Pakkasvarustusta

Heti muistiin päivän juoksuvarustusta, koska oli suhteellisen onnistunut. 8 km oli matkana. Hitaasti mentiin ja pakkasesta johtuen nähtävästi sykkeet nousevat samalla tavalla kuin kesähelteelläkin. Mittari näytti lähtiessä -9 astetta, ei pahasti viimaa. Mutta kaunista, niin kaunista. Iltavalaistuksessakin.

Yläosassa kolme kerrosta: kerrastopaita alimmaisena, thermojuoksupaita seuraavana ja päällä talvijuoksutakki. Käsivarsista meinasi tulla näin hitaasti juostessa kylmä, joten jotkin hihattimet on kehiteltävä. 

Alaosaan riitti kaksi kerrosta: kerrastohousut ja thermojuoksuhousut. Kun ei ollut viimaa, en kaivannut enää erityisiä windstoppereita. Korvaisikohan kaksi lämpökerrosta kokonaan moiset?

Päässä jo aiemmin esittelemäni juoksupipo - villaista hieman kaipasin. Tai sitten kypärähuppua alle, vaikka posket vielä pysyivät lämpinä matkassa. Käsissä kahdet sormikkaat toimivat hyvin. Jos lenkki olisi jatkunut vielä pitkään, toiset olisin ehkä ottanut pois...

Yksi parhaista ostoksistani pitkään aikaan: villasekoitesukat! Maastohiihtoon kehitetyt, mutta myyjän juoksuunkin suosittelemat. Mahtava tunne, kun varpaat pysyvät läpi lenkin lämpiminä. Huomaan kiinnittäväni siihen jopa huomiota kesken askelluksen. Toki goretexkengät auttavat myös asiaa. Mutta pidempään noista on iloa kuin niistä joulukoristeista ja -kynttilöistä, jotka jätin sukkien ja kerraston takia hankkimatta. ;) 

Huomiseksi on luvattu vielä kylmempää ja ajatuksissani on juosta pitkä, 20 km lenkki. Jostain on kaivettava ohut villapaita vielä lämmittämään ja kauluri. Haluaisin myös tehdä itselleni vanhasta villapaidasta lyhyet shortsit. Trikoiden päällä käytettäväksi. Olisivat söpöt ja lämmittäisivät vielä lisää. 

Mietin myös, miten juoma pysyy mukana jäätymättä, entä geelit ja jaksaako puhelin toistaa musiikkia vielä kun kylmä alkaa vaikuttaa... Kaikkia kun en saa takin alle lämpimään mukaan. 

Joulujuoksuja

Helsinkiinkin saatiin valkea joulu. Sen kauneus vetää puoleensa. Parahiksi loppuikin juoksukielto. Lumi antaa kyllä hyvän vastuksen nastakengistä huolimatta. Nilkat ja sääret kiittävät (samalla kun huutavat apua). Kaunista, niin kaunista. Nastojen myötä olen oikeasti jopa innostunut talvikeleistä. Materialisti kun olen.

Irtogeelipohjat laitoin kantapäiden alle ja jo loppui kipu. Tosin luulen sen aattolenkillä ilmentyneen (ja pahempana ennen sitä) johtuneen ihan josta muusta. Nimittäin matalista nilkkureista. Niiden reuna taitaa osua johonkin hermoon. Näin päättelin, koska jalkapohjan kipu ei tänään häirinnyt lain. Kun muutaman päivän olen korkokengillä taivaltanut. Hyviä jäänaskaleita ovat, korot.

Lenkin jälkeen katsahdin tilastoja koko vuoden ajalta. Vain 46 km - ja niin paljon - uupuisi 1300 km rajasta. Onko se yhtä ärsyttävää, jos jää rajasta 10 km kuin että jää 4 km? Eikös 4 km juokse vaikka pakolla? Millaisella kilometrikombolla moinen saataisiin täyteen? Viidessä päivässä? Loppuvuoden turhaakin tärkeämpää matikkaa... (Eikä kerrota kellekään, että tälle vuodelle taisin asettaa tavoitteeksi 1000km.) 

Kaksi kärpästä...

Juoksutauolla, taas. Kahta kärpästä yritetään kerralla nyt iskeä.

Viime sunnuntain pitkiksellä vasemman jalan jalkapohja kipeytyi. Ensimmäiseksi tietysti mielessä, että ei kai vain pahamaineinen plantaarifaskiitti? Päätin ottaa parin päivän juoksulevon. Buranapurkilla vierailua ja kylmäkalle jalan alle. Kipu säteilee pahasti nivelsiteisiin ja sääriin - ja tuntuu enemmän jalkapohjan ulkosyrjällä. Siksi olen ylläpitänyt kuvitelmaa ja toivoa, että kyse olisi taas vain jonkin kalvon tai jännetupin rasituksesta. Sinänsä ei ihme. Tasaiseen tahtiin olen viime aikoina kilometriä - en niinkään juoksukertoja - kasvattanut. Ja yleensä tällaisessa vaiheessa jokin rasitusvamma kertoo, että höllää hieman.

Tuolloin sunnuntaina en vielä muistanutkaan, että minultahan ollaan ottamassa hampaita suusta. Viisauden hampaan poiston jälkeen en pitänyt juoksutaukoa kuin kaksi päivää - sen verran minulle suositeltiin - sillä seurauksella, että olin pian hammaslääkäripäivystyksessä poistamassa jotain, joka aiheutti kovaa kipua tärinän myötä. Tällä kertaa lääkäri sanoi heti, että viikko, ainakin. Juoksematta.

Nyt sitten ihmetellään vapautunutta aikaa. Ja pohditaan, mihin kaiken energian tuhlaisi. Ja millä mieli pidetään kurissa. Joku ajattelisi, että onpa ainakin aikaa jouluvalmisteluihin. En ole jouluihmisiä. Itse asiassa kaipaan kovin juoksua pitämään jouluahdistusta kurissa.

Cumulukset. Lähes yhtä käyttämättömät yhä.

Jalka-asian myötä minua mietityttää kenkäpolitiikkani. Olen tainnut jo mainita, että kaikkien vaivojeni tähden nähtävästi vain Asicsin Nimbusit ovat riittävän vaimennetut ja kiertojäykät. Halusin kuitenkin talveen jonkin pitävämmän kengän. Siis kitkan. Otettuani selvää ja pohdiskeltuani asiaa päädyin talvikengäksi Asicsin Cumuluksen Goretex-versioon. Moisen pitäisi olla Nimbusin "pikkuveli" eli lähes yhtä vaimennettu ja kiertojäykkä. Tuohon GT-versioon on pohjan kuviointiakin lisätty eli ajattelin sen täyttävän kitkakenkätarpeeni vaikkei varsinainen maastokenkä olekaan.

En ole Cumuluksilla juossut kuin pari kertaa. Vanhoilla, jo melko loppuun juostuilla Nimbuseilla juoksen. Koska ne tuntuvat niin paljon paremmilta. Myös silloin, kun sitä kitkakenkää kaipaisin. Pahaa pelkään, että ovat hutiostos. Että minun sittenkin olisi kannattanut ostaa vain uudet Nimbusit ja kunnon talvikeleille nastat. Tai etsiä toinen liike, jossa olisi ollut enemmän maastokenkiä vaihtoehtona.


Kuka tietäisi, onko markkinoilla jotain yhtä pehmeää ja ihanaa kenkää kuin Nimbus, mutta vain pitävämmällä pohjalla ja goretex-kalvolla?

Sunnuntain lenkillä olisi tarvinnut useammt kengät ja varikkopilttuut vaihtoa varten mukaan. Hassua, miten voi 10 km säteellä keliolosuhteet vaihdella niin. Ensimmäisen 7 km aikana sula ja musta jää vaihtelivat niin, että ne kitkat olisivat olleet parhaat. Seuraavan 7 km aikana hiekkatie oli sulaneen ja uudestaan röpelöksi jäätyneen loskan peitossa. Kaipasin kovin nastakenkiäni ja nilkkatukia. Viimeisten 6 km aikana taas talvesta ei ollut tietokaan: ei jäätä, ei lumipaakkuja vaan viheriöivää ruohikkoa.

Useampien kenkien mukana raahaaminen ja niiden vaihto kesken lenkin toisaalta sopisi luonteelleni ja persoonalleni enemmän kuin hyvin. :D

Jouluaattona pääsen kokeilemaan. Josko myös jalka olisi rauhoittunut. Sitä ennen teen hattuja ja mietin joulupöytään ruokia, joita en ole aiemmin kokeillutkaan. Hyvää Joulun odotusta! :)

Kaamoksen selätystä

Terveisiä sunnuntain pitkikseltä: aina vain tunteita herättävä maisema...

"Jaksanko vai enkö jaksa?"

"Kyllä pitäis mennä, että saisi sen neljä lenkkikertaa..."

"Mutta ei väsyneenä juokseminen hyödytä."

"No mut huomennakaan ei ehdi..."

"Olenko oikeasti väsynyt vai onko se vain tämä sohva ja etten viitsisi."

"Lenkin jälkeen olisi mahtiolo, tiedän sen..."

"Tavoitteet on niin kaukana, ettei yhden lenkin jättäminen väliin vaikuta mitenkään!"

"Mutta jos kuitenkin... Ei tartte pitkästi... Huomenna ei ehkä oo näin kiva ilma."

"En oo syönytkään, eikä sykemittarissa ole akkua."

"Jos mä kuitenkin laitan kamat päälle ja katon sit..."

"Kello on jo paljon, en sit nuku, jos menee näin myöhään."

"Kello on vasta kuus, siellä on vain pimeää..."

Lenkkiminän ja sohva-nukkujaminän usein käymä keskustelu näinä päivinä. Yleensä lenkkiminä voittaa. Onneksi. Sen ansiosta en näe kaamosta, en koe sitä ahdistavana. Vaikka olen väsynyt. Mutta olen sitä usein keskikesälläkin.

Ja aina kotiin tulee hymyilevä, energiaa uhkuva, (hitaasta vauhdista johtuen myös paleleva) minä. :)

Juoksu, pelastajani

Tänään töistä lähti vähän lannistunut, väsynyt, stressaantunut, jopa itkuinen nainen. Pitkästä aikaa tunsi, miten moni asia painoi mieltä ja sydäntä. Tunsin kovin voimattomuutta ja heikkoutta, osaamattomuutta. Vielä oli ohjelmassa erilaisten asusteiden haalimista ylihuomisiin pukujuhliin. Tuossa olotilassa yleensä hauska puuhakin tuntuu vain taakalta. Vasta sitten pääsi lepoon ja päiväunille.

Onneksi kalenterissa luki juoksupäivä. Muuten olisi päikkäreiltä nousu ollut mahdotonta. Ja onneksi tällaisena päivänä käy juuri näin: juoksu tuntuu helpolta, askel kevyeltä, sykkeet pysyvät kurissa ja mieli laantuu. 

1h 14 min ja joidenkin sekuntien päästä, 10,2 km hölköttelyn jälkeen kotiovesta astuu sisään aivan toinen nainen. Hengittää vapaasti ja hymyilee. Juoksu, sydän. 

Nastaa ja talvijuoksua

No jopas. Talvivihaaja onkin yhtäkkiä ihan intona talvesta. Tai ainakin "onpa mukavaa, kun satoi lunta" -ajatuksia ajatteleva. Outoa ja uutta. Ihminen voi todella vaihtaa mielipidettään. ;)

Liukasteltuani eilen autolla ja tänään kaupungilla matalilla nilkkureilla päätin, etten tahdo liukastella enää lenkillä. Intersportin -30% tarjous tuli kuin tilauksesta ja heräteostoksien tekemiseen sopivassa mielentilassa tulikin sovittua useamman talven (I hope) kestävä diili Asicsin Gel-FujiSetsu G-TX -kengän kanssa. Tällä kertaa jopa sovitin muitakin: Icebugeja ja Salomoneja. Samalla kun kuuntelin hyvin asiantuntevan oloisen myyjän varoitteluja siitä, kuinka kaikki talvikengät ovat vähemmän vaimennettuja, jäykempiä ja kovempia kuin mihin olen tottunut. Eli kannattaa käyttää vain silloin tällöin, eikä lainkaan paljaalla asvaltilla vain juostessa jne. "Kitkarenkaita" eli kesätossuja aavistuksen pitävämpiä siis tarvitaan edelleen myös...

Salomonista ei löytynyt sopivaa kokoa. Juoksija-lehden testin voittanut Icebug Aurora taas tuntui itselleni liian kevyeltä. Kiertojäykkään (ja painavaan, heh) kenkään kun olen tottunut. Kaipaan sitä, että tunnen myös kengän sivut. Silloin luotan, että myös nilkkani saa jonkinmoista tukea. Siksi vanha tuttu Asics. Kun olen viime aikoina mieltynyt myös ko. merkin vaatteisiin, tunnen olevani heidän juokseva mallinsa. Ja ihan vapaaehtoisesti... :D

Mikä parasta, pääsin heti testaamaan! Suuntasin pian kotiin päästyäni 7,6 km mittaiselle metsä-peltoreitille, jossa tiesin olevan paljon hiekkateitä, joita ei talvikunnossapidetä. Myös mäkiä ylös ja alas oli tiedossa. Jäärouhetta, pakkautunutta lunta, koskematonta "hankea" (peräti 5 cm syvää, mutta silti) ja asfalttia, jossa sula ja musta jää vaihtelivat. 

Ihana fiilis, kun ei tarvinnut varoa. Tosin ehkä 4 km kohdilla vasta luotin, että kenkä pitää. Hartiat laski alas, jalat tönkkönä -sipsutus loppui, sykkeet laski. Mahtavaa, kun voi kiertää jääpläntin ja lumihangen kautta eikä niiden vierestä! :D Samalla talvijuoksumahdollisuudet lisääntyvät huimasti. Muistan viime talvena kiertäneeni kaikki sellaiset reitit, joissa kuvittelin olevan liikaa lunta tai jäätä. Eli asfalttireittejä tahkottiin enemmän kuin tarpeeksi. Silloin minulla oli maastojuoksukengät eli "kitkat". Mutta ei niillä tämän päivän olosuhteissa olisi yhtä rennosti juossut.

Vaikka juoksu sujui ja tuntui hyvältä, se oli raskasta. Sykkeetkin leijailivat omissa korkeuksissaan, vaikka hitaasti mentiin. Luminen alusta on riittävän epätasainen pitääkseen nilkat koville. Ja sen myötä jaloista löytyy uusia heikkoja kohtia. Taidan ymmärtää, miksi niin moni pitää peruskuntokauden talvella: eihän tuolla pääse kovaa! :) 

Olen tehnyt jotain oikein

Sen huomaaminen ja tunnistaminen tuntuu aina yhtä hyvältä.

Tasotestin eli laktaattitestin tulokset saapuivat. Siitä tämä hyvä tunne. Jotenkin kun haluan rivien välistä tulkita, että kannattaa jatkaa samaan malliin. Eri osa-alueet ovat hyvin tasapainossa: "Tehoalueiden puolesta voidaan todeta, että tilanne on varsin tasapainoinen kokonaisuudessaan ja kynnystehot ovat hienosti linjassa keskenään." Jippii!

Peruskestävyyttä minun kannattaa kuitenkin edelleen vahvistaa - ja niin, vielä matalammilla sykkeillä. Kun niiden pitäminen alle 140:nenkin on ollut kovin työlästä. Maksimikestävyyslenkkejä taas voi jättää vähemmälle. Se osa-alue on erityisen hyvällä mallilla. Heh. Kyllähän niitä intervalleja ja korkeiden sykkeiden lenkkejä tulikin tahkottua aika usein ja monta kesän aikana. Vauhtikestävyyttä sen sijaan voi hyvin ainakin kerran viikkoon harjoittaa, jotta tämä saavutettu tasapaino säilyy. Loistavaa, tätä ohjetta mielelläni noudatan. 

Siis juuri niin kuin olen nyt viimeisen kuukauden tehnytkin. Nyt hieman kaduttaa, etten käynyt mittauttamassa arvoja ennen pk-kauden aloittamista. Silloin kun mietin, että onko jokin pielessä...

Kävin siis viikko sitten Runner's High:n järjestämässä tasotestissä. Se toteutettiin matolla juosten ja aina etapin jälkeen verestä maitohappoja mitaten (näyte otetaan sormenpäästä). Minua jännitti etukäteen kovin jo pelkästään matolla juokseminen. En ollut tehnyt sitä kuin kerran juoksukenkiä urheilukaupassa testatessani. Testin alussa vauhti on kuitenkin niin hidas, että homman oppi nopeasti. Kovassakaan vauhdissa en enää pelännyt lentäväni sarjakuvamaisesti seinälle. :D

Testissä juostiin yhteensä kuusi 4 minuuttia kestävää jaksoa kahden minuutin palautuksin (pysähdyksin). Jokaisella jaksolla vauhti koveni. Nuo vauhdit oli ennalta päätetty puolikkaan aikaani perustuen. Aloitus oli kovin hidas (9,07 min/km). Melkein olisi tehnyt mieli kävellä. Seuraavat kaksi jaksoa muistuttivat niitä vauhteja, mihin nyt olen opetellut (8,00 min/km ja 7,01 min/km). Tässä vaiheessa saavutin myös aerobisen kynnyksen, joka määrittelee, millä syketasolla nuo pk-lenkit pitäisi juosta: <136. Oikeammin vielä <130. Apua. 

Neljännen jakson vauhdissa (6,07 min/km) sykkeet kyllä nousivat tänä syksynä tutuksi tulleelle 160 bpm:n tasolle. Mutta jos näin maallikon silmin tuloksia tulkitsen, laktaatit pysyivät vielä asioissa. Vasta viidennen jakson vauhdissa (5,25 min/km) ne pompsahtivat. Muistan silloin myös miettineeni, miten aion jaksaa vielä viimeisen puristuksen, joka kuitenkin oli tarkoitus juosta minulle kovaa vauhtia, intervallien vetovauhtia eli 4,42 min/km. Moinen ei kuitenkaan tuntunut pahalta, vaikka maitohapot jo jylläsivät. Leikkiin kun kuuluu, että jos tuossa vauhdissa on vielä neljän minuutin jälkeen mukana, nostetaan vauhtia lennosta lisää, 4,07:ään. Siinä tahdissa pysyin joitain kymmeniä sekunteja. Jalat eivät silloinkaan tuntuneet vieläkään katkeavan, mutta tuli tunne, etten saanut henkeä enää riittävästi. Myöskin tuttu tunne maksimikestävyyslenkeiltä - ja tapahtumista. Anaerobiseksi rajakseni määrittyi 164 bpm ja maksimisykkeeksi 187, mikä meni heti tänään lenkillä rikki. Minulle jäikin hieman sellainen fiilis, että en saanut matolla puristettua kuitenkaan itsestäni kaikkea... :)

(Nuo vauhdit testissä määritellään siis jokaiselle erikseen, osallistujan kunnon mukaan...)

Peruskestävyyttä pitäisi ja kannattaisi jaksaa junnata. Se tuttu stoori. Ehkä sisällyttää kävelylenkkejä myös mukaan, jotta saisi oikeasti matalasykkeistä liikuntaa toteutettua. Vauhtikestävyyttä piristeenä, maksimikestävyyttä ihan silloin tällöin somisteena... Mutta ehkä en ole ihan huithapeli tai surkimus. Ehkä olen jopa kehityskelpoinen yksilö. Tai ainakin nopea oppimaan. Saattaisin siis kasvaa amatöörijuoksentelijasta ihan juoksuharrastajaksi. Jos vain malttaisin mieleni ja vauhtini.

p.s. Kuinkas sitten kävikään. Lähdin tänään hengittelemään hengästyttävän päivän päätteeksi lenkille. Kaksi askelta ja jo tiesin, että tänään on turha yrittää mitään himmailulenkkiä. Kovaa mentiin, 5 km. 5,38 min/km tahtia. Hyvin näin harjoituskaudelle. Miten voikin juoksu tuntua niin hyvältä. Hymyni ulottui pidemmälle kuin korvasta korvaan. Myös silloin, kun puuskututti ja sykkeet ylittivät maksimin. Niin, että mites se olikaan sen maksimikestävyyden kanssa? :)

Harmituksesta helpotukseen

Ehdin viikonlopun aikana jo säikähtää oikein kunnolla. Heräsin nimittäin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kamalaan polvikipuun. Enkä tietääkseni ole törmäillyt hyllyjen kulmiin unissani tai potkinut edes peittoa. Omasta mielestäni juoksukilometritkin ovat olleet suht hyvällä tasolla. En myönnä rasittaneeni jalkaa liikaa. En. Itse asiassa olin viikonlopun pitkälti viettänyt levossa, ehkä liikaa jopa sohvalla maaten... :)

Kipukohta löytyi heti polvilumpion alta, lumpiojänteestä (luulen?). Ei kun särkylääkettä hamuilemaan jostain keskellä yötä, jotta saan nukuttua. Yöpöydällä odottavasta kylmägeelituubista kerros kipua lieventävää. Aamulla heti herättyäni käännyn kaikkitietävän google-tohtorin puoleen: jep, selkärankareumahan se siellä muistuttelee olemassaolostaan ennestään minulle tuntemattomalla oireella. Taitaa olla niin, että saan kyseisestä sairaudesta kaikki äärioireet. Itse selän kanssa kun tulen yllättävänkin hyvin toimeen. Mutta noin muuten listalta löytyy kroonistunut iriitti, makkaravarvas, kantapään oireilu, tulehduspesäkkeitä rintarangassa ja nyt polvi...

Harmitus ehti kasvaa jo sopiviin mittoihin, sillä olin maanantaiksi eli eilisillaksi varannut itselleni laktaattitestin. Jotta tietäisin, millä sykkeillä minun kannattaa mitäkin treenejä juosta. Mietin jo, mistä saan lääkärin itselleni varattua, jotta saan lääkärintodistuksen, jotta voin perua maksutta testin. Hankalaa. Omituisen tästä tämän kertaisesta kivusta teki se, että se tuntui eniten levossa ja istuessa. Ei niinkään liikkeessä. Siksi päätin yrittää hoitaa polven kuntoon testiä varten. Tai ainakin hetkellisesti kivuttomaksi (onkohan puudutustuotteita käsikaupassa? ;) ). Sunnuntai menikin jälleen Kylmä-Kallea treffaillessa ja särkylääkkeitä napsiessa.

Reumaperäiset kiputilat ovat siitä "kivoja" - minulla - että ne lähtevät usein pois yhtä nopeasti kun tulevatkin, jos vain otan kivun heti tosissani ja aloitan maksimaalisen, jopa liioittelevan hoidon. Tärkeää on tukahduttaa kipu heti särkylääkkein, maksimiannoksin. Kylmähoidosta olen myös saanut hyviä kokemuksia. Käytän sekä ihan pakkasessa asuvia tuotteita että kylmägeeliä. Näitä vuorottelemalla saankin useampia kylmähoitojaksoja päivään ilman pakkoa istua pitkiä aikoja paikoillaan tai vaaraa sormien jäätymistä jääpussin pitämisestä. Esim. Kylmä-Kallea pidän aina 10-20 min kerrallaan.

Ja niin kävi: kun testi alkoi, polvikipu oli tiessään - tai ainakaan juostessa se ei tuntunut. Joku lääkäri on kerran sanonut, että saan juosta, jos kipu ei silloin tunnu. Tätä lausahdusta tottelen mielelläni. Ja aivan kuin juoksu olisi tehnyt polvelle hyvää, koska edes testin jälkeen kipu ei palannut. Ihanaa! Turhaan tein siis varasuunnitelmia tälle viikolle. Se juoksumatolla juoksu noin muutoin olikin ihan toinen juttu. Ainakin lonkat ovat sitä mieltä. ;)

(Tuosta itse testistä enemmän, kunhan viralliset tulokset saapuvat. Se oli jännä, rohkaisevakin kokemus...)

Musiikkia ja meditaatiota

Jotenkin alan lämmetä tälle hitaasti mutta varmasti -meiningille. Ehkä eniten siksi, että vaikka tänäänkin juoksin 2h eli 17 km, se ei oikein tunnu missään (mikä ei ole totta, koska jos nyt lähtisin uudestaan liikkumaan, niin kyllä tuntuisi). En ole erityisen väsynyt, jalkoihin ei satu. Oikeastaan en muutaman tunnin päästä edes muista käyneeni juoksemassa. Pitkällä lenkillä pääsen vielä usein meditoivaan olotilaan. Silloin en oikein ajattele mitään. Tai jos ajattelen, niin yleensä haaveilen ihan hassuista asioista. Kuuntelen musiikkia, katselen maisemia, hengittelen. Ja seuraan sykkeitä. Tämmöiseltä lenkiltä tullessa on mitä rauhallisin ja ihanin olotila... ihan zen-fiilis.

Tykkään hassutella... Tämä college oli pakko saada, koska se toi hymyn huulille... samaa toivon musiikilta lenkeilläni.

Kuulun niihin, jotka eivät osaa juosta ilman musiikkia. Paitsi jos juoksen seurassa, mitä tapahtuu harvoin. Tapahtumissakin minulla on omat luurit korvilla. Myös Midnight Runissa, jonka bänditarjontaa matkan varrella etukäteen hienosti markkinoitiin (katvealueet olivat liian pitkiä). Silloin harvoin, kun juoksen ilman musiikkia, tajuan miksi se on minulle niin olennainen osa harjoitusta: peitän turhat äänet, myös oman puuskutukseni ja siksi saavutan niin helposti tilan, jossa en ajattele mitään. Kuuntelen, jos kuulen. Ajattelen jos mieleen tulee ajatus. Voin keskittyä täysin tuntemuksiini ja tyhjentää pään kaikesta muusta. Siksi lenkeistä on tullut minulle myös tärkeitä rentoutumisen ja stressistä palautumisen hetkiä.

Minulla on Spotify:ssa Running-lista. Siihen olen ladannut lähes neljä tuntia omasta mielestäni hyvää musiikkia. Rytmi on välillä tarpeen, mutta aina vaan kovempaan tahtiin kannustava teknojumputus loistaa lähes kokonaan poissaolollaan. Enemmänkin olen valinnut sellaista musiikkia, joka jostain syystä tuo hymyn huulilleni. Saa siis hyvälle fiilikselle, ehkä jopa nauramaan. Toisinaan jammailemaan... Luulen, että tarvitsen sitä enemmän kuin rytmin ylläpitäjää tiukan paikan tullen.

Kesän alussa löysin jostain tarjouksesta JVG:n kuulokkeet, jotka minulle ovat olleet riittävän hyvät. Tärkeintä on, että pysyvät paikoillaan, eivät paina, sietävät hikeä ja kosteutta - ja että musiikkikin kuulostaa kuunneltavalta. Pinkit, tottakai! :)

Molempien puolikkaiden alla olen lisännyt biisejä listalle oikein urakalla. Silloin ensimmäiseen eli Forssassa juostuun valmistautuessani mietin, että onpahan ainakin hyvää musiikkia riittävästi jos käy niin, että joudun kontata pitkänkin pätkän... Tampereelle valmistautuessani halusin vain uutta meininkiä. Mietin usein, että pitäisi poistaa listalta jotain, että se uusiutuisi. Moni kappale kun on ollut mukana alusta asti. Mutta kun alan kuunnella biisejä moinen mielessä, en raaski. Niin moneen kappaleeseen liittyy jo nyt muistoja tapahtumista ja lenkeiltä. Ei niistä halua päästää irti.

Yksi on ylitse muiden: Queenin Don't Stop Me Now. Se on listalla jopa kahdesti. Koska kuuntelen kappaleita sattumanvaraisella valinnalla, olen halunnut varmistaa, että kuulen tuon biisin ainakin kerran puolikkaan aikana (Tampereella ei silti onnistunut). Jostain syystä saan siitä paljon energiaa ja iloa. Samaista käytän muuten myös tsemppausbiisinä lankuttaessani... ja halutessani piristystä muuten vain... ja valmistautuessani mukavaan illanviettoon... ja... ja... ja... :D

Forssan reissun myötä suosikikseni nousi myös Christina Aquileran Candyman - ja jep, hitti-ihme vuosien takaa eli Mambo No. 5 by Lou Bega. :D Jälkimmäinen pärähti soimaan 10,5 km kohdilla. Silloin juuri oli paljon kannustajia kadun varrella ja juoksu tuntui niin hyvälle... Hieman aiemmin olin päättänyt antaa vain mennä, kun kerran homma sujui. Olin flowssa ja tiesin, että jos kaikki jatkuu hyvin, tulen alittamaan tavoiteaikani lopussa reippaasti. Otin pari tanssahtavaa sivuaskelta iloissani tuon biisin tahtiin.

Top 10 fiilistely-tsemppausbiisit juostessani - jammailu ja swingailu on juuri nyt ihan in ja pop:

• Queen: Don't Stop Me Now
• Christina Aquilera: Candyman
• Wham!: Wake Me Up Before You Go-Go
• Lou Bega: Mambo No. 5
• Robbie Williams: I Wanna Be Like You
• Pharrell Williams: Happy
• Rachel Portman: Minor Swing (Pieni suklaapuoti -leffa)
• Ray Charles: Hit the Road Jack
• Caravan Palace: Suzy
• Christina Aquilera: Tough Lover (Burlesque-leffa)

Matalien sykkeiden ihanuus

Vihdoin. Tai ehkä sittenkin nyt jo. Tätä olen kaivannut. Että juoksen niin, että sykkeet pysyvät suht tasaisina. Ja matalina. Ja vielä, aavistuksen kovemmassa vauhdissa kuin jokin aika sitten (7,00 min/km vs 7,30 min/km). Koska stressin tai kiireen vähentymisestä ei voinut olla kyse, kiitän niitä viittä edeltävää lenkkiä, jotka olen malttanut juosta matalin sykkein. Myös tunne on toinen: ei lainkaan väsynyt tai tukkoinen. Jatketaan tätä!

Hyvää marraskuuta - ja marraskuun putkea, jos sille olet lähdössä. Itse luulen tyytyväni siihen, että jos joka päivä olisi edes ulkona sen n. puoli tuntia. Kroppani ei ehkä kestäisi päivittäisiä juoksulenkkejä kuukautta, vaikka houkuttelevalta ajatus tuntuukin. Saa nähdä. :)

p.s. Olen tainnut keksiä, millä ainakin lyhennän tuota alkumatkan sykkeiden kohoamisvaihetta, jonka epäilen johtuvan enemmänkin mittarista kuin itsestäni: kastelen sykevyön anturat aavistuksen kuumemmalla vedellä... Kaikkea on yritettävä, näköjään.

Pitkästi ja hitaasti

Mieli on jännä elementti. Miten se säätelee vaikkapa jaksamista. Jos olen etukäteen miettinyt, että juoksen 7 km niin viimeistään 7,1 km kohdalla alkaa joku osa kropasta huomautella, että tavoite täytettiin jo. Vaikka ihan varmasti energiaa riittäisi vielä. Tänään olin haaveillut juoksevani 25 km. Aamulla herätessäni hieman kauhistutti ja siksi sanoin itselleni, että päätetään vasta lenkin aikana. Kuitenkin mielessäni oli koko ajan 25 km reitti. Eikä mitään epäröintiä, ettenkö olisi kääntynyt sille pidemmälle reitille, kun sen aika tuli. Itse asiassa, en siinä hetkessä edes miettinyt muita vaihtoehtoja. Olin jo niin vahvasti mielelle sanonut, että tänään mennään pitkästi.

25 km ja 3 tuntia juoksumeditaatiota. Herttoniemen ulkoilupuiston metsien ja peltojen kautta Vanhankaupunginkoskelle. Sieltä Vantaanjoen vierustaa aina Kehä I:lle asti - ja takaisin. Loppumatka menikin Arabiarannan tuiskussa (vastatuulesta voi todella olla vastusta) ja Kalasataman epämääräisillä kaduilla. Kotinurkilla piti vielä kehittää jostain puuttuvat 4 km. Koska en voinut enää antaa periksi. Tuntui, kun ympyrää olisin juossut. Minun pitää saada pitkät matkat juosta yhtenä lenkkinä. Silloin jaksan ne paremmin. Tuollainen viimeisten kilometrien metsästys tyyliin "kaarran vielä tuolta, kierrän sieltä ja uusiksi" on jotenkin turhauttavaa. Etenkin väsyneenä.

17 km:iin asti juoksu sujui helposti. Sen jälkeen alkoi tulla kylmä geeleistä ja mukana olleesta juomasta huolimatta. Osansa tuntemukseen toi varmasti myös keli: tihkusadetta ja tuulta. Kylmä kosteus oli päässyt jo iholle asti. Etenkään reidet eivät moisesta tykänneet. Kun 21 km jälkeen pääsin jälleen suojaisammille kaduille ei kylmyydestä ollut enää tietoakaan. Voimiakin ilmaantui ihan yllättäen lisää.

Tavoitteenani oli juosta hyvin matalin sykkein. Siinä en kuitenkaan onnistunut. Hitaasti menin, mutta sykkeet halusivat väkisin nousta 140 tuntumaan. Lopulta annoin periksi. Kun kuitenkaan yli 145 ne eivät juuri kivunneet. Paitsi kahdella viimeisellä kilometrillä, jolloin annoin mennä. Halusin kokeilla, pystynkö minkäänlaiseen kiriin vielä väsyneenäkin. Juoksu ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut pahalta. Päin vastoin: tuntui oikein rennolta ja vauhti sellaiselta, että pystyin tekniikkaakin huomioimaan. Minusta oikean juoksuasennon ja hyvän askelluksen ylläpito hitaassa vauhdissa on erityisen vaikeaa. Askeleet tuppaavat jäämään töksähtäviksi, jarruttaviksi. Sen takia reidetkin ovat pitkillä lenkeillä ensimmäisenä hankaamassa vastaan. Niin olen päätellyt.

Nyt on ihanan raukea olo. Pisin juoksemani matka ikinä. Pisin yhtäjaksoinen liikuntasuoritus ikinä. Samalla tuli 1000 km tänä vuonna juosten täyteen. Mutta meninkö riittävän hitaasti eli olisinko juossut vielä toiset 25 km? En, mutta 17,2 km ehkä. Jos mielelle olisin sen etukäteen tavoitematkaksi asettanut. ;)

Talvijuoksuorientaatiota

Torstaina en saanut enää vaahteranlehteä kanssajuoksijakseni. Silloin oli maassa valkoista ja kiiltävää mustaa. Ensimmäinen talvijuoksu! En meinannut malttaa istua kotimatkaa junassa, kun hinku oli kova päästä juoksemaan. Viikon ainoaa vauhtikestävyyslenkkiä. Ja vielä valoisalla. Sai puuskuttaa hieman ja pitää vauhtia yllä. Aurinkokin ilmaantui. Tuli tarpeeseen tällainen lenkki. Stressin purku katuun, tuulen viima kasvoille, hien virtaus niskassa. Tuntuipa hyvälle, vaikka sykkeet osoittivatkin karusti sen, miksi nyt on tarve himmata, hidastaa vauhtia. (Matkaa 7,3 km keskitahdilla 6,0 min/km keskisykkeen ollessa160 bpm.)

Samalla tuli testattua Nimbukset liukkaalla: tarvitsen talvijuoksukengät. Rytmi rikkoontuu, kun pitää varoa liukastumasta. Vielä onneksi oli tarjolla sulia kohtia. Mutta jos jo nyt tuntui epävarmalta, kunnon liukkailla tuntuu varmasti entistä enemmän. Etenkin potkaisu taakse. Jokainen askel sutii vähän. Tuntuma ei ole sellainen kuin pitäisi olla ja rentous katoaa. Ei, sitä en tahdo koko talvea. Enkä tahdo tuntea varpaissa kylmyyttä. Eli goretex-kengät, kiitos. Tänään minulle suositeltiin somessa Asicsin Cumuluksia goretexillä. Hyvä vinkki, koska luovuin jo toivosta, voinko talvi-/maastokengistä löytää itselleni riittävän pehmeät. Täytynee ainakin käydä kokeilemassa...

Talvijuoksun myötä juoksupipo teki paluun. Mikä ihana jälleennäkeminen. Asia, jota en ulkonäöllisesti mitenkään hyväksy, mutta ah, miten hyvä onkaan. Kun ei huipulla eli päässä tuule, ei viimasta tiedä mitään. Uimalakkia muistuttava pipoversio (myös puristuksensa osalta) peittää myös ääniä ja sulkee minut niin omaan maailmaani, että meditaatio on taattu.

Viikonloppuna haaveilen pitkästä lenkistä. Geelivarastokin on sitä silmällä pitäen täydennetty. Ensin kuitenkin viltin alle sohvalle rentoutumaan - kera uuden juoksija-lehden, minkäs muun. ;) 

Rentouttavaa viikonloppua! 

Syysaurinkolenkin vaatetusta

Aurinko paistaa, lämpötila +2 astetta, ei juurikaan tuule. Ihan mahtava syyslenkkisää! Pk-lenkki eli hidasta menoa tiedossa. 

Vaatetusta:

• Pitkähihainen juoksupaita, ohut (Asics) - ihoa vasten, jotta ottaa hien pois iholta
• Pitkät juoksutrikoot, ohuet (ProTouch)
• Tuulenpitävä juoksutakki verkkovuorella (ProTouch)
• Panta, jotta korvat eivät vilustu ja ohuet juoksusormikkaat (ihan must juttu ja että hengittävät vielä)

Muuten vauhtiin ja säätilaan sopiva asu, mutta juoksutrikoot eivät ole millään mittarilla lämpöiset. Alkumatkasta teki siksi mieli juosta kovempaa, jotta tulisi nopeammin lämmin. N. 50 min kohdilla tuli uudestaan viluinen olo. Tulkinta: vauhtiin nähden liian vähän päällä ja nimenomaan jaloissa. Jotain pitää keksiä... Ehkäpä kaivan thermojuoksutrikoot eli sellaiset, joiden sisäpinta on fleecemäinen, jostain kesäsäilöstä.

Olipa muuten ihanaa juosta! :)

Peruskuntokaudelle hops

Pk-lenkki. Aikaa kului paljon, matkaa kertyi vähän. Hidas hitaampi hitain. Keyvttä lönköttelyä kauniissa kesä syysillassa. Niin, että syke pysyisi matalana. Ja pysyihän se, 135 bpm eli 70% maksimeista. Kaikki tämä tarkoituksella, koska nyt alkoi peruskuntokausi, jiihaa! \o/

Tosin ei tullut hiki, tuli kylmä. Ja monta ajatusta. 

Olen täälläkin ihmetellyt, kun aina ei ole tuntunut hyvältä. On jopa ollut fiilis, että kunnon kehitys on pysähtynyt. Vaikka olen yrittänyt juosta erilaisia lenkkejä ja ne pitkätkin oikeasti hitaasti. Ainakin silloin tällöin. ;) Jossain vaiheessa epäilin ylikuntoa. Silloin korjausliikkeenä oli muutama hitaampi lenkki (kun pidempään ei malttanut). Toisinaan taas olen miettinyt, podenko jotain piilevää flunssaa. Hankalahan sellaista on diagnosoida, kun ei ole oireita. Väsymyskin on mennyt yleensä pois nukkumalla.

Ongelmana on, että sykkeet pyrkivät nousemaan vähääkään reippaamassa vauhdissa (6,0-6,2 min/km) nopeasti melko korkealle, >160. Oman seurantani mukaan matalammissa tahdeissa kuin alkukesästä. Samaan aikaan olen kuitenkin sietänyt noita sykkeitä pidempään. Tampereella jopa 21,1 km verran. Kyse on kuitenkin selvästi vauhtikestävyysalueen sykkeistä ja vielä yläpään sellaisista. Tämä ihmettely nousi jälleen pintaan tämän viikon maanantain kympillä. Lähdin reippaasti mutta rennosti liikkeelle ja sinne 160:een sykkeet nousivat käytännössä heti. Missään vaiheessa ei tuntunut pahalta. Tuntui itse asiassa loistavalta kirmailla, vaikka en ollut flowssa. Paitsi loppuspurtissa. Mutta silloin mentiikin lähellä maksimisykkeitä. 

Syke maanantain kympillä. Tasaisen korkealla...

Fb:ssä toimivan Kestävyyttä pintakaasulla 24/7 :n mahtavat ryhmäläiset diagnosoivat oitis: vauhtikestävyyteni on loistavalla tasolla, mutta peruskunnossa on tekemistä. Ja sen parantaminen jos mikä alentaisi syketasoja. Kun nyt ei ole mitään varsinaista tavoitetta mielessä, olisi loistava hetki kunnon peruskuntokuurille. Eli enemmän hitaita peruskestävyyslenkkejä, joissa sykkeet jäävät n. 70 % maksimeista. Todellisia Pitää Pystyä Puhumaan -juoksuja. Kerran viikossa yksi moisista juostaisiin pitkänä, kaksituntisena. Ja päälle jokin vauhtikestävyyttä ylläpitävä puristus.

Olen kyllä kuvitellut, että olen juossut riittävästi niitä matalasykkeisiä. Mutta ehkä en sittenkään... 

Olihan se pakko uskoa, kun niin moni suositteli. Nöyrtymisen paikka, paluu "alkuun". Siltähän se tuntuu, vaikkei käytännössä olekaan. Muutamien vertaisteni stoorit siitä, miten hidastamalla tahtia onkin samalla parantanut sitä, kannustivat ja motivoivat. Ehkä minäkin. Taivaltaisin tahtoessani hitaasti. Talviaikahan sopii siihen paremmin kuin hyvin: jäällä ja lumessa ei muutenkaan vauhtiennätyksiä tehdä.

Syke tänään. Jälleen normialkuilmiö eli alkuun mittaa sykkeet miten sattuu, jos anturat eivät ole vielä saaneet kosteutta/lämpöä. Toivon niin ainakin. 

Siksi tänään hitaasti, ensimmäisen kerran tietoisesti. Joku sanoi, että pk-lenkkejä voi juosta enemmän ja useammin kuin kovempia vastaavia. Sellainen olo on nyt. Että voisi heti huomenna uudestaan. Ja lauantaina ja sunnuntaina... Kävinköhän oikeastaan lenkillä äsken lain? :)

Niin hassu on ihmisen mieli, että sitä tuntuu kehittyvänsä vasta sitten, kun painaa täysillä. Hiki päässä, henki pihisten. Pitäisihän minun moinen tietää, että ei se ihan niin mene. Mutta en taaskaan tiennyt.

Jos talven meininki tulee olemaan tätä, tarvitaan lämmintä alle ja päälle... ja luureihin paljon nykyistä hidastempoisempaa musaa.

(Sykkeiden vertailuun muutama viitetieto: laskennallinen maksimisyke 186, treeneissä saavutettu maksimisyke 191, matalin mitattu syke sohvalla istuen 51, todellinen leposyke <50 (arvio, en tahdo tietää), ikää 37 vuotta, juostuja kilometrejä tänä vuonna himpun alle 1000 km. En ole käynyt juoksutestissä raja-arvojen selvittämiseksi ja oikeiden harjoitussykkeiden tunnistamiseksi, aikeita on.)

Juoksuladyn varustelistausta

Yksi syy aikoinaan juoksemisen kokeiluun oli se, että harrastus ei vaatisi isoja rahallisia satsauksia: juoksukengät jalkaan, jotain päälle ja menoksi. Sittemmin kuvitelmani ovat kumoutunut moneen kertaan. Osin myös siksi, että painoa on matkan varrella tippunut n. 13 kg ja vaatekoko pienentynyt kahdella. Vaatefriikkinä se tietää aikamoista laskua, kun koko kaapin sisältö menee käytännössä uusiksi. Hyvistä syistä.

Myös harrastustarvikkeisiin saa uppoamaan paljon, jos sille tielle lähtee. Itse olen paljon hyödyntänyt urheiluliikkeiden tarjouspäiviä, poistorekkejä ja myös hankkinut jotain käytettynä. Siten olen saanut aina tarkoitukseen sopivaa ja laadukastakin pienellä hinnalla. Käytännössä ensimmäisen vuoden aikana en ostanut mitään juoksuun liittyvää normaalihinnalla.

Ai mikä on lempivärini juoksuvaatteissa  ja -varusteissa? ;)

Vaatteista kirjoitan lisää vielä myöhemmin, joten keskityn tässä muutamaan muuhun härpäkkeeseen, jotka juoksujani siivittää.

Tärkeimmät kaikista ovat juoksukengät. Minulle ne oikeimmat - toistaiseksi - ovat olleet Asicsin Nimbus -merkkiä. Nämä uusimmat, jotka poseeravat blogin pääkuvassakin, varustin lisäksi muotoiluilla pohjallisilla. Ne paransivat  kengän istuvuutta ja jopa rullaavuutta olennaisesti ja loputkin hiertymäongelmat loppuivat. Ovat olleet enemmän kuin hyvä sijoitus. Jalkani ovat hyvin ongelmalliset. Nilkoista ylipronatoin. Silti askellan ulkosyrjällä. Olen kanta-astuja, josta yritän päästä eroon. Nyt mennään jossain tasajalka-askelluksen kohdilla. Päkiäjuoksuun kykenen vain kun juoksen täysiä. Jos otan ylipronaatiokengän, vaarana on, että alan astua entistä enemmän ulkosyrjälle, jolloin löysä nilkkani alkaa puolestaan olla melkoisen kuormituksen alla. 

Pari päivää sitten kävin kyselemässä itselleni talvijuoksukenkää. Viime vuonna ostamani Asics Gel-Trail Lahar 5:t kipeyttivät kantapääni. Kerroin myyjälle kaikki ongelmani ja lisäsin siihen vielä selän tilanteen. Hän tiesi heti, miksi Nimbus sopii minulle hyvin: se on markkinoiden vaimennetuin ja pehmoisin kenkä. Siksi juoksun tärinä ei satu selkäänikään. Vastaavaa vain ei talvikengistä eli Helsingissä juostessani lähinnä maastokengistä löydy. Ne ovat paljon jämäkämpiä ja siksi minun nivelille hankalampia. Itse kuitenkin haluaisin kesäkenkää pitävämmän vaihtoehdon. Koska tiedän, että niitäkin lenkkejä tulee, kun on pimeää ja maa täynnä mustaa jäätä. Ettei silloinkaan tarvitsisi hipsiä.

Ensimmäisillä Nimbuseillani juoksin 662 km. Näillä "uusilla" on nyt juostu lähes saman verran. Todennäköisesti kiitos painon putoamisen, ne kestävät vielä n. 100-150 km. Pohkeiden ja säärien kipeytymisestä tiedän, milloin on aika vaihtaa. Kun lepopäivät ja venyttelyt eivät enää auta, hieronta on ainoa keino. Ja kun säärien lihaskalvoja availlaan sormin, sitä ei voi oikein nautinnoksi sanoa. Silloin on viimeistään aika mennä uudestaan kenkäkauppaan.

Toinen henkireikäni nykyisin on sykemittari. Pitkään aikaan en sellaista halunnut. Ajattelin, että tieto lisää tuskaa. Halusin ensin oppia tuntemaan kroppani ja päättelemään sen tuntemuksista, missä mennään. Kuitenkin kun tavoitteet kasvoivat, oli pakko aloittaa hifistely eli hankkia sykemittari. Nyt mukanani on Garminin Forerunner 410. Ruma kuin mikä, kovakin vielä. Mutta kertoo minulle niin paljon olennaista tietoa juoksustani, etten enää tule ilman toimeen. Ei se ulkoinen vaan sisäinen kauneus. ;) Tampereen puolikkaallahan sen sain kokea: kun mittari katosi olo oli kuin Liisalla ihmemaassa. Etenkin pitkien lenkkien juoksuvauhtiin on mittarista ollut apua: olen viimein oppinut juoksemaan riittävän hitaasti.

Sykemittareiden ominaisuuksia miettiessäni tärkeintä oli sykkeen lisäksi se, että moinen mittaa matkaa ja melko luotettavastikin. Eli gps-ominaisuus oli toiveissani. Ennen hifistelyaikakautta olin luottanut puhelimen sovelluksiin. Pisimpään Sport Trackeriin, jonka matkalaskuriin menetin vähitellen kokonaan uskoni. Jälkikäteen ajatellen kuvitelmani kunnostani ja vauhdistani olivat ihan pielessä, kun matkaa on järjestäen mittautunut 0,5-1km liikaa. Ehdin kokeilla RunKeeperiäkin, mutta törmäsin samaan ongelmaan. Tuskastuminen näihin johti sopivan kaverin etsintään.

Nykyisin luotan tuohon Garminiini, Vaikka se tahtoo melkein aina kertoa minulle, että lenkin aluksi sykkeeni ovat taivaissa. Kuvittelin, että tämä on ominaisuuteni eli ensin sykkeet nousevat ja sitten tasoittuvat, kun elimistö lämpiää. Sittemmin olen kuullut kerrottavan, että moinen voisi johtua siitäkin, etteivät sykevyön anturit ole kostuneet/lämmenneet vielä riittävästi. Ominaisuus, josta kuitenkin hihkun eniten, on intervallitreenit. Voin asettaa kelloon, miten pitkiä spurtteja ajallisesti/matkallisesti haluan tehdä, paljon tarvitsen lepoaikaa/-matkaa niiden välissä, haluanko lämmitellä ja/tai palautella. Kello piippaa, kun on aika vaihtaa rytmiä. Kotona saan vielä tarkasteltua koneelta treenin jokaisen osion aikoja ja verrata niitä keskenään.Se on muuten yksi lenkin parhaista hetkistä. ;)

Tavallisesti seuraan kellosta sykkeen lisäksi koko juoksun keskivauhtia, keskivauhtia viimeisellä juostulla kilometrillä/kierroksella ja vauhtia juuri nyt. Kovasti yritän näitä verrata omiin tuntemuksiini - ja tietysti sykelukuhin. Viime aikoina olen huomannut, että mitä vähemmän vilkuilen kelloa juoksun aikana, sitä tasaisemmin juoksen. Että niin se todellakin on: tieto lisää tuskaa ja epävarmuutta.

Tuon Garminin hankin ystävältäni käytettynä sopuhintaan. Tiesin siis, mitä saan. Hankinnan aikoihin tosin selvitin myös yleisemmin, onko moisia käytettynä tarjolla. Onhan niitä, monet vielä lähes käyttämättömiä... Jos hygieeniakysymys mietityttää, niin sykevyönhän voi lähes laitteeseen kuin laitteeseen hankkia uuden. Taitavat monet kestää myös melkein jopa pesukonetta. Tyytyväinen olen hankintaani ollut. Jopa niin, että edelleen mietin, mitä oikein mietin kun annoin tippuneen mittarin vain jäädä muiden jalkoihin kolhiutumaan. Niin, sitä ennätystä. Sehän se tärkein on. Muka. :)

Syysjuoksuja

Sen verran hektinen viikko, että etukäteen ajateltu paluu neljän lenkin viikkorytmiin typistyi kahteen. Tosin molemmat pirteitä kymppejä ihanissa syysmaisemissa. Se on ollut jo pitkään yksi tavoitteeni, että kympin voisi juosta melko vaivattomasti. Vähitellen alkaa niin ollakin. En meinaa saada tarpeekseni noista värikkäistä puista, lehdistä lenkkareiden alla ja sopivan hapekkaasta ilmasta. Syksy on ehdottomasti lempivuodenaikani pimenevistä illoista huolimatta - tai ehkä juuri niiden ansiosta. :)

Tänä vuonna fiilistä lisää vielä se, että edelleen on riittävän lämmin, jotta voi juosta capreissa ja pitkähihaisessa juoksupaidassa. Viikon ensimmäiselle kympille erehdyin laittaa juoksutakin - oli tuulisen oloista ja lämpöasteitakin vain 8. Ahdistavan kuumahan siinä tuli, mikä näkyy vaikeutena pitää sykkeet kurissa. Stressistähän moinen ei tietenkään johtunut. ;) Voi tosin olla, että tarvitsisin myös uuden juoksutakin. Tuo olemassa oleva kun ei ole niitä hengittävämpiä. Vaikka on verkkovuorikin, jonka kuvittelen pitävän päällikankaan irti ihosta. Ei taida ihan toimia.

Minulle on ilmaantunut vähän hassu ongelma. Juuri kun olin päättänyt, ettei vielä mietitä kevään tavoitteita. Että nyt vain juostaan ja juoksennellaan. Ihan fiiliksen mukaan. Mieli kuitenkin pelaa miten pelaa. Nyt se on keksinyt, että Pariisin maraton juostaan maalis-huhtikuussa... Arvatkaa olenko osannut mitään muuta ajatella juostessani?

Mutta ensi viikolla vihdoin neljään juoksukertaan. Kaikki tasavauhtisia peruslenkkejä. Paitsi, jos kaikki menee hyvin, voi se tähän astisen elämäni pisin lenkkikin tulla heitettyä jo nyt. Silloin mennään hitaasti... Moisen testin kuitenkin itseltäni vaadin ennen kuin noille keväthaaveiluille annan yhtään lisää liekaa.

Ihania syysjuoksuja - pitää muistaa ottaa kamera mukaan lenkille... :)

Paluu

Vapaaehtoinen juoksutauko sai seurakseen jotain pakollista.Venähti moinen, kiitos syysflunssan. Yksi parhaista asioista tässä juoksuharrastuksessa on ollut se, että jos flunssat iskevät, ne eivät kauaa viihdy. Tämä on selvä muutos verrattuna siihen aikaan, kun en juuri evääni liikuttanut hyötyliikuntaa lukuunottamatta. Toki myös itse toimin pian ensimmäisen flunssaoireen iskiessä. Koska pelkään telakalla oloa. Haen heti kaupasta tuoretta inkivääriä keittääkseni siitä flunssajuomaa. Kaivan nenäkannun esiin. Lisäksi sinkkiä, hunajaa, sitruunaa, valkosipulia - ja tulehduskipulääkettä. Näköjään perääntyy pöpö...

Lenkki lähestyi, eikä fiilistä meinannut olla. Sanovat, että tauot ovat niitä pahimpia motivaation suhteen. Vielä herätessäni päikkäreiltä ajattelin, että jos kuitenkin odottaisin vielä. Mutta pakotin itseni. Ensin lenkkivaatteet päälle. Sitten kesän pölyistä pestyjen lenkkareiden nauhoitus. Yllättäen jokaisella reijän pujoituksella hinku kirmata taas nousi nousemistaan ja vahvistui vain, kun etsin muita härpäkkeitä: sykevyötä, -mittaria, kuulokkeita, aurinkolaseja...

Ja siltä se lopulta tuntuikin. Ihanaa juosta, kun ei satu mihinkään eikä mikään paikka tunnu olevan jumissa. Jalat vei, aurinko paistoi, syksyn ruska väritti maiseman. Kun Mustikkamaan suoralla kuulokkeista pärähti soimaan Queenin "Don't stop me now", otin ensin pari tanssiaskelta ja sitten spurtin. Parasta kuitenkin oli, että koko matka sujui hymyssä suin, jopa nauraen.

En vilkuillut sykkeitä tai vauhtiani. Jälkikäteen paljastui, että ensimmäiset olivat kovin korkeita (>160) jälkimmäiseen verrattuna (6,20-6,35 min/km). Mitä sitten. Kun kerran tuntui niin hyvältä. 

Julistan täten peruskuntokauden eli fiilistelykauden alkaneeksi. Tavoitteena ensi kesän riemujuoksut. 

Juoksuvapaaviikko

Vapaaehtoinen juoksuvapaaviikko. Pitäväthän ne ammattilaisetkin, kun kausi loppuu. Eli yritys tehdä välillä jotain muuta kuin juosta. Salaisena haaveena myös, että viikon jälkeen olisi niin kamala hinku ja palo laittaa lenkkarit jalkaan ja tossua toisen eteen, ettei meinaa nahoissaan pysyä.

Eiliseltä iltakävelylenkiltä. En olekaan pitkään aikaan käynyt ihan vain kävelyllä.
Melkein aina sitä on samantein laittanut jo juoksukengät jalkaansa.

Päivä 3. menossa. Levottomuutta jo havaittavissa. Ensin yritin purkaa sitä pilatestunnilla. Sitten vielä lentopalloa pelaamalla. Pilates lähinnä rauhoitti ja muistutti kehonhuollon tärkeydestä: miten jumissa selkäni olikaan. Jälkimmäinen puolestaan purki jo hieman olotilaakin. Mikä fiilis, kun pitkästä aikaa onnistuu iskulyönnissä niin, että pallo lentää pitkin sivurajaa... :)

Lenkkarit on pesty - eiväthän ne normiviikoilla ehtisi kuivuakaan. Mynextrun avattu selaillakseni juoksutapahtumia. En aio ilmoittautua, mutta jos ihan vähän vilkuilisi. Juoksu on siis koko ajan mielessä. Ihan vielä en tosin kuopi maata hermostuksissani.

Mutta mietin jo, miltä sunnuntaina tuntuu, sitten kun taas saa kirmata. Kyllä, olen pahasti koukussa. :)

Palauttelevaa iloittelua juoksuhameessa

Mikä mieletön palauttelujuoksuilma! Kuin ois vieläkin kesä. Syyskuun toisella puolikkaalla. Ihanaa. Loistava mahdollisuus testata Tamperetta varten myöhässä saapunutta juoksuhametta. Harvoin on työkeikalla sellainen olo, että ei haittaa vaikka menisi todella nopeasti, jotta ehdin vielä lämpöisellä kelillä raitille.

Hyvän mielen kompressiosukat. Olivat tänään juoksutestissä. Jalat painoivat tonnin eli minulla ne eivät toimi. Mutta palautteluun oivat. Ja muutenkin ihanat. :)

Rakastan kaikkea kaunista. Etenkin vaatteita ja mekkoja. Siksi juoksemisen aloittaminen oli ensin jopa identiteettikriisin paikka. Pitääkö minun luopua itselle ominaisesta mekko ja korkkarit -lookista? Minulle ei ole ollut aivan sama, millaisissa tamineissa juoksen. Ihan sporttibabeltakaan en ole tahtonut näyttää. Onneksi suurin osa hyvistä juoksuvaatteista on myös hyvännäköisiä. Tai sellaiset on mahdollista valita. Jos vaikka sama juoksukenkä on tarjolla sekä itselle miellyttävänä värinä että jonain muuna, voin helposti odottaa yhden yön, jotta saan ne ihanammat (myyjä löytää varastosta).

Käyttäisin siis juostessakin mielelläni hameita ja mekkoja. Ja niitä olenkin etsinyt koko tämän ajan. Ensimmäinen hankintani oli pelkkä hame, alerekistä. Pian seuranneella juoksulenkilläni se päällä tajusin, miksi niissä kannattaa olla housut alla. Heh. Kiinteät vielä, ettei tule useampi vyötärönauhaa vatsaa puristamaan. Käyttämätön ihanuus. Ehkä rantalentiksessä joskus...

Urheilukaupoissa on koko ajan ollut tarjolla joitain juoksuhameiden tapaisia. Osa niistä on minulle liian rajuja väritykseltään. Vaikka tämän harrastuksen myötä värisilmäni (musta-mustasta) on selvästi laajentunut, en silti halua laittaa päälleni minttua ja lilaa yhtä aikaa. Värimaailma, jota moni näkemäni juoksuhame edustaa. Keväällä epätoivoissani hommasin capri-hameen, joka on muuten kiva, mutta siinä ei ole taskuja. Paitsi avaintasku. Asettaa siis yläosalle haasteita. Jos itse kaavoittaisin moisen, huomioisin myös muutamia muutamia seikkoja etenkin hameosassa...

Caprihameessa Länsiväyläjuoksussa.

Zalandossa oli aiemmin tarjolla jopa juoksumekkoja ja yhden sellaisen sain lahjaksi. Vaikuttaa tennismekolta, mutta hame ei ole yhtä leveä ja liehuva. Merkkikin - Rono - viittaa juoksuvaateasiantuntijaan. Materiaali on periatteessa hyvä ja hengittävä, paitsi se antaa kovin paljon periksi. Pysyvästi. Alla olevien "shortsien" lahkeet venyivät niin, että eivät pysy edes lyhyellä matkalla paikoillaan. Minulla on oltava riittävän pitkät lahkeet alla, jotta helteilläkin juokseminen onnistuu ilman suurempia hankauskipuja. Mekkoa on myös pitänyt tuunata hieman: tasku puhelimelle vetokejusaumaan (sisäpuolelle) ja avaimelle rengas helman alle piiloon. Eli taskuja mekossa ei ollut. Onneksi mekko toimii loistavasti vaikka rantalentopallossa tai meloessa. Käyttöä siis löytyy, mutta juoksuhameen/-mekon etsintä jatkui.

Kiitos aktiivisen googletuksen lopulta löytyi Runningskirtsin hameet. Niitä voi tilata Hollannista laajemmasta valikoimasta tai sportygirls.fi -verkkokaupasta. Siis ihan Suomesta! Miksi en ole näitä ennen nähnyt? Ihania, piristäviä ja nähtävästi myös toimivia. Niin kaikki merkin alla olevat sivustot lupaavat.

Tässä asussa piti Tampereella taivaltaa - ilman sukkia - toisin kävi... Onneksi edes nyt.

Tänään oli testilenkki. Olisin ehkä voinut valita pienemmänkin koon. Lahkeet pysyivät hyvin paikoillaan - tai ainakin nousivat tasaisesti. Silloin toisen lahkeen reuna ei jää hankaamaan toista sisäreittä. Tosin lahkeet voisivat minulla olla vielä 2 cm pidemmät. Tuo valitsemani malli on ns. urheiluhame. Varsinaisessa juoksuhameessa on vielä lyhyemmät lahkeet, ellei aivan lahkeettomat housut. Ehdoton plussa on kolme isoa taskua. Takana olevaan menee puhelimeni eli musiikkilaite. Sivutaskuihin voisin laittaa geelejä. Hameosa oli muutoinkin mukava: riittävän leveänä ei nouse (edellisen caprihameen ongelma), mutta ei myöskään liehu liitäessä (siksi ei tennishameita). Kun tämä ihanuus vielä selvittää testit pitkillä lenkeillä ja toisaalta intervallien spurteissa, taidan olla löytänyt juoksupukeutumistyylini. Toivotaan siis taas parasta. Hyvältä jo vaikuttaa, vaikkei vieläkään 10+ -hametta ole löytynyt. Minun reisilleni.

...olen miettinyt oman juoksumekon suunnittelua ja kaavoitusta. Vinkkejä löytyisi jo millä mitalla tällä kokemuksella. Ei mikään merkki tahtoisi asiantuntija-apua? :

(Merkit mainittu vapaaehtoisesti mainostamalla, että jos omista kokemuksistani olisi jollekin jotain apua...)

Kisan jälkeinen aamu

Kisan jälkeisenä aamuna ymmärtää konkreettisesti kuinka kokonaisvaltainen laji juoksu on. Ei ole vain jalat kipeät vaan myös vatsalihakset, alaselkä - ja ojentajat (?). Oikeastaan koko kroppa on vielä vähän myllerryksessä. Mutta mieli on ihanan rauhaisa. Tätä olotilaa ei koe treenatessa, koska ainakaan itse en saa itsestäni niin paljoa irti yksin poluilla ja teillä juostessa kuin numerolappu rinnassa. Siinä lienee ainakin osasyy, miksi juoksutapahtumiinkin jää koukkuun. Itsensä ylittäminen ja voittaminen on aina yhtä ihanaa.

Kompressiosukat todella auttavat jalkojen hätään. En siis juossut niillä vaan puin heti suihkun jälkeen. Pidin jaloissa koko loppupäivän, jonka jälkeen ajattelin, että josko en kuitenkaan ne jalassa nukkuisi. Joskus aamuyöllä kuitenkin heräsin jalkasärkyyn ja sujautin sukat uudestaan jalkaani. Onneksi niin tein. Nyt jalat tuntuvat suhtellisen voimissaan olevilta. Mistä vain saataisiin kompressiosukat myös reisilihaksia auttamaan...?

Eilen loppui "kausi" tämän vuoden osalta. Siksi olo on aika haikeakin. Mutta helpottunut. Huomasin, että jo jokin aika sitten aloin kaivata sitä, etten niin jokaista askelta analysoisikaan ja suunnittelisi lenkkejäni etukäteen. Että menisin vain fiiliksen mukaan, kunnon ylläpidon/kohotuksen vuoksi. Juoksemisen nautinnosta.

Aamukahvilla jaksoin jo avata tarkemmin Garminin tietoja eilisestä kisasta, vähän tulkita käppyröitäkin. Tietoa löytyy lähdöstä 16 km merkkipaalulle. Siis siihen hetkeen asti, kunnes Garminini häivisi (jo käsitteeksi muodostunut lausahdus). Kesäkuiseen puolikkaaseen verrattuna en osannut ylläpitää yhtä tasaista vauhtia, mikä toki voi johtua myös maastoprofiilista."Hitaaseen" alkuun sisältyi myös muutamia kovia kilometrejä, jotka ovat väistämättä verottaneet voimia loppumatkasta. En myöskään kyennyt siihen, mihin lenkeilläni niin usein tähtään eli nousevaan vauhtiin. Enemmänkin vauhti oli kuin intervalleja juoksisi vähäisin vaihteluin: nopeampaa kilometriä seurasi aina vähän hitaampi. Enkä malta olla jossittelematta, että olisiko viimeinen vitonen mennyt kovempaa, jos olisin ollut tietoinen vauhdistani, sykkeistäni - ja ennen kaikkea jos musiikki olisi pauhannut korvissani rytmittämässä ja tsemppaamassa. Tuo vitonen kun oli yhtä nopea (tai hidas) kuin tietoisesti hitaammin juostu ensimmäinen.

Ehkä siinä on minulle talveksi hyvä kehittymiskohta: oppia juoksemaan tasaisesti.

Tällä viikolla palautellaan. Huomenna ensin todella hidas ja lyhyt - n. 5km - lönköttely. Torstaina ja lauantaina kaksi muuta. Vähän pidempään, vähän nopeammin. Mutta sen jälkeen aion pitää kokonaan juoksuvapaan viikon! Sellaisen, joka ei johtuisi pakkosyistä, kuten flunssasta tai rasitusvammasta. Saa nähdä onnistuuko. Kyseisen viikon aikana yritän etsiä itselleni tukilajeja talven huonojen päivien varalle. Siis pilatesta, Bodypumpia, spinningiä, lentopalloa, sählyä - tai jotain ihan muuta. Kun lenkkarit tuon tauon jälkeen uudelleen jalkaani laitan, alkaa peruskuntokausi ja se todellinen nautiskelu.

Yksi haave ja tavoite minulla kuitenkin tälle syksylle vielä on: juosta jonain päivänä 25 km.

Tarinaa Tampereelta

Terkkuja Tampereelta. Puolikas tuli taivallettua mielettömän kauniissa maisemissa, joita ilma vain korosti kuin valoheitin. Juoksu sujui suunnilleen niin, kuten olin suunnitellutkin. Flowtakin sain maistaa muutaman kilometrin ajan. Lopputuloksena ennätys 02:05:47. Kun huomioi olosuhteet, on oltava onnellinen. Edellisessä postauksessa mainitsemani väsymys, vatsakipu ja muut vaikuttivat vielä. Viimeistelyjuoksun jälkeen venytellessäni totesin selkäni olevan todella jumissa. Ei kun Buranat tappiin ja nähtävästi orastava tulehdus estettiin tällä kertaa. Ainakaan tänään jalat eivät antaneet samanlaisia signaaleja kuin vielä torstaina. Mutta kun salaa haaveilin sitä 02:05 :n alitusta... :-/

Eniten minua kuitenkin hymyilyttää tämä stoori:

Vähän ennen 16 km paalua Garminini putos. Nauha, jonka varaan olin sen shortseihini virittänyt ei kestänyt. Itse en moista heti huomannut. Olin niin keskittynyt energiageelin nauttimiseen. Muutaman askeleen perässä tulleet mainitsivat siitä heti kun huomasivat minun huomanneen. Pysähdyin ja käännyin. Juokseva joukko ja kellon etsiminen heidän jaloistaan... Kääk! Sekunnin mietittyäni päätin antaa sen olla ja jatkaa ennätyksen tavoittelua. Ensin minua ei edes harmittanut. Muutamien satoja metrejä juostuani myös puhelimeni, josta siis kuuluu musiikki - henkireikäni - lakkasi toimimasta. Akku loppui. Silloin harmitti. Oli orpo olo. Onneksi löysin pian katseellani hyvää vauhtia juoksevia, joiden seuraan lyöttäytymällä ajattelin pääseväni kunnialla maaliin...

Maalissa selvittelin usealta ihmiseltä, voisinkohan vielä löytää Garminini. Enkä olisi moiseen ryhtynyt, jollei minulla olisi ollut hyvinkin tarkka mielikuva katoamiskohdasta ja siitä, että aivan sen vieressä oli yksi toimitsija. Jospa hän olisi nähnyt putoamisen myös ja poiminut sen mukaansa. Kysellessäni kelloa ei vielä löytänyt, mutta kun olin jo siirtynyt juoksukaverin autolle, yksi toimitsija tuli perässä heilutellen kelloa. Auto ei edes ollut ihan ensimmäinen rivissä stadionilta lähtiessä. Olen varma, että hän näki minut jo kaukaa kiitos päivän toisen puheenaiheen eli neonpinkkien kompressiosukkien. Myöhemmin Facebookin kautta vielä selvisi, että toimitsija ei ollut kelloa havainnut, mutta kanssajuoksija oli ja hän oli ystävällisesti sen poiminut ja vienyt oman juoksunsa lomassa toimitsijalle, joka oli tuonut sen stadionille, jossa se päätyi sen toimitsijan käsiin, jonka kanssa olin jutellut, joka juoksi vielä perääni... huh. Kiitollisuuteni on suuri!

Ja jep, niin hurahtanut voi ihminen olla, että jättää kalliin kellon makaa maahan ja jatkaa ennätyksen metsästystä...

Itse juoksussa uskalsin lähteä riittävän reippaasti, mutta sopivan rauhallisesti matkaan. Sykkeet olivat alusta asti melko korkealla: kiva tietää, että pystyn näköjään juoksemaan yli 160 sykkeillä pitkään ilman, että alkaa tuntua pahalta.  Auringon ansiosta kaikki kahdeksan juomapistettäkin tuli hyödynnettyä ja tankkauksesta huolimatta kaksi geeliä nautin. Varmuuden vuoksi. Muutamalla juomapisteellä kaadoin tosin vedet enemmänkin niskaani kuin suuhuni.

Tein paljon lupauksia. Aina kun jalkani kertoivat olemassaolostaan vaikka vain pienillä vihjeillä, lupasin aloittavani lihaskuntotreenit. Heikolla hetkellä lupasin, että en koskaan juokse maratonia. Onneksi ne kestivät kovin lyhyen aikaa. Lupasin olla ihana ihminen, jos Garminini löytyy - ja jo matkaan lähtiessäni olin luvannut, että tämän jälkeen alkaisi kausi, johon ei sisälly himmailua, tankkausta tai palauttelua vaan puhdasta juoksemisesta nauttimista.

Psyykatakin itseäni sain. Niillä viimeisellä viidellä kilometrillä, kun musiikkikaan ei minua kannustanut. Ensin odotettiin juomapisteitä, sitten 19 km virstanpylvästä, sitten 20 km kylttiä ja loppusuora jaksettiin herkkuja itselle lupailemalla.

Heti suihkun jälkeen laitoin jalkaani uudet kompressiosukkani. Neonpinkit. Ne tilaamani sydänsukat eivät siis ehtineet saapua. Odottavat minua huomenna postissa. Noissa neonpinkeissa polvisukissa lähdinkin juoksun jälkeen valloittamaan Tampereen keskustaa - ja minkä huomion ne saivatkaan! Jos siis haluatte kääntää katseita, sellaiset jalkaan ja tietysti hameen kanssa. :) Tosin ne saivat huomiota jo stadionilla ja kuten jo totesin, luulen niiden edesauttaneen Garminini palautumista minulle. Kun vielä selvästi auttavat toipumista kisasta - syy hankintaan -  niin loistosijoitus, vaikka ovatkin häthätää hommatut.

En ole läheskään niin väsynyt kuin kesäkuun Forssan kilpailun jälkeen. Eikä kroppaani satu samalla tavalla, etenkään jalkoihin. Olisiko siis niin, että kehitystä olisi tapahtunut? Vai onko kaikki näiden ihanien sukkien ansiota? Tosin en ole myöskään samanlaisessa jälkiflowssa. Tänään sen ymmärsin: tämän lajin yksi huono puoli on, että sen ensimmäisen kerran superfiiliksen voi tuntea vain kerran. Sen jälkeen kyse on uusien ennätysten metsästyksestä, onnistumisentunteista niihin päästessä, pettymyksistä jos ei pääse ja muuten vain fiilistelystä siinä välissä.

Mikä on seuraava tavoitteeni? Että pääsen takaisin siihen tilaan, kun vain nautiskelen juoksemisesta. Ilman lukkoon lyötyjä tavoitteita. Ilman suoritusmeininkiä. Että juoksen sen mukaan, miltä tuntuu. Pidempään, jos huvittaa. Kovempaa, jos tuntuu siltä. Keväällä, silloin mietitään vasta uusia kisoja.

Mutta onhan nyt ihan superhyvä olo.... JIIHAA! :)

Herkullista valmistautumista

Malto6 -juoma, karkki, piimäkakku, pasta ja leipä. Niistä on tämä viikko tehty. Menossa siis tankkausvaihe Tampereen puolimaratonia ajatellen, joka juostaan tulevana sunnuntaina. Tällä kertaa minusta tuntuu, etten ole niin valmis, kuin pitäisi olla. Juoksut ovat sujuneet vaihtelevasti ja työputken mukanaan tuoma väsymys viime viikonloppuna ei meinaa päästää otteestaan. Siihen vielä jonkinasteinen vatsapöpö päälle... Kyllä nämä karkit ja piimäkakut nostavat ainakin mielialaa, jos eivät muuta. ;)

Kun valmistautuminen alkaa sujua jo vanhoja tapoja noudattaen, olenkin yrittänyt miettiä, miten helpottaa palautumista. Olen jälleen samassa tilanteessa, että jossain vaiheessa juoksun jälkeen pitää hypätä auton kyytiin ja istua siinä n. pari tuntia. Viime kertaista paikkojen totaalista jämähtämistä syytän moisesta paikallaan olosta. Olen ymmärtänyt, että kompressiosukat ja -säärystimet auttaisivat ainakin jalkojen palautumiseen, joten sellaisethan oli hankittava. Runnerskirts -merkin mallistosta löytyikin sellaiset, joita voisin kuvitella pitäväni ihmisten ilmoilla ilman lenkkareitakin. Pinkit, sydämellä varustetut. Hupaisat jopa. :) Harmi, että taisin tilata sukat liian myöhään ja ne eivät tämän kisan jälkipelien pelastajaksi ehdi. Vielä on onneksi yksi arkipäivä edessä, toivotaan siis parasta. Periaatteessa lentosukat ajavat saman aseman (puristavat vähemmän, vaikuttavat samaan eli verenkiertoon), joten ehkä käyn sellaiset hakemassa kotimatkaa silmällä pitäen, jos postiluukku ei huomenna kolahda. 

On muuten aika ihanaa, että voi suunnitella starttaavansa ihan kesätamineissa. Lämpötilan on ennustettu olevan korkeampi kuin kesäkuussa puolikasta juostessani. Ja muistan hyvin, kuinka lämmin siinä kahden tunnin aikana tuli. Vaikka silloin epäröin kovin lyhytlahkeisia shortseja ja lyhythihaista juoksupaitaa, nyt en ajattelekaan muuta. Ongelmana on, että nuo lyhytlahkeiset shortsini alkavat olla aika loppuunjuostut: vyötärönauha ei pysy paikoillaan, lahkeet pyrkivät nousemaan liian löysinä. Jotenkin tuntuu kuitenkin hassulta mennä vielä nyt ostamaan uudet samanmoiset. Syyskuussa? Viime vuonna tähän samaan aikaan etsittiin jo pitkiä trikoita...

Valmistautuminen sunnuntaihin rytmittää koko viikkoa:

Maanantai: perusvauhtinen 7km, yritys pitää sykkeet alle 150 (onnistui huonosti)

Tiistai: lepopäivä

Keskiviikko: 6 km - 10 min hitaasti, 15 min "kisavauhtia", 10 min lönkötellen

Torstai: lepopäivä, tankkaus alkaa

Perjantai: hidashidas 5 km lenkki, päälle pitkät venyttelyt, tankkauspäivä

Lauantai: lepopäivä, ei enää tankkausta paitsi illalla urheilujuoma-/nestetankkausta 

Sunnuntai: ready-steady-flow!

Ihanaa tulevaa viikonloppua ja hyviä juoksuja! :)

Tunnelmia Midnight Runista

Midnight run onnellisesti takana. Onhan se aikamoinen tapahtuma. Tänä vuonna yli 10 000 juoksijaa. Kummallista, kuinka hyvin se porukka mahtuu kaduille. Reittiä kehuttiin etukäteen raskaaksi. Mielestäni se oli ihan sopiva tai sitten siihen oli osannut varautua. Kaunis se kuitenkin oli: iltavalaistuksessa hehkuva kaupunki. Erityisesti jäivät mieleen ihanat valaistut puut - ja lähes koko matkalle levittäytynyt kannustajien joukko.

Tapahtumassa on lähtöryhmät ja kirjoitan sen nyt itselleni muistiin: ota mieluummin liian kova kuin liian hidas. En mitenkään uskonut pärjääväni alle 55 minuuttiin tähtäävän ryhmän perässä. Se optimaalisin oli jo täynnä, joten olin vähän päälle tunnin ryhmässä. Sainkin ohitella ja juosta siksakia aikalailla. Ja kun piti ottaa aina pieniä spurtteja, jotta pääsi tyhjempään kohtaan juoksee - se rasittaa. On jännä, että vaikka sitä lähtöalueella niin moneen kertaan sanotiin, että juoskaa mahdollisimman oikealla, jotta vasemmalta pääsee nopeammat ohi, niin se ei toteudu. Vaaratilanteitakin sattuu, kun ohittajat puristuvat pysäköityjen autojen ja massan väliin. Tämä lienee se suurin syy, miksi en niin tällaisista supermassatapahtumista välitä. Vieläkään.

Niin se aika. 00:57:03. Oikein hyvä. Varsinkin kolmeen viimeiseen kilometriin olin tyytyväinen. Vasta viimeisen puolen kilometrin aikana jouduin ottamaan psyykkauskeinoja käyttöön. Kaiken kaikkiaan ihanaa oli juosta, aina vaan! :)

Suurin ahaa-elämykseni kuitenkin koettiin jo kotona. Tiesin, että tiedossa on melko pitkä odotusaika siitä, kun tavarat pitäisi jättää siihen, kun juoksemaan pääsee. Kuitenkin lämpötila oli sellainen, että juoksin shortseissa ja t-paidassa. Mutta odotellessa meinasi tulla kylmä. Enkä halunnut juoksuun ottaa mukaan mitään ylimääräistä. Olin jo päättänyt käyttää edellisessä postauksessa mainitsemaani kertakäyttösadetakkikikkaa. Mutta jäinkin miettii, kuinka paljon muovijätettä tulee, jos kaikki 10 000 juoksijaa tekee niin. Eli onko jotain muuta, mitä voisin käyttää lämmikkeenä, mutta jonka voisin heittää lähdön hetkellä roskiin?

Sukkahousut! Rikkinäisiä löytyy monia, kun kuvittelee, että "kyllä niitä tulee vielä housujen alla pakkasella käytettyä". Lentämässä joka tapauksessa roskiin. Leikkasin housuosan ja jalkaterät pois ja kas, minulla oli pitkät hihat, jotka sopivasti lämmittivät käsivarsia. Pientä tuotekehittelyä tosin vielä kaivataan, koska ne meinasivat koko ajan olkapäästä tippua. Paremmat kuitenkin kuin ei mitään. Ja niiden asettelusta sai sopivasti jännitystä purkavaa puuhaa lähdön hetkelle. Mutta miksi niille lähtöalueille ei saada niitä roskiksia? Niitä kaivataan myös juomapullojen sijoitukseen.

Hyvä mieli. Ei kun kohti seuraavia tavoitteita. :)

Juoksuvaatteista osa I

Mitä pukea päälle? Ajankohtainen kysymys ei vain lenkille vaan myös muuten. Kun on jo hieman viileämpää ja ihan kohta sataa taas. Kuitenkin jos aurinko vähänkin paistaa, ollaan hetkessä hiestä märkiä...

Jostain luin, että etenkin kisoihin (siis juoksutapahtumiin, joissa juoksen ensisijaisesti itseäni ja joskus myös kelloa vastaan) kannattaa laittaa mahdollisimman vähän päälle. Samaisen olin tosin jo havainnut käytännössäkin. Hiki tulee joka tapauksessa. Jos olen joskus ihmetellyt yleisurheilijoiden niukkoja kilpailuasuja, sittemmin olen etenkin hellekeleillä niitä myös ymmärtänyt: mitä vähemmän päällä, sen mukavampaa. (Yleisurheilijanaisille toivoisin tästä syystä kunnioitusta toimittaja-kuvaajilta, koska kyse on pitkälti käytännöllisyydestä ja mukavuudesta, käsitykseni mukaan osin myös pakosta...) Vähemmän potentiaalisia saumoja, jotka hiertävät. Vähemmän ihoon liimapaperin lailla kiinnittyvää kangasta. Vähemmän hikeä. Sateella vähemmän läpimärkää materiaalia kannettavaksi mukana...

Tämä mielessäni lähdin tänään auringon pilkottaessa ja lämpöasteiden kohotessa varjossa +16 asteeseen ihan hellevarustein liikkeelle. Siis lyhyet, tiukat juoksushortsit ja hihaton toppi. Matkaa kertyi 6 km vauhtikestävyyssykkein eli hiki tuli. Onneksi kuuntelin kerrankin järkeäni, koska fiilis lähtiessä oli, että olisin halunnut laittaa jo lämpöisempää päälle. Olen kuitenkin huomannut, että jos minulla on vaatetuksen takia liian kuuma, ahdistus iskee, mikä näkyy heti juoksufiiliksessä - ja sykkeissä. Nappivalinta oli vaatetukseni siis tänään!

Asu, joka vielä odottaa: liian kuuma näihin keleihin. Mutta tuo juoksupaita-huppari on ihan täydellinen ostos. Tiedän sen niin hengittäväksi, että esim. sateella voisi jo päälle laittaa. Kyllä se maksoikin, mutta kannatti. Tiedän sen olevan ystävä vielä talvellakin.

Eri mittaisin hihoin/lahkein varustetut juoksupaidat ja -trikoot muodostavat pukeutumiseni rungon. Molemmissa on paljon eroja merkkien välillä, jotka huomaa vasta käytännössä. Pelkästään sana "tekninen" tai "juoksupaita" ei vielä kerro kaikkea. Toiset ovat hengittävämpiä kuin toiset. Hinta taitaa jotain materiaalista kertoa, merkki myös. Itse haluan, että juoksupaidat ovat melko tiukkoja. Kuin ne siten tukisivat keskivartaloa, vaikka varsinaista kompressio-ominaisuutta ei olisikaan. Tämä on tänä vuonna osoittautunut yllättävän haastavaksi kriteeriksi. Myös muut yksityiskohdat vaikuttavat. Kuten se, että saan musiikkilaitteena toimivan puhelimen mukaani.

Oma ohje itselleni on, että vain sen verran päälle, että tietää selviävänsä ilman spurttia (=pakottava tarve juosta viileyttä pakoon) 1-2 ensimmäisestä kilometristä. Sen jälkeen on taatusti jo lämmin.  

Se alkuverryttely taitaisi auttaa tähänkin... ;)

Kun aloitin juoksun, mietin usein, että pitäisi olla ainakin kahdenlaisia vaatteita: aloittelijoille ja aktiiveille. Itse vierastin kovin ajatusta pukea tiukat tamineet, jotka paljastivat jokaisen muhkuran. Asiaa ei helpottanut ne 13 ylimääräistä kiloa, joita kantoi silloin vielä mukanaan. Kun oli muutenkin epävarma kaikesta - vauhdista, tekniikasta, tyylistä - olo oli kovin alaston. Kuitenkin juuri teknisten vaatteiden käyttöönoton myötä juoksusta tuli huomattavasti mukavampaa ja myös helpompaa. Kuin vauhtia olisi heti tullut lisää. Tai sitten se oli sitä, että piti päästä nauravien katseiden alta nopeasti pois. ;)

Säiden tästä hieman viilentyessä kaivan seuraavaksi caprit esiin. Tiedän niillä selviäväni aina n. +4-5 asteeseen. Pidempään kuin pelkällä juoksupaidalla. Eli juoksutakkikin pitää kaivaa taas jo naftaliineista. Sääreni eivät juuri kylmyyttä tunne, kiitos ympärivuotisen hameiden käytön. Caprien myötä poistuu ongelma nimeltä "lyhyiden lahkeiden nouseminen ja reisien sisäpintojen hiertyminen". Tuota hiertymistä muuten ehkäisen sipaisemalla reisiin Compeedin rakonestopuikkoa. Tänä kesänä lyhyillä lenkeillä myös ihan vain deodorantin käyttö samaiseen kohtaan auttoi. Elämän pieniä, mutta niin helpottavia niksejä.

Ai niin ne juoksumekot ja -hameet. Toinen stoori se... :)

p.s. Nerokas vinkki juoksutapahtumiin - Forssan Suvi-illassa käytännössä haivattu ja poimittu - etenkin näille epämääräisille lämpöasteille on pukea lämmittelyn ja lähdön odotuksen ajaksi kertakäyttösadetakki päälle. Satoi tai paistoi. Sen kun voi heittää pois juuri ennen lähtöä...