Maratonin jälkeinen masennus

Minulla on ollut maratonin jälkeinen masennus. Mikään ei oikein huvita. Kaikki tuntuu turhalta tai tyhjältä. Mitään ei jaksaisi tehdä. Ne pari lenkkiä, jotka olen Pariisin jälkeen suorittanut - enemmän kropan tarpeesta saada liikuntaa kuin halusta juosta - ovat olleet todella tahmeita. Sykevyö kiukuttelee ja näyttää mitä sattuu. Vasemmasta reidestä olen löytänyt uuden lihaskalvo-jänne-hermo-minkä lie, joka on ottanut kunnolla nokkiinsa Pariisin lenkistä. Se kiinnittyy toisaalta keskelle lonkkaa ja kulkee ontolta tuntuvana putkena keskellä reittä kiinnittyen polveen. Siis ihan joka suunnasta ajateltuna keskellä.

Tästä samasta masennuksesta kärsin viimeksikin. En vain osannut sitä oikein ottaa silloin tosissaan. Juoksin hampaat irvessä, koska kyllähän kroppa tarvitsee palautuslenkkejä, eikö tarvitse? Kunnes muistan eräänä perjantai-iltapäivänä olleeni 5 km päästä kotoa, itkuisena, tahti jotain 7.30 min/km ja sen päälle, sykkeet melkein tapissa miettimässä, miten pääsen kotiin. Kroppa huusi lepoa ja sen jälkeen sitä sai. Lopulta toipumiseni vei silloin 9 vkoa. Sen aikana luin, että erityisesti hermosto kaipaa pitkän ajanjakson palautuakseen. Nyt päättelen, että mieli myös.

Näin todellisena amatöörinä, joka ei ole koko aikaa (jos koskaan) maratonkunnossa, tapahtumaan valmistautuminen vie elämästä ison siivun. Jos ei ihan lenkkien muodossa niin ajatuksellisesti. Viimeiset kaksi kuukautta ennen kisaa on koko ajan lähdössä tai tulossa lenkiltä, suunnittelemassa ruokailuja, miettimässä seuraavia lenkkejä. Tällä kertaa kun aikaa juosta oli vähemmän, tuntui, että tein täsmäharjoituksia: jokainen juostu lenkki piti suunnitella mahdollisimman optimaaliseksi.

Kun maraton on ohi, ei oikein ole mitään. Tai on. Väsymys. Normaalista arjestakin tuntuu väsyvän helpommin. Ei tee mieli ottaa ylimääräisiä askelia. Nyt olisi hyvä mahdollisuus kokeilla uusia lajeja, uusia juttuja. Kun ei mieti, miten ne vaikuttaa juoksuun. Sinänsä hyvä, kannatettava ajatus jää lopulta siihen, että käyn ostamassa uuden, painavamman kahvakuulan ja jätän sen eteiseen pahveineen päivineen. Ei innosta.

Kun päätin osallistua kevätmaratonille, kävin itseni kanssa keskustelun peilin edessä. Onko se ok, että menetät kevään juoksuilon? Sen vuodenajan juoksut, joka on itsellesi rakkain? Onko se ok, että menee kauan, että haluat edes laittaa lenkkarit jalkaan? Onko se ok, että voi mennä hetki ennen kuin löytää uudelleen juoksun ilon? Syyskuun sateessa mielikuva Eiffelistä oli sen verran vahva, että sanoin tietysti kaikkeen joo.

Nyt olisi helppo lopettaa. Päättää, että juoksu ei enää innosta. Koska jokainen solu sanoo niin. Jos ei olisi koskaan kokenut runner's high:ta ottaisi sen vielä ihan tosissaan. Tässä tilassa olisi helppo pakottaa itsensä lenkille, koska liikkua pitää ja juoksu on oma lajini. Tehdä 3 kertaa viikossa vitosen lenkki, koska lääkäri sanoo niin. Tulla kotiin aina yhtä ärsyyntyneenä ja ihmeissään. Vähitellen juoksu jäisi, koska se tuntuisi koko ajan pakkopullalta. Tulisiko sen tilalle jotain - en tiedä.

Tällä kertaa otin maratonin jälkeisen masennuksen tosissaan. Tai oli pakko, koska muutakaan ei voinut. Päätin hoitaa sitä kuin muutakin masennusta. Antamalla itselleen aikaa. Suomalla itselleen lepoa. Tekemällä vain niitä asioita, jotka tuntuvat hyvältä, jotka tuottavat mielihyvää.

Ja kun riittävän pitkään vain on, halu juosta -fiilis onkin yhtäkkiä takaisin. :) Tällä kertaa se iski tänään, vappupäivän aamuna. Kolme viikkoa maratonin jälkeen. Heti herätessäni tiesin, että tänään tahdon lenkille. Onneksi vappua tuli juhlittua rauhallisemmin kuin koskaan, niin voin jopa hypätä mukaan fiilikseen. Aurinko paistaa. Lämpöäkin on sen verran, että voi laittaa caprit.

Onneksi kevät on Suomessa myöhässä. Ehkä en missaakaan koko kevään juoksuja...:)

Paris, Paris

Toiselle maratonille valmistautuminen on ihan erilaista kuin ensimmäiselle. Tietää jo, mitä on edessä. Tietää, miten varautua ennalta mihinkin olosuhteeseen. Osaa aavistaa, milloin voi tulla vaikeuksia. Pariisiin matkatessani itselläni oli erityisen luottavainen olo. Jännitys hiipi mieleen vasta myöhään edellisenä iltana. Ja sekin pysyi hienosti kurissa: kymmeneltä päätin mennä nukkumaan ja nukuin hyvin kellon soittoon asti.

Vielä pakatessani Suomessa sääennustus näytti lähdön hetkelle aamupäivään 10 astetta ja maaliin saavuttaessa 20 asteta lämpöä. Pakkasin korkkaamattomat shortsit varmuuden vuoksi viime tipassa mukaan, vaikka ajattelin koko ajan, että lämpöön ja paljaisiin koipiin tottumaton kehoni todennäköisesti tykkäisi enemmän capreista. Mustaan vaatetukseen en kiinnittänyt sen enempää huomiota. Eihän siellä kuitenkaan niin kuuma olisi.

Lensin Pariisiin jo perjantaina päivällä. Ajattelin, että minulla olisi hyvää aikaa käydä lenkillä ja vaikka hakea numeroni ennen kuin huoltojoukoksi tuleva ystäväni saapuisi illalla. Käytännössä olin kaikista töistä ja matkasta niin väsynyt, että menin heti nukkumaan. Minulla ei ollut mitenkään vahva olo. Enemmänkin pelkäsin koko ajan, että ehdin vielä tulla sairaaksi. Nähtävästi pelkästä ajatuksesta sain lämmön vähän nousemaan - tai sitten se oli allergiaan reagointia, joka koti-Suomessa oli vaivannut. Tai hiilaritankkauksen tekosia. Huoli oli lopulta turha: hyvien yöunien jälkeen lauantaina olin täysissä voimissa. 

Lauantaina suuntasimme heti aamupäivällä Salon de Runningiin hakemaan lähtönumeroani. Siinä vaiheessa säätiedotus oli kivunnut jo näyttämään seuraavalle päivällä 15-23 asteita. En millään voisi startata mustalla hihallisella paidalla ja capreilla. Aamupäivän aurinko jo antoi viitteitä tulevasta. Joten tarvitsin myös uusia varusteita. Koska olen käyttänyt paljon Asicsin vaatteita ajattelin, että niistä osaisin päätellä, jos ne hankaisivat heti. Annettuani lääkärintodistuksen pois ja saatuani juoksunumeroni - ja löydettyäni vielä itseni 57000 ilmottautuneen nimen joukosta - marssin Asicsin osastolle. Vielä siinä vaiheessa yritin uskotella itselleni, että lyhythihainenkin voisi tulla kyseeseen, jos se ei ole vain musta. Onneksi myöhemmin järkeä tuli lisää päähän.

Sunnuntaina heräsin iPadin soittaessa: "It's a beautiful day". Aamujuoksut eivät ole yleensä itseäni varten, mutta ajattelin, että 3,5 tuntia hereillä oloa ennen starttia riittäisi herättämään kehoni. Koska pieni hotellimme oli kuulema täynnä juoksijoita, hotelli oli aikaistanut aamiaista alkavaksi klo 6.30. Ensin siis syömään, sitten vasta valitsemaan varusteita. Olin ajatellut, etten menisi katsomaan kärkiryhmien lähtöä, vaikka tunnelmaa olisi ollut kiva aistia ja olympiatason juoksijoita nähdä. Mutta koska olin valmis riittävän aikaisin, päätimme lähteä hyvissä ajoin Champs Elyseen suuntaan. Olin pakannut ystävälleni huoltorepun, itseni varustanut jo geelein ja suolapussein. Puoli km käveltyämme tajusin, että se tärkein eli juoksunumero oli jäänyt hotelliin. Ystäväni lupautui hakemaan numeron. Itse jäin kuuntelemaan lähdön huumaa parin korttelin päähän tapahtumista. Siinä kun oli ihanan rauhaisaa - ja viileää.

Heti nähtyäni lähtöalueen tajusin, mistä oli varoitettu: vessojen määrä oli naurettava. Silti en siirtynyt aitojen sisäpuolelle kuin vasta 45 min ennen lähtöä. Omasta mielestäni olin hyvissä ajoin. Ja silti jono ei edennyt riittävän nopeasti. 5 minuuttia ennen starttia teimme muutaman ranskalaisrouvan kanssa paniikkiratkaisuja toinen toisiamme auttaen. Lopulta sain spurtata, jotta ehtisin lähtöviivalle. Hieno alkuverryttely. Odottaessa lämpötila oli muuten noussut niin, että viileää aamua varten päälleni laittamat rönttövaatteet tulivat nopeasti liian kuumiksi.

Lähtö. Vaikka isot joukot olivat jo lähteneet, silti tuntui hienolta. Tätä olin halunnut. Tätä olin odottanut. Tästä olin niin kauan unelmoinut. Pari kyyneltä vieri poskilleni. Kun lähtöalueen musiikki alkoi jäädä taakse huomasin omista luureistani kuuluvan biisi "Champs Elysee". Juuri niin kuin olin ajatellut.

I love Paris. I love running. This is it!

Ensimmäinen km meni vain hymyillessä. Toinen samoin. Kolmannen kilometrin kohdalla näin ensimmäisen ambulanssin (ja myöhemmin n. 40 lisää). Paluu todellisuuteen tapahtui välittömästi: tästä tulee kova reissu! Heti sen jälkeen aloin tajuta sykkeiden korkeuden - ja lämmön. En ollut uskaltanut aamulla juoda riittävästi, joten tuntui, että heti oli jano. Ystäväni oli luvannut tulla vähän ennen 5 km juomapistettä. Pyysin häneltä heti vettä päälle kaadettavaksi. Siinä hetkessä tiesin, mikä tulisi olemaan kupletin juoni.

Nousu puistoon ja Vincennesin linnalle ei oikein edes tuntunut nousulta. Paitsi kun katsoi taakse päin. Loivaa pitkää nousua, jota seurasi loiva alamäki keskellä Pariisin asuinseutuja.  Juoksu tuntui hyvältä, vaikka vähän hitaammalta kuin olin ajatellut. Hymy oli huulillani. Yritin rauhoitella itseäni, että ehkä tänään aurinko olisi vain hyväksi.

11 km kohdilla, linnalla oli juomapiste. Olisin halunnut toisen pullon vettä ja sitä järjestäjät eivät minulle antaneet. Hätäännyin hetkeksi ja ärsyynnyin. 13 km kohdalle oli tuotu paloruisku, joka suihkutti päällemme vettä. Lisäksi oli saaveja, joista saisi kauhoa itselle lisää vilvoketta. Ihanaa. 15 km kohdalla sykkeet nousivat nopeasti lähennellen jo anaerobista kynnystä. Oli jano. Oli kuuma. Sykelukuja säikähtäneenä vaihdoin hetkesi kävelyksi. 16 km vesipiste näytti ensin tyhjältä. Olivat siirtäneet vedet vasta hedelmien jälkeen. Tuli hetkeksi toivoton olo. Paniikki. Entäs jos en saa nyt vettä? Jos vesi oli loppu. Oliko tämä koko reissuni loppu? Laitoin ystävälleni viestiä, että viestittää toiselle ystävälleni, joka tulossa 18 km kohdille, että tarvitsen vettä. Loppumattomilta tuntuneet kymmenet metrit kuitenkin veivät lopulta vesipullojen luo. Pelastus. Olin kuitenkin jo tehnyt päätöksen: en edes yritä aikaa, nyt on hienoa, jos selviän maaliin.

18 km kohdalla sain ystävältäni vettä niskaan ja se piristi. Tuntui tulevan täydellisellä hetkellä. Sen avustuksella juoksin hyvää vauhtia aina puolikkaan paalulle ja siitä vielä eteenpäin 22 km juomapistelle, Bastilleen asti. Kohta käännyttäisiin Seinen rannalle. Tahdoin nähdä Seinen. 

23 km. En olisi halunnut juosta. Ajattelin, ettei tässä ole mitään järkeä. Jos juoksen Concordelle ja sanon siellä ystävälleni, että mennään pois. Olisi lyhyt matka hotelliin. Voisinko niellä pettymykseni? Sitä miettiessäni taisin jälleen vuodattaa pari kyyneltä. Puistoteitä, varjoa etsien, Seinen ranta-kivitystä, tunneleita... Jälkimmäiset olivat ihania! Pimeys, viileys! Välillä kävellen, sitten taas juosta laahustaen. Katsoin puhelinta. Halusin selvästi varmistaa, että ystäväni on Concordella. Siellä minua kuulema odottaisi jälleen paloruiskusuihku ja vesiämpärit. Niiden lisäksi kaadoin myös ystävän tuomaa vettä niskaan. Pitäisiköhän märkien vaatteiden aiheuttamasta hankauksesta huolestua jossain vaiheessa? Lisäsin varmuuden vuoksi vaseliinia.

Olin jo aiemmin alkanut seurata maileja. 13 mailia kuulosti paljon vähäisemmältä kuin 21 km. Itsensä huijaaminen on hieno laji.

Concorden jälkeen alkoi kaupanteko, itseni kanssa. Ensin Trocaderolle 29 km:iin. Halusin nähdä Eiffelin. Sitten halusin sen kohdan, kun käännyttiin länteen tai luoteeseen - tai johonkin. Minulle tuntemattomia seutuja. Ystäväni oli luvannut tulla 30-35 km välille. Viimeiseen isoon mäkeen. Pitihän minun hänet nähdä. Jälleen vettä päälle - ja jopa juoksin ko. ylämäen. Siinä tohinassa taisin sanoa, että "enää normaali iltalenkki jäljellä, nähdään maalissa." Koska olin jo toista maratoonia rämpimässä läpi tiesin olostani, että maaliin tulisin, mutta en tiedä milloin. Kehokin oli jo tottunut lämpöön paremmin eikä aurinkokaan jaksanut häikäistä. Tuntui hetkellisesti todella hyvältä.

Jo aiemmin, kun olin päättänyt, etten juokse millään tapaa aikaa, olin vaihtanut itselleni turistimoodin päälle. Katselin rakennuksia, toimin juomapisteillä hitaasti, nautiskelin paloruiskusuihkuista, kaartelin usein varjoa tienvierustoilta etsien. Ajattelinkin, että taidan rakastaa Pariisia liikaa, koska en halua olla liian nopea ja halusin todella nauttia matkasta koko rahan edestä. 

Sen toisen puiston, jossa lopulta juostiin n. 8 km olisin kuitenkin voinut jättää väliin. Pitkiä suoria, muuttumatonta maisemaa, vähän kannustajia (hekin olivat uupuneet lämmöstä). Kilometrit karttuivat hitaasti. Välillä tuntui, että oli helpompaa juosta kuin kävellä. Välillä taas kroppa pakotti kävelemään. Toisinaan saatoin katsoa kelloa ja miettiä, että jos nyt juoksisin koko loppumatkan, saattaisin vielä päästä alle xx ajan. Ja sitten olin taas tyytyväinen, että ei tarvinnut. Lopulta, kymmeniltä kilometreiltä tuntuneiden suorien jälkeen tuli vihdoin 41 km kyltti. Itseä ei tarvinnut kehoittaa juoksemaan. Halusin maaliin. Tuon kilometrin aikana selkiä tuli vastaan paljon ja siitä sai lisää voimaa.

Loppusuora, maalialueen pauhunta, paljon yleisöä. Kyyneleet. I did it!

Olin etukäteen sanonut taistelevani sijoista 40 000 + - sijoitukseni oli 38 352. Tässä suhteessa siis ylitin itseni. Loppuaika kuitenkin painui 40 minuuttia yli sen, mitä olin ajatellut. Se ei haitannut. 

Pariisin maraton on ollut unelmani siitä asti kun tajusin, että on olemassa juoksutapahtumia, joissa voin ylittää itseni. Tästä reissusta ei tullut sellainen kuin kuvittelin sen ennalta. En myöskään ollut sen vaatimassa kunnossa. Silti unelmani toteutui - siitä kiitos myös huoltojoukkoina toimiville ystävilleni. Reitti oli kaunis. Juuri niin kaunis kuin kuvittelin. 

En tiedä juoksenko enää maratonia. Toisaalta haluaisin sen onnistuneen juoksun myös tällä matkalla. Toisaalta en tiedä, voinko Pariisin jälkeen enää juosta sitä muualla. Nyt useampi päivä reissun jälkeen olo on tyhjä. Aion odottaa, että juoksuhalut kunnolla palautuvat ennen kuin laitan lenkkarit uudestaan jalkaan. Ja sen jälkeen aion vain nautiskella lenkeistä - ja Helsingin maisemista.

But still. I love Paris. I love running. <3

Pakkailua Pariisiin

Alkaa jännittää. Parin yön jälkeen lennän Pariisiin. Siitä parin yön jälkeen juoksen siellä yhdessä 40 000 muun juoksijan kanssa maratonin. Se kaukainen hetki, joka on ollut monella räntäsadelenkillä mielessä, on pian tässä. Ajatusta on vaikea sisäistää.

Valmistautumisstrategiani on ollut aivan toinen kuin edellisellä kerralla Helsingissä. Olen juossut paljon vähemmän. Jo syksyllä päätin, että neljä juoksukertaa viikkoon saa riittää. Sen kroppa tuntuu vielä ottavan melko mukisematta vastaan. Ja siten olen myös säästynyt kaikenlaisilta rasitusvammoilta. Reumaa sairastavana se on ihme. Mutta mielessä on toki ollut usein kysymys: riittääkö tämä?

Kuuntelin kokeneimpia ja pisin juoksuni on siksi ollut vain 25 km, joka taittui vähän yli kolmessa tunnissa. Hitaasti siis. Se kaikkein pisin lenkki on siis vielä juoksematta. Toisin kuin viimeksi.Oli se silloinkin käytännössä juoksematta, mutta henkisesti olin jo loppu. Sen sijaan olen juossut paljon enemmän lyhyempiä lenkkejä. Koska aika ja elämän muu rasitus ei ole sallinut enempää. Lenkkikertoja alla on lopulta melkein yhtä paljon kuin viimeksi, mutta kilometrejä kertynyt vähemmän. Kovia lenkkejä olen malttanut säästellä ja päättänyt, että yksi viikkoon riittää.

Kaksi ja puoli tuntisia eli vähän lyhyempiä, silti normaalia pitkistä pidempiä. Niitä olen paukuttanut. Joulukuun alun jälkeen kuusi ja pari tuntisia liuta päälle. Kun eilen kävin juoksuun erikoistuneessa liikkeessä vaihtamassa ajatuksia geeleistä kävi ilmi, että osan lenkeistä olen juossut käytännössä ilman lisäenergiaa. Se, että parituntisen aikana ei kaipaa geelejä, ei ihmetytä. Mutta että ei edes yli 2,5 tuntisilla. Olen tietämättäni opettanut kroppani käyttämään niitä energiavarastoja, joita sillä on. Se tietää hyvää.

Lopputulemana tästä harjoitusmetodista on, että en ole jo valmiiksi väsynyt. Kroppa ei ole väsynyt. En tarvitse särkylääkkeitä joka päivä rauhoittaakseni lihaksia - ja selkää.  Enemmänkin mieli miettii, milloin se kohuttu hurja harjoittelu aloitetaan. Pari viimeistä lenkkiä on mennyt flow-mielellä. Vauhti, sykkeet. paino, kunto...Ne kuitenkin mietityttävät samalla, kun laadin listaa pakattavista kamppeista.

Niin se paino. Koska syömiseni ovat yhä pielessä, painoni yrittää edelleen vain nousta. Pitkät lenkit pahentavat säästöliekkiä. Syön liian vähän - ja sitten kun syön, en välttämättä enää jaksa katsoa, mitä laitan suuhuni. Yksi painokilo tuo kuulema loppuaikaan 3 min lisää. Siinä mielessä mikä tahansa ajan kohennus on tässä tilanteessa huikea suoritus. Se tarkoittaa sitä, että olen paremmassa kunnossa kuin viimeksi, koska jaksan raahata painavampaa kroppaa mukanani ja juosta vielä kovempaa. Ehkä seuraavalla kerralla tilanne on toisin - ja nyt yritän hiilaritankkauksella paikata energiavarastoja sen minkä kerkiän.

Pariisissa näyttäisi olosuhteet olevan kohdillaan. Lähdössä asteita n. 10, maalissa lähes pari kymmentä. Lämpö tulee nousemaan samaa tahtia sykkeiden kanssa. Kerrospukeutumista pitää harkita, jotta ei alussa lähde liian kovaa vain pysyäkseen lämpöisenä. Huhut kertovat, että tapahtuman järjestelyt ovat loistavat. Niiden takia kaupunkiin palataan juoksemaan uudestaankin. Toiveena on, että lähtöalueelta löytyisi lämpimänä pysymiseen tarkoitetuille vaatteille keräyspiste. Menisivät hyväntekeväisyyteen. Se vaikuttaisi jo valmistautumiseeni - ja vaatevalintoihini.

Juoksen palindrominumerolla, lempivärini - rose - merkkaa sitä lähtöryhmää, jonka kanssa lähden valloittamaan Pariisin katuja. Ensimmäisen 6 km aikana voin katsella juostessani pääostoskadun liikkeiden ikkunoita. 20 km kohdilla pääsen Seinen rannalle, kun olen ensin kiertänyt yhden puiston. 29-30 km juostaan Eiffelin maisemissa. Sen jälkeen on enää pieni pyrähdys toisessa puistossa ennen kuin kaarretaan takaisin Riemukaarelle. En ole pitkään aikaan tehnyt Pariisissa nähtävyyskierrosta. Sellainen tulee nyt tehtyä vähän vahingossa.

I love running, I love Paris. This is it!

10 viikkoa Pariisiin

Palkitsevaa. Kun huomaa oman tekemisen tuottavan tulosta. Näin tänään iloisena ajattelin, kun katselin menneiden viikkojen treenitilastoja. Pk-kausi on jo pitkään ollut mennen talven lumia. Nyt on nostettu vauhtikestävyyttä. Viime päivinä jopa jäisillä kaduilla ja se juuri ilahduttaakin: tulokset ovat samaa tasoa kesän kanssa, vaikka tiedän paksumman pukeutumisen, pakkasen, kenkien ja jään hidastavan menoa. Ihanaa.

Pariisiin on edelleen matka. Vaikka vähän mietityttääkin näin jääkaudella ylipitkien lenkkien juokseminen. Tähän asti harjoittelu on sujunut hyvin. Olen malttanut juosta riittävän hitaasti - ja myös levätä. Se näkyy taulukoissani vähäisempinä kilometreinä suhteessa ennalta kuvittelemaani. Mutta toisaalta kovin montaa sellaista lenkkiä en ole tehnyt, joissa mieli ei olisi ollut matkassa eli jotka olisivat tuntuneet ikäviltä. Näin talvella pidän sitä ihmeenä.

Pahimpina lumisade- tai pakkaspäivinä olen hakeutunut sisätiloihin Esport Centerin 800 metriselle radalle juoksemaan. Ensin ajattelin, että ei minusta ole juoksemaan ympyrää - tai kahdeksikkoa. Joskus on kuitenkin valittava se pienin paha. Myönnettävä on, että jossain 20-22 kierroksen kohdilla meinaa usko loppua. Kunnes taas muistan tavoitteeni: riemukaaren, elämäni juoksun, Pariisin kevään, nautinnon.

Maratonkengät on jo hankittu. Odotan kovin, että jäät sulaisivat niin, että pääsisin juoksemaan niitä sisään. Eilen niitä kokeillessani kotona mietin, tietävätköhän ne olevansa valitut. Matkajärjestelytkin ovat kohdillaan, hotelli varattu. Vielä pitäisi saada lääkärintodistus jostain.

Näen pienen Eiffel-patsaan aina kun lähden lenkille ja kun palaan sieltä. Se muistuttaa tavoitteestani.

Niin ja juosta. Minut ja Pariisin erottaa vielä kolme ylipitkää lenkkiä ja n. 300 km askelia. Toisaalta pohjalla on jo monta kaksikymppistä. Paljon useampia uin tähän samaan aikaan ennen ensimmäistä maratonia.

Toivo siis on jo. Usko on palailemassa. Armon toivon viipyvän vielä hetken. :)