Toivoa antava lenkki

Katselin aamulla Rainman-sovelluksesta pilvien liikkeitä. Hyvissä ajoin, ennen sateen loppua laitoin jo lenkkivaatteet päälle. Lämmittelin punnertamalla ja tanssimalla. Ja sillä hetkellä kun viimeiset pisarat tippuivat jo märkään maahan, olin pihalla valmiina lenkille. Tavoitteena juosta kymppi. "Maltillisesti kilometrimäärät ylös" -ohjelman mukaisesti. ;)

Olipa hapekas ilma! Täydellinen juoksusää. Ja siltä se myös tuntui. Hitaasti mentiin. Tällä kertaa myös sykkeet pysyivät suht aisoissa. Ajateltu kymppi vaihtui 12,2 km iloitteluun. Sumu ympärillä vain sakeni samaa tahtia kuin onnen tunne sisälläni levisi. Jalat olisivat jaksaneet pidempäänkin. Se jos mikä oli helpottavaa, toivoa luovaa.

Olen niin pelännyt, että kuntoni on telakalla ollessa kadonnut. Sykkeet eivät ole sillä tasolla kuin aiemmin, mutta noin muutoin tuntuu, että kaikki on "ennallaan". Pitkät lenkit kun pitää juosta niin, että kotipihassa tuntuu, että samanlaisen lenkin voisi juosta heti perään. Siltä tänään tuntui. En tuntenut väsymystä. Se on hassua. Juoksussa kun pelkkä tärinä väsyttää.

Toivon myötä kisatossua alkoi vipattaa. Pahasti. Juoksijan polven myötä laitoin kaikki haaveet keväisestä puolikkaasta jäihin. Nyt jäin miettii, että jos kerran kuntopohja on vielä olemassa, saattaisin saada kunnon riittävän hyväksi esim. Kesäkuun alkuun. Mahdollisuuksiahan olisi. Helsinki Half Maraton, Forssan Suvi-ilta ja niin moni muu. Jotenkin sekin tuntuu pelottavalta, ettei starttaisi ennen kauden päätavoitetta...

Vihdoin eroon juoksijan polvesta...

Olisi ehkä pitänyt odottaa kolmatta, toden sanovaa lenkkikertaa. Mutta enhän mä malta:

Jo kaksi polvikivutonta lenkkiä juostuna!!! Ihanaa!!!! :) Kyllä muistin, miltä tämä tuntuu, mutta en siltikään muistanut. Nyt pitäisi vielä saada uusi annos malttia, jotta en heti alkuun innostuksissani nosta kilometrimääriä liian nopeasti. Se tuntuu muuten jo ajatuksenkin tasolta vaikealta...

Lopulta kipu tokeni kahden viikon totaalijuoksukiellolla. Sen aikana kävin kävelylenkeillä ja tein kotona lihaskuntoa. Etenkin kyykkääminen on saattanut edesauttaa toipumista. Lisänä tietysti venyttelyä ja lihaksien käsittelyä foam rollerilla. Vieläkään vasen jalka ei kokonaisuutena tunnu täysin "omalta". Ehkä hyvä niin. On toivoa sen maltin pitämisestä.

En käynyt lääkärillä. Jotenkin tuntui siltä, ettei terveyskeskuslääkäri osaa kuitenkaan auttaa. Juoksijan polvi -diagnoosi on siis omin neuvoin, Googlen avustamana tehty. Lopulta oireet olivat kuitenkin niin selkeät, että eiköhän se ole oikea. Matkan varrella tuli ilmi, että on olemassa itse asiassa kahdenlaista juoksijan polvea: englanniksi kutsuttuna itbs ja runner's knee. Tuntuu siltä, että se, mihin Suomessa usein viitataan juoksijan polvella on juuri tuo itbs. Tämä omani on juuri sitä. Siinä kipu tuntuu polven ulkosyrjällä ja myös sen sisällä. Kipu johtuu it-jänteen kiristymisestä, joka hankaa polviniveliä juostessa. Kiristyminen taas voi johtua niin ylipronaatiosta, lihasten heikkoudesta tai vain liiasta rasituksesta. Omalla kohdallani luulen, että vamma johtui lopulta liian suurista kilometrimääristä huonolla alustalla (jää) ei niin vaimennetuilla kengillä yhdistettynä reumaattiseen tulehdukseen vasemmalla puolella alaselkää. Nimittäin koko vasen puoleni on ollut ihan jumissa... Eikä laiskuudesta lihaskunnon kohentamiseksi ole ollut ainakaan hyötyä. ;) 

Monessa paikassa sanotaan, että toipuminen vie aikaa 6-8 vkoa. Aika lailla tasan 2 kk meni. Aloittamalla aktiivisen venyttelyn ja kyykkäyksen aiemmin - ja lopettamalla heti kokonaan juoksun - olisin päässyt ehkä vähemmällä. En oikein löytänyt korvaavaa liikuntaa. Osin siksi, että ihan viimeisiin viikkoihin asti jopa reipas kävely sai saman kivun aikaan kuin juoksu. On se sitten tekosyy tai ei, niin siksi myös mietin pitkään kyykkyjen tekemistä: polvihan rasittuu niissä. 

Pitkään tein niin, että kun oli pari kävelystä kivutonta päivää takana, menin kokeilemaan juosten, josko kipu olisi kokonaan poissa. Ei se ollut. Nyt on helppo sanoa, että jos olisin aiemmin malttanut olla kokonaan juoksematta, niin nopeammin olisin myös toipunut. Kiitän ystävääni, jolta on polvi leikattu tämän oireyhtymän takia. Hän sai lopulta minut ymmärtämään totaalilevon tärkeyden. "Jos et nyt ole juoksematta, voi olla, että et juokse enää koskaan." En tahtonut sitäkään, tietenkään.

Mikä oli lopulta avuksi? Pari kertaa kävin hierojalla. Sen myötä toipuminen lähti käyntiin. Venyttelin päivittäin. Pitkään ja hartaasti. Etenkin pakaralihaksia, sivureisiä ja pohkeita. Sivureiden venytys on se kaikkein hankalin. Välillä saa olla varsinainen akrobaatti, että saa venytyksen tuntumaan oikeassa kohdassa. Pahimpina aikoina tuntui siltä, että ko. asennoissa sama venytys tuntui aina pikkurillissä asti. Siitä päättelin, että melko jumissa on koko tyttö. Foam rollerista on tullut ystäväni. Etenkin lonkkia sekä reisien ja säärien sivuja olen sillä käsitellyt. Juuri niitä kohtia, joiden hieronta ei edes silloin kun ne ovat kunnossa tunnu mukavalle. Alkuun ei meinannut kestää moista edes 15 sekuntia... 

Kahden kuukauden epämääräisen oleilun jälkeen kunto on tietysti suuri arvoitus. Näillä kahdella lenkillä on menty etanatahtia sykkeiden liidellessä taivaissa. Jalat ovat painaneet tonnin, puuskutus kuulunut kauas. Silti olen nauttinut täysillä. Vaikka satoi räntää ja rakeita. Nyt toivon, että se kaikki talvella tehty peruskestävyystyö ei ole mennyt kokonaan hukkaan... 

Ihan vielä en ole heittämässä romukoppaan ajatusta maratoonista elokuussa. Tarviiko mun? Ei kai...