lauantai 30. toukokuuta 2015

Ilo ylös, paino alas

Vihdoin olen päässyt jälleen kiinni juoksun iloon. Mutta millä voimalla se onkaan taas iskemässä? Odotan jo seuraavaa lenkkiä, kun kotiportaita edelliseltä kipuan ylös. Uuden treenin suunnittelu alkaa viimeistään venyttelyjen jälkeen. Jos kaikki sujuu huomennakin hyvin, tästä on tulossa ensimmäinen yli 40 km viikko koko vuonna. Helposti ja heittämällä kilometrit eivät kasaannu vieläkään. Tunnustellen ja kropan viestejä analysoiden saa edetä koko ajan. Onneksi nyt tuntuu siltä, että ne vihjeet ovat harvinaisen selkeitä.

Juoksuhamekausi alkoi, ihana kesä!
Tänään juoksin jälleen intervalleja, auringon paisteessa. Siihen kun on totuteltava. Jalat hapottivat pahasti ensi metreistä lähtien. Silti sain itsestäni irti suunnittelemani 4x500m vedot 4 minuutin palautuksin. Suosikkini. Pitäisiköhän joskus kokeilla myös jotain muita? Ilahduttavaa oli, että kaksi vedoista pääsin alle 5 min/km. Ne keskimmäiset. Ja jokaisella palautusjaksolla sykkeet kuuliaisesti laskivat. Itse pidän sitä merkkinä jonkinlaisesta kunnosta. En vieläkään osaa juosta intervalleja tietoisena vauhdistani. Silloin ne saisi ehkä juostua vauhtia loppuun mentäessä kasvattaen. Enemmänkin hoen itselleni rentoutta ja silloin voi olla, että ensimmäisissä vedoissa mennään kovempaa kuin toisissa. Jännää oli, että lenkin jälkeen jalat tuntuvat paljon kevyemmiltä kuin ennen sitä. Onnistuinko siis laittamaan maitohapot liikkeelle?

Eniten minua kuitenkin pohdituttaa se, että tällainen kovaa juokseminen ei tunnu mitenkään mukavalta. Talven ja kevään aikana olen juossut niin paljon lenkkejä peruskestävyys-syketasolla, että en meinaa nyt tottua siihen toiseen eli tunteeseen, kun sykkeet hakkaavat rintaa ja maitohapot aina välillä muistuttavat itsestään. Silloin juoksemisesta tulee toisella tavalla psyykelaji: saa houkutella itseään tosissaan jaksamaan. Vuosi sitten, kun juoksin kaikki lenkit vauhtikestävyystasolla, niihin tottui. Ne tuntui hyvältä ja luontevalta. Tietysti vertaan tuntemuksiani vuoden takaiseen, enkä malta olla pohtimatta, onko mikään paremmin - olenko yhtään kehittynyt? Psyykeen näkökulmasta viime aikoina mieleen pompahtaneet ajatukset kuten  "olen ottanut vain takapakkia", "en enää ikinä juokse niin kovaa kuin ennen", "en koskaan pääse puolikasta alle 2 tunnin" eivät ole kovin kannustavia. Jostain pitäisi saada luottoa siihen, että tuo ajateltua pidempään jatkunut peruskuntokausi tuottaa muutakin hyvää kuin sen, että osaan intervalleissa juosta palautusjaksot oikeasti hitaasti. 



Juoksun monitahoisesta vaikutuksesta minääni kertoo myös se, että näiden parin hyvän juoksuviikon aikana painoni on pudonnut n. 2-3 kg. Sen verran juoksijanpolvitauolla tuli lisää. Toki tuo on merkki siitä, että syömiseni on edelleen pielessä. Juoksun myötä sekin järkevöityy. Kun lenkille ei voi tyhjälläkään vatsalla lähteä. Ja jalat ovat seuraavana päivänä taatusti kipeät, jos lenkin jälkeenkään ei syö hyvin. Hyvä merkki siitä, että ruoka ja liikunta ovat tasapainossa on se, että jaksan kovankin lenkin jälkeen tehdä asioita. Minulla on taipumusta syödä liian vähän ja siksi joskus on tilanteita, että meinaan nukahtaa pian loppuvenyttelyjen päätteeksi: kroppa on kuluttanut loputkin energiansa...

Mutta kun kiloja on ne parikin lähtenyt, tykkään peilikuvastani taas enemmän. Hymyilen itselleni, voin itseni kanssa paremmin. Myös siksi, että olen saanut viime aikoina vain puhdasta, hyvää ruokaa. Ja paljon vettä. Siitä lisää myöhemmin.

Ihana, ihana juoksu... :) 









maanantai 18. toukokuuta 2015

Kunnon analysointia

Eilen tuli täyteen ensimmäinen neljän lenkkikerran viikko sitten helmikuun. Vähän tuskaisen lenkin aikana oli hyvää aikaa analysoida, miltä osin kuntoni on heikentynyt tämän tauon/kevennetyn ajanjakson aikana.

Aiemmin olin yllättynyt, kuinka vähän se juoksijan polvesta johtunut tauko vaikutti kuntooni. Sykkeet ovat hieman nousseet, mutta jaloissa ei juoksemattomuus niin tuntunut. Lihaskunnon ylläpito kyykkäyksin oli selvästi toiminut, vaikka satunnaista ja vähäistä olikin. Toisaalta kävinhän tasaisin väliajoin kokeilemassa, että kestääkö jo polvi juoksua. Tähän perustuen uskallan sanoa, että pienikin liikunta näköjään ylläpitää kuntopohjaa, jos välttyy flunssilta: kunto ei romahda ja sen nostaminen tuntuu suht helpolta...


Nimittäin nyt kun yritän flunssan jälkeen päästä jälleen tossuille, onkin ihmettelemistä. Vieläkään jalat eivät sano ei... Ne kyllä jaksaisivat. Mutta sykkeet liitelevät omissa sfääreissään ja sen tähden juoksu kaikkinensa tuntuu vaikealta, hankalalta. Eilisellä nousevalla vauhdilla juostulla vitosella mietin moneen kertaan, että ihanko oikeasti olen rakastanut juoksua ja jos, niin miksi ihmeessä. Kertoo paljon siitä, kuinka hankala lenkki oli. Vaikka loppu olikin edes hieman toivoa antava: viimeinen 0,5 km tultiin alle 5 min/km! Siltä se tuntuikin - kaamealta, ei lainkaan palkitsevalta. 

Koska erityisesti rintakehä tuntui siltä, että en meinaa saada hengitettyä riittävän laajasti, oli kotona otettava mittanauha käteen. Rintakehäni liikkuvuus on sen seurauksena, ettei juuri ole tullut hengästyttyä, saati sitten puuskutettua, pienentynyt jopa 3 cm! Ilmankos tuntuu hankalalta. Selkärankareumani on siis käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja ottanut jälleen rintarangasta vallan. Minulle hyvin tyypillinen oire. Olin ajatellut ottaa ainakin vielä kuukauden rauhassa ja palautella vähitellen peruskestävyyttä kohdilleen. Mutta taitaakin olla aika kunnon puuskutuslenkkien. Toisaalta: se tarkoittaa paljon intervalleja.... :) 

Jostain pitäisi saada kuitenkin roppakaupalla toivoa. Eilen ei mennyt edes 2 km sillä vauhdilla, jolla aiemmin kuvittelin elokuussa juoksevani hieman pidemmän matkan... :-I 

Positiivista: ihanaa on, kun ei tarvitse pukea kuin yksi kerros ja siinäkään ei pian tarvita enää pitkiä hihoja tai lahkeita! Talvi on ohi! :) 

lauantai 16. toukokuuta 2015

Kuntoa odotellessa

Kateellisena - mutta myös iloisena - luen erilaisilta sivustoilta juoksuihmisten onnistumisista ja uusista ennätyksistä tänään Helsinki City Runin puolikkaalla. Tuntuu, että niitä on tapahtunut paljon. HCR:n reitti ei ole niitä helpoimpia ja itseäni on aina mietityttänyt väenpaljous. Ne huomioiden vielä kovemmilta tuntuvat kaikki ennätykset. Nähtävästi karnevaalimeininki ja kannustus reitillä myös pistää ylittämään itsensä. Mahtavaa! Aiemmin ihmettelin myös ajankohtaa: miten kukaan ehtii talven jäljiltä ennätyskuntoon tähän päivämäärään mennessä? Nykyisin ymmärrän, että lumen sulamisen ja helteiden välinen aika on sitä parasta juoksuaikaa. Siis kevät. Ja sen ajan itse olen joutunut käyttämään ihan muuhun kuin juoksemiseen... :-/



Juuri kun ehdin iloita, ettei kunto ollut polvea kuntouttaessa romahtanut, iski flunssa ja allergia. Kaksi viikkoa totaalilepoa (kuntouttaessa kuitenkin lenkkeilin kävellen ja tasaiseen tahtiin kävin kokeilemassa juoksukestävyyttä lihaskunnon lisäksi) ei varsinaisesti ole parantanut kuntoa. Päin vastoin, nyt ajatus elokuisesta maratonista tai ylipäänsä pitkiksistä tuntuu todella kaukaiselta. Tänään kympillä vauhti lähenteli kävelyä, sykkeet hipoivat vk II -aluetta ja jalat tuntuivat niin tukkoisilta...



Ja kuitenkin kun tulin kotiin, mietin, että onko se niin huonosti, kun jaksaa juosta kuitenkin kympin. Noin vain. Kaksi vuotta sitten en kyennyt juoksemaan koko lenkkiä, vaikka se olisi ollut vain 3 km pitkä. Itse asiassa vasta viime syksynä kympistä tuli "peruskauraa", jonka voi käydä heittämässä melkein milloin vain. Jospa iloitsisin nyt vain siitä, että ylipäänsä voin taas juosta. Ja nauttia. Niin raskasta juoksu ei tänäänkään ollut, ettenkö olisi hymyillyt mennessäni. Kaikki on niin suhteellista, ihanaa! :)