harmituksesta helpotukseen

Ehdin viikonlopun aikana jo säikähtää oikein kunnolla. Heräsin nimittäin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kamalaan polvikipuun. Enkä tietääkseni ole törmäillyt hyllyjen kulmiin unissani tai potkinut edes peittoa. Omasta mielestäni juoksukilometritkin ovat olleet suht hyvällä tasolla. En myönnä rasittaneeni jalkaa liikaa. En. Itse asiassa olin viikonlopun pitkälti viettänyt levossa, ehkä liikaa jopa sohvalla maaten... :)

Kipukohta löytyi heti polvilumpion alta, lumpiojänteestä (luulen?). Ei kun särkylääkettä hamuilemaan jostain keskellä yötä, jotta saan nukuttua. Yöpöydällä odottavasta kylmägeelituubista kerros kipua lieventävää. Aamulla heti herättyäni käännyn kaikkitietävän google-tohtorin puoleen: jep, selkärankareumahan se siellä muistuttelee olemassaolostaan ennestään minulle tuntemattomalla oireella. Taitaa olla niin, että saan kyseisestä sairaudesta kaikki äärioireet. Itse selän kanssa kun tulen yllättävänkin hyvin toimeen. Mutta noin muuten listalta löytyy kroonistunut iriitti, makkaravarvas, kantapään oireilu, tulehduspesäkkeitä rintarangassa ja nyt polvi...

Harmitus ehti kasvaa jo sopiviin mittoihin, sillä olin maanantaiksi eli eilisillaksi varannut itselleni laktaattitestin. Jotta tietäisin, millä sykkeillä minun kannattaa mitäkin treenejä juosta. Mietin jo, mistä saan lääkärin itselleni varattua, jotta saan lääkärintodistuksen, jotta voin perua maksutta testin. Hankalaa. Omituisen tästä tämän kertaisesta kivusta teki se, että se tuntui eniten levossa ja istuessa. Ei niinkään liikkeessä. Siksi päätin yrittää hoitaa polven kuntoon testiä varten. Tai ainakin hetkellisesti kivuttomaksi (onkohan puudutustuotteita käsikaupassa? ;) ). Sunnuntai menikin jälleen Kylmä-Kallea treffaillessa ja särkylääkkeitä napsiessa.

Reumaperäiset kiputilat ovat siitä "kivoja" - minulla - että ne lähtevät usein pois yhtä nopeasti kun tulevatkin, jos vain otan kivun heti tosissani ja aloitan maksimaalisen, jopa liioittelevan hoidon. Tärkeää on tukahduttaa kipu heti särkylääkkein, maksimiannoksin. Kylmähoidosta olen myös saanut hyviä kokemuksia. Käytän sekä ihan pakkasessa asuvia tuotteita että kylmägeeliä. Näitä vuorottelemalla saankin useampia kylmähoitojaksoja päivään ilman pakkoa istua pitkiä aikoja paikoillaan tai vaaraa sormien jäätymistä jääpussin pitämisestä. Esim. Kylmä-Kallea pidän aina 10-20 min kerrallaan.

Ja niin kävi: kun testi alkoi, polvikipu oli tiessään - tai ainakaan juostessa se ei tuntunut. Joku lääkäri on kerran sanonut, että saan juosta, jos kipu ei silloin tunnu. Tätä lausahdusta tottelen mielelläni. Ja aivan kuin juoksu olisi tehnyt polvelle hyvää, koska edes testin jälkeen kipu ei palannut. Ihanaa! Turhaan tein siis varasuunnitelmia tälle viikolle. Se juoksumatolla juoksu noin muutoin olikin ihan toinen juttu. Ainakin lonkat ovat sitä mieltä. ;)

(Tuosta itse testistä enemmän, kunhan viralliset tulokset saapuvat. Se oli jännä, rohkaisevakin kokemus...)

Musiikkia ja meditaatiota

Jotenkin alan lämmetä tälle hitaasti mutta varmasti -meiningille. Ehkä eniten siksi, että vaikka tänäänkin juoksin 2h eli 17 km, se ei oikein tunnu missään (mikä ei ole totta, koska jos nyt lähtisin uudestaan liikkumaan, niin kyllä tuntuisi). En ole erityisen väsynyt, jalkoihin ei satu. Oikeastaan en muutaman tunnin päästä edes muista käyneeni juoksemassa. Pitkällä lenkillä pääsen vielä usein meditoivaan olotilaan. Silloin en oikein ajattele mitään. Tai jos ajattelen, niin yleensä haaveilen ihan hassuista asioista. Kuuntelen musiikkia, katselen maisemia, hengittelen. Ja seuraan sykkeitä. Tämmöiseltä lenkiltä tullessa on mitä rauhallisin ja ihanin olotila... ihan zen-fiilis.

Tykkään hassutella... Tämä college oli pakko saada, koska se toi hymyn huulille... samaa toivon musiikilta lenkeilläni.

Kuulun niihin, jotka eivät osaa juosta ilman musiikkia. Paitsi jos juoksen seurassa, mitä tapahtuu harvoin. Tapahtumissakin minulla on omat luurit korvilla. Myös Midnight Runissa, jonka bänditarjontaa matkan varrella etukäteen hienosti markkinoitiin (katvealueet olivat liian pitkiä). Silloin harvoin, kun juoksen ilman musiikkia, tajuan miksi se on minulle niin olennainen osa harjoitusta: peitän turhat äänet, myös oman puuskutukseni ja siksi saavutan niin helposti tilan, jossa en ajattele mitään. Kuuntelen, jos kuulen. Ajattelen jos mieleen tulee ajatus. Voin keskittyä täysin tuntemuksiini ja tyhjentää pään kaikesta muusta. Siksi lenkeistä on tullut minulle myös tärkeitä rentoutumisen ja stressistä palautumisen hetkiä.

Minulla on Spotify:ssa Running-lista. Siihen olen ladannut lähes neljä tuntia omasta mielestäni hyvää musiikkia. Rytmi on välillä tarpeen, mutta aina vaan kovempaan tahtiin kannustava teknojumputus loistaa lähes kokonaan poissaolollaan. Enemmänkin olen valinnut sellaista musiikkia, joka jostain syystä tuo hymyn huulilleni. Saa siis hyvälle fiilikselle, ehkä jopa nauramaan. Toisinaan jammailemaan... Luulen, että tarvitsen sitä enemmän kuin rytmin ylläpitäjää tiukan paikan tullen.

Kesän alussa löysin jostain tarjouksesta JVG:n kuulokkeet, jotka minulle ovat olleet riittävän hyvät. Tärkeintä on, että pysyvät paikoillaan, eivät paina, sietävät hikeä ja kosteutta - ja että musiikkikin kuulostaa kuunneltavalta. Pinkit, tottakai! :)

Molempien puolikkaiden alla olen lisännyt biisejä listalle oikein urakalla. Silloin ensimmäiseen eli Forssassa juostuun valmistautuessani mietin, että onpahan ainakin hyvää musiikkia riittävästi jos käy niin, että joudun kontata pitkänkin pätkän... Tampereelle valmistautuessani halusin vain uutta meininkiä. Mietin usein, että pitäisi poistaa listalta jotain, että se uusiutuisi. Moni kappale kun on ollut mukana alusta asti. Mutta kun alan kuunnella biisejä moinen mielessä, en raaski. Niin moneen kappaleeseen liittyy jo nyt muistoja tapahtumista ja lenkeiltä. Ei niistä halua päästää irti.

Yksi on ylitse muiden: Queenin Don't Stop Me Now. Se on listalla jopa kahdesti. Koska kuuntelen kappaleita sattumanvaraisella valinnalla, olen halunnut varmistaa, että kuulen tuon biisin ainakin kerran puolikkaan aikana (Tampereella ei silti onnistunut). Jostain syystä saan siitä paljon energiaa ja iloa. Samaista käytän muuten myös tsemppausbiisinä lankuttaessani... ja halutessani piristystä muuten vain... ja valmistautuessani mukavaan illanviettoon... ja... ja... ja... :D

Forssan reissun myötä suosikikseni nousi myös Christina Aquileran Candyman - ja jep, hitti-ihme vuosien takaa eli Mambo No. 5 by Lou Bega. :D Jälkimmäinen pärähti soimaan 10,5 km kohdilla. Silloin juuri oli paljon kannustajia kadun varrella ja juoksu tuntui niin hyvälle... Hieman aiemmin olin päättänyt antaa vain mennä, kun kerran homma sujui. Olin flowssa ja tiesin, että jos kaikki jatkuu hyvin, tulen alittamaan tavoiteaikani lopussa reippaasti. Otin pari tanssahtavaa sivuaskelta iloissani tuon biisin tahtiin.

Top 10 fiilistely-tsemppausbiisit juostessani - jammailu ja swingailu on juuri nyt ihan in ja pop:

• Queen: Don't Stop Me Now
• Christina Aquilera: Candyman
• Wham!: Wake Me Up Before You Go-Go
• Lou Bega: Mambo No. 5
• Robbie Williams: I Wanna Be Like You
• Pharrell Williams: Happy
• Rachel Portman: Minor Swing (Pieni suklaapuoti -leffa)
• Ray Charles: Hit the Road Jack
• Caravan Palace: Suzy
• Christina Aquilera: Tough Lover (Burlesque-leffa)

Matalien sykkeiden ihanuus

Vihdoin. Tai ehkä sittenkin nyt jo. Tätä olen kaivannut. Että juoksen niin, että sykkeet pysyvät suht tasaisina. Ja matalina. Ja vielä, aavistuksen kovemmassa vauhdissa kuin jokin aika sitten (7,00 min/km vs 7,30 min/km). Koska stressin tai kiireen vähentymisestä ei voinut olla kyse, kiitän niitä viittä edeltävää lenkkiä, jotka olen malttanut juosta matalin sykkein. Myös tunne on toinen: ei lainkaan väsynyt tai tukkoinen. Jatketaan tätä!

Hyvää marraskuuta - ja marraskuun putkea, jos sille olet lähdössä. Itse luulen tyytyväni siihen, että jos joka päivä olisi edes ulkona sen n. puoli tuntia. Kroppani ei ehkä kestäisi päivittäisiä juoksulenkkejä kuukautta, vaikka houkuttelevalta ajatus tuntuukin. Saa nähdä. :)

p.s. Olen tainnut keksiä, millä ainakin lyhennän tuota alkumatkan sykkeiden kohoamisvaihetta, jonka epäilen johtuvan enemmänkin mittarista kuin itsestäni: kastelen sykevyön anturat aavistuksen kuumemmalla vedellä... Kaikkea on yritettävä, näköjään.