perjantai 21. elokuuta 2015

Elämää HCM:n jälkeen...

...onko sitä? On.

Toipuminen ja palautuminen ensimmäiseltä maratoniltani on sujunut erittäin hyvin. Kipua on ollut vähemmän kuin olisin koskaan uskonut. Esimerkiksi portaita olen mennyt suht sujuvasti koko ajan. Hermosto (enemmänkin kuin lihakset) on tuntunut ylirasittuneelta. Asioita, joita en olisi ilman toisten maratoonareiden kokemuksia osannut edes erotella. Sunnuntaina varsinkin tuntui, ettei missään asennossa ollut hyvä olla. Istuminen tuntui huonolta, myös seisominen, hidas kävelykin... Olo oli levoton. Hermostoa sekin. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, että ei se kolmenkympin seinäni ollut lihaskipua tai väsymystä, energioiden puutetta. Se oli hermosärkyä. Jotain, joka olisi ehkä psyykaamalla ollut voitettavissa.


Jo keskiviikkona pyöräillessäni kauppaan lihakset tuntuivat hyviltä. Ei lainkaan väsymisen tunnetta, vaikka ylämäkeenkin poljin. Ihan tavallisten kovien treenien jälkeenkin on tuntunut pahemmalta. Niinpä uskaltauduin torstaina kokeilemaan juoksemista. Tai hölkkää. Tai laahustamista. Jotain. ;) Reunion lenkkareiden kanssa! Vähän tuntuivat Nimbukset siltä, kuin ne eivät olisi vielä täysin toipuneet. Hitaasti menimme, 4 km verran. Hiekkatiellä, auringon lämmittäessä. Ajatukset puolikkaan ja varttimaratonin juoksemisesta vielä tämän syksyn aikana tulivat mieleen... Se jos mikä on merkki toipumisesta! :)

Ihan paikoillani en ollut ennen keskiviikkoakaan ollut. Jo sunnuntaina kävin lyhyellä, parin kilometrin kävelyllä. Jos maratonilla parhaimmillaan kilometrin menin n. 6.30 min, nyt käytin saman matkan löntystämiseen ainakin 15 min. Kävelyä hankaloittivat kipeät varpaat. Ainakin molempien isovarpaiden kynnet olivat saaneet pahasti iskua. En ole juuri voinut kenkiä jalkaani laittaa. Mikä ihanuus siis, että on kesä ja voi käyttää flipflopeja. Yritys oli kova pelastaa kynnet poistamalla kudosnestettä terveen ihon kautta. Saa nähdä. Juuri nyt näyttää toiveikkaalta...

Muutoinkin on toki tullut mietittyä, mitä voisin tehdä toisin, mitä huomioida:


  • Lihaskunnon parannus tuskin olisi pahitteeksi, vaikka hermosäryksi lopun vaikeudet nyt luenkin. 
  • Pitkät lenkit pitäisi juosta jatkossakin asfaltilla - silloin kun asfalttimaratonille valmistautuu, tekee palvelusta hermostolleen.
  • Palan halusta parantaa peruskuntoani. Vaikka myös hyvästä vauhtikestävyydestä on varmasti hyötyä. Odotan innolla pk-kauden alkua. En halua aloittaa sitä vielä. Jos pari kisaa ensin. Mutta pian. Ihanan junnaavia, matalasykkeisiä, helppoja juoksuja :)
  • 10 kg vähemmän painoa ei ehkä haittaisi - josko vihdoin saisin syömiseni kuntoon?
  • Seuraavia juoksukenkiä valitessa pitää kokeilla numeroa isompia. Jos varpaat selviäisivät sitten paremmin... ;)
  • Kompressiosukat ovat ihmesukkia. Etenkin maaliin saapumisen jälkeen ja siitä vuorokauden eteenpäin!
  • Muista pakata Buranaa myös säilytykseen menevään laukkuun - ettei tarvitse kastuneita taskusta suuhun kaapia ja särkylääkkeen saa heti maalissa.
  • Voi olla, että ruoka ei hetkeen maistu. Tarkalleen ottaen pariin päivään. Elämä on...
  • Vasta kun turvotus on jaloista kadonnut on aika laittaa uudestaan lenkkarit jalkaan. Hassua, miten kauan se turvotus kestikin...
  • Kävely heti seuraavana päivänä tekee hyvää, vaikka ehkä kipeää. 
  • Sovi itsellesi huoltojoukkoja maaliin. Koska voi olla, että ajatus ei oikein kulje...

Kaiken keskellä on yksi asia jopa vaivannut. En ole oikein vieläkään sisäistänyt, että olen maratonin juossut. Minulla on koko ajan se fiilis, että kävin vain tavallista pidemmällä lenkillä. :D Olen hämmentynyt ystävieni onnitteluista ja huomiosta. On täytynyt itselle muistuttaa, että ihan kaikki eivät ehkä tätä matkaa juokse. Vaikka minusta tuntuu, että voisivat, jos vain haluaisivat. Jos kerran minäkin. Välillä olen kotona kävellyt mitali kaulassa, jotta tajuaisin. Ajattelin, että euforia iskisi, kun laitan taas lenkkarit jalkaan. Niin ei käynyt. Tosin myöskään en silloin ajatellut, että "tuntuupa kamalalta, ei ikinä enää".

Luulen, että en tajua, koska maratooni - suoritus - ei ole pääasia. Se "the juttu" on itse juoksu. Että voin, pystyn, tahdon ja nautin. Juoksut eivät lopu tähän. En ehkä juokse enää pidempää matkaa. Enkä ehkä juokse maratonia montaa kertaa, joka vuosi, koko ajan. Mutta juoksen ja se on ihanaa!!!

Eilen minulle vinkattiin, että olet täysin toipunut, kun alan haaveilla seuraavasta maratonista. Tänään silmäilin Pariisin maratonin nettisivuja... ;)

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Mun eka maraton

First things first: mä olen maratoonari!!! Ihan mahtavaa!



Koska ei nukuta, voin ihan hyvin kirjoittaa kisaraporttia 3h:n unien jälkeen:

Eilinen aamu kului hyvin jännittyneissä merkeissä. Kädet tärisivät. Seinille hyppimistä yritin ehkäistä pakkailemalla tavaroita ja suorittamalla muutaman minuutin pikameditaatioita parvekkeella. Sääennuste lisäsi vettä myllyyn: 21 astetta, aina klo 20 asti, pilvetön taivas ja lähes tyyni keli olisi tiedossa. Ei mun juttu. Tälle kesälle täysin poikkeuksellinen myös sen suhteen, että lämpötila ei aio laskea ihan heti klo 16 jälkeen. Ei kun luvassa olisi sellainen noin muuten kun juostessa rakastamani lempeän lämmin elokuun ilta. Eikä tuo sääennuste muuttunut, vaikka kuinka sitä tuijotin.

Valmiina lähtöön stadionin nurkille

Aamupalan (munakas ja mango-smoothie, jo perinteinen lappujuoksuaamun ateria)  ja kevyen lounaan (kanapastaa) jälkeen kamat kassiin ja kulku kohti stadionia, jossa tapasin ensimmäistä kertaa fb-ryhmän KPK 24/7:n jäseniä. Oli hyvä saada vaihtaa vielä ajatuksia mm. juoksuvauhdista ja suolan käytöstä. Geelit taskuun ja pian saikin siirtyä odottamaan lähtölaukausta. Siinä odotellessa, auringon porottaessa täydeltä taivaalta vahvistui fiilis, että kova reissu on tulossa. Samalla tein päätöksen, että ainakaan alunperin ajattelemaani 4:30 loppuaikaa en lähde edes tavoittelemaan. 15 minuuttia lisää tavoiteaikaan, ainakin. Toivottavasti riittää.

Lähtölaukaus, hieman odottelua ja sitten liikkeelle. Kun 200 m oli juostu, sykkeet olivat 152. 152! Seriously. Ja vauhtia en jalkoihin ollut saanut kuin 6.55 min/km. Osin ruuhkan takia, selitin. Kunnes pian tajusin, että se tulisi olemaan tänään vauhtini. Mutta nuo sykkeet. Niiden piti olla tuolla tasolla ehkä tunnin päästä, ei heti aluksi. Varsinkaan tällä vauhdilla. Eikö Garmin toimi oikein, alkujännitystä, mitä ihmettä? Niin, se lämpö. Tuntui hetkellisesti, että minut nujerrettiin jo. Päätin kuitenkin olla hidastamatta ja mennä tuntemuksien mukaan. Vähitellen juoksu alkoi sujua. Vaikka koko kesän hyvin toiminut juoksuhame ei enää toiminutkaan: en ollut ajatellut, että puhelin, 7 geeliä ja suolapussi painavat sen verran, että ne vetävät hametta alaspäin. Otin pari geeliä taskuista käteeni, josta ne itse asiassa toisen kilometrin aikana vahingossa putosivat. Hienoa. Ei kun geelistrategiaa uudelleen miettimään. Soittaisinko huoltojoukoille, että tuokaa? Vai luotanko järjestäjien pisteeseen? Kun vielä juoksumukavuuteen olennaisesti vaikuttava sieni putosi jo vessakäynnin aikana, lisämietittävää riitti... 3 km kohdilla sain ystävältäni vettä päälle kaadettavaksi ja tuosta kelin raskaudesta kertoo se, että jo siinä vaiheessa sitä kaipasi. Tosin lopulta kastelin vain päähuivini. 

Juoksu eteni. Suht helpolta tuntui. Aurinko porotti. Sykkeet takoivat edelleen tuolla samaisella tasolla. Onneksi kuitenkin siihen jäivät. Lopulta vasta ensimmäisen puolikkaan jälkeen ne nousivat pysyvästi 160 yli. Noudatan geelistrategiaa eli joka toisella juomapisteellä geeli, sen kanssa vettä juotavaksi. Joka toisella pisteellä puolestaan urheilujuomaa ja päälle pari kulausta vettä, ettei jää janoinen olo suuhun. Tuntui toimivan ja vatsa sieti, niin geelejä kuin juomaakin. Kiitos muutaman päivän Somac- ja Gefilus- kuurien? Juoksin suihkujen läpi. Muuten juomapisteellä aina kävelin. Kaadoin vesilasillisia päälleni, kastelin huiviani. Oli tunne, että tätä vauhtia 6.50-6.55 jaksaisin loppuun asti. Haaveilin hetkellisesti vauhdin kiristämisestä. Minulle oli vinkattu, että merisuolarakeita kannattaisi ottaa heti, jos tuntuisi siltä, että jokin kramppaa. 13 km kohdalla tulivat aiheellisiksi. Sillä seurauksella, että sain niitä myös nenääni. Ei lainkaan kiva tunne. :D Koska juoksu sujui, ajattelin jättää yhden geelipisteen välistä, vaihtaa siis rytmitystä. Nyt se ehkä oli mahdollista, kun vointi oli hyvä.

Manta, Kaivari, Baana, Musiikkitalo, Finlandia-talo, Töölönlahti. Matka eteni. Ihmisiä oli mukavasti kannustamassa. Monet lapset tarjosivat läpyjä. Otin ne mielelläni vastaan. Toinen kierros alkoi ja myönnettävä on, että henkisesti oli raskasta juosta vain stadionin ohi. Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran jalka alkoi painaa. Matkaa takana 25 km. Sykkeet olivat liidelleet jo hyvän aikaan 160 tuntumassa. Tiesin, että yhden puolikkaan jaksan niillä sykkeillä, mutta en ehkä, kun toinen on jo alla. Muutaman kilometrin ajaksi sain juttuseuraakin. Naureskelimme Nordenskiöldinkadun kulman baarin terassilla istuville "kannustajille" ja totesimme, että ehkä sitten kuitenkin tällä puolella terassin aitaa tänään. :)



28 km kohdilla sain lisää vettä ystävältäni. 29 km kohdalla vanhempani olivat myös kannustamassa. Kuulema hyvältä näytti tahti silloin. 30 km kohdalla jaettiin geelejä. Sellaisia, joita voi ottaa ilman vettä, loistavaa! 30,2 km kohdalla iski seinä. Päähän tuli a j a t u s. Että kävely olisi mukavaa. Niin se olikin. Mutta henkisesti kovin raskas juttu. Oli kylmä, joka meni ohi ottamalla geelin. Ihanaa, kun ei tarvinnut odottaa juomapisteelle asti! Nopeasti uudet tavoitepisteet kehiin. Jos kävelen tuonne, sitten juoksen... Mäki taas ylös kävellen. Silloin näin ystäväni. Pelastukseni. Jälkikäteen mietin, että ilman heitä olisin saattanut jopa keskeyttää. Heidän näkemisestään sain voimaa ja huivin jälleen märäksi. Kyselin vaseliinin perään hiertävän käsivarren pelastukseksi. Mäki ylös kävellen, alamäestä vauhtia ottaen taas juoksua. Muiden kävelyyn vaihtaneiden tsemppausta. Ja vihdoin edessäni oli kyltti: 32 km. Ilahduin, enää 10 km! Sen avulla jaksoin - ainakin seuraavalle juomapisteelle, jonka jälkeen oli edessä toinen saarirykelmän pitkistä mäistä. Vaikka kuulema mäkiä piti olla vähemmän kuin ennen, kyllä nämä olivat ihan riittäviä tässä vaiheessa kisaa..

Tuon seinän ja sen myötä toteutuneista kävelypätkistä oli se hyöty, että sykkeet laskivat. Ja itse asiassa ne olivat loppumatkan siellä, missä niiden olisi pitänyt olla koko ajan. Viilenevä ilta auttoi. Samalla henkinen minäni piristyi. Kuin olisi ottanut ihan pienet nokoset. Mutta tilalle tulivat jalka- ja selkäsäryt. Ei niinkään pohkeet vaan reidet. Sen siitä saa, kun ei salilla ole juuri viihtynyt, ajattelin. Todennäköisesti ne kivut olivat olleet jo olemassa. Nyt mieli oli virkeä ne havaitsemaan. Ja nuo säryt juuri pakottivat kävelyyn.

Mäen päällä näin jälleen ystäväni, jotka olivat hakeneet Bepanthenea. Ihanat. Päälle vettä oikein kunnolla. Niin, että hame kastui ja alkoi taas valua painosta alaspäin. Sitähän mä halusin. 100 m kävelyä, sitten taas juoksua. Lisää kannustusjoukkoja ja niistä virkistymistä, ainakin puolen km verran. Näin tulin aina 39,5 km asti, jonka jälkeen päätin, että loppu juostaan. Ihan vain siksi, että pääsisin nopeammin pois. Mahdollisuus 5h alitukseen motivoi myös. Todellisuudessa laskin koko ajan, kuinka paljon tarvittaessa voin kävellä.... Etukäteen olin ajatellut, että viimeinen 5 km olisi vain "laskettelua" maaliin. Mutta nyt olen ihan varma, että joku pidensi ihan vain tätä juoksua varten niin Baanaa kuin Töölönlahtea muutamalla kilometrillä. Katse tiukasti maassa ja itseruoskinta kehiin: "sä oot tällaisen matkan kulkenut monta kertaa korkkareilla, kipeillä päkiöillä. Tää ei ole vielä mitään siihen verrattuna...", "annas nyt mennä lady, pari kilsaa, ei siis mitään", "ite läksit"...



Vihdoin käännös stadionille. Wau! Mikä tunne. En enää tiennyt, oliko kylmänväreet energian puutteesta vai fiiliksestä. Loppukiriin en enää kyennyt, mutta kyyneleet olivat kaarteessa silmissä. Enää ei keskeytetä. Nyt juostaan maaliin. I did it. Ja alle 5 tunnin. Nettoaika 04:55:09. 

Nyt istun mitali kaulassa aamukahvilla. Alan vähitellen tajuta, mitä on tapahtunut. Jossitella voi. En päässyt flow:hun, mutta pääsin istumaan stadionin nurmelle. Päällimmäisenä tunteens nyt ilo ja onnellisuus. 2 vuotta sitten en uskonut juoksevani ikinä maratonia. 2,5 vuotta sitten, en tiennyt tästä jutusta nimeltä juoksu mitään. Tästä kokemuksesta tiedän, mitä osa-alueita pitää vahvistaa. Kertaakaan ei vaikeuksista huolimatta tullut oloa, että juoksut olivat tässä. Eikä edes sitä, että maratonit olivat osaltani tässä... ;)

(Kaksi alinta kuvaa:Heidi Lokki)








keskiviikko 12. elokuuta 2015

Kohti HCM:ää, osa II

Tankkauspäivä II. Alkaa Maltojuoma tökkiä. Vaikka se ei oikeastaan edes maistu miltään. Nyt olen lämmön takia lisännyt juomaan Zero-juomatabletteja. Tuomaan makua ja varmistamaan elektrolyyttitasapainon. Koska vettä juodessa ja hissukseen ollessa ne kyllä huuhtoutuvat elimistöstä.



Teen tankkauksen kaiketikin "by the book" -meiningillä. 400 g hiilaria/päivä, kolmen päivän ajan. Tuosta määrästä puolet tankataan Malto6-jauheesta valmistetulla juomalla. Loput hiilareilla. Rasvat minimiin, proteiinit myös. Kiitos tuon juoman, olo ei ole pöhöttynyt. Mutta väsynyt ja nälkäkin on koko ajan. Mietinkin, kuinka suuri osa tankkausta on se, että nukkuu hiilareiden ansiosta hyvin. Koska kukaan ei kuitenkaan usko, että nukkuisi lappujuoksuja edeltävän yönä juuri lainkaan. Tärkeiksi nousevat nämä sitä edeltävät.

Mieli ja fiilis on odottava, sopivan jännittynyt, mutta rauhallinen. Olen tehnyt sen, minkä voinut. Nyt vain valmistaudutaan keräämällä kamppeita, valitsemalla vaatteita ja käymällä mielessä reittiä läpi. Varustusta miettiessä on käynyt mielessä ajatus, että kunpa voisi vain juosta...



Mietitty on:

Geelit, urheilujuomat, suolat - niiden annostelustrategiat ja sopivuudet. Kuinka paljon kannan mukanani? Luotanko järjestäjien geelipisteeseen tarjoiluihin? Kuinka usein otan geelin ja minkä makuisen milloinkin? Laskelmiakin tein. Niin ja mitkä olivatkaan ne geelit, jotka oikeasti sopivat?

Musiikki - yksi tärkeimmistä, hyvässä muistissa puolikas, jolloin puhelimen akku loppui kesken ja musiikki katosi. Nyt tuo samainen puhelimeni on vuoden vanhempi, akku kuluneempi. Ylipitkillä lenkeillä kokeiltu lentotila yhdistettynä spotify:n offline-toimintoon on kuitenkin toimiva. Tänään hain uudet kuulokkeet hajonneiden tilalle. Miten kaikki hajoaakin kerralla?

Vaatetus - lämpöä on luvassa eli mahdollisimman kevyellä pukeutumisella mennään. Runningskirtsin juoksuhame on osoittautunut toimivaksi ja mikä mahtavinta, siinä on kaksi isoa taskua. Aion sitä vielä tuunata ja ommella itse puhelimelle vielä kolmannen taskun. Sellaisen, että puhelin kestää suihkujen läpi juoksemisen. Ja veden kaatamisen päälle.


Kompressiosukat vai ei - kas siinä kysymys. Ovat kuumat! Ja alkulenkeistä aina painavat, ahdistavat. Tuntuu, että veri ei kierrä. Mutta sitten ylipitkillä lenkeillä olen huomannut, että loppumatkasta ne kyllä auttavat. Saisinko sujautettua nilkkasukat jollekin kannustamaan tulevalle ystävälleni, jos nuo kompressiot alkavat ahdistaa? Vai pystynkö juoksemaan ne nilkkoihin rullattuna?

Säätä, lämpötilaa. Helmikuussa heitetty vitsi helteestä on ihan mahdollinen. Tämän asian suhteen olen neuroottinen. :) Käyn monta kertaa päivässä tarkistamassa, joko kylmäaalto olisi yltänyt Suomeen. Heikolta näyttää. Viimeiset lenkit olen tehnyt päivien kuumimpiin hetkiin ja valitettava tosiasia on, että sykkeet nousevat jo 23 asteen lämpötilassa n. 10 pykälää.

Vauhti - mihin vauhtiin uskallan lähteä mukaan. Uskon tasaisen vauhdin voimaan. Mutta, mikä se vauhti on. Millä syketasolla jaksan koko matkan juosta? Tiedän, että vähitellen hidastuva vauhti on psyykelleni hankala juttu. Mieluummin nouseva tahti siis. Mutta voiko sitä oikeasti haaveilla vauhdin lisäämisestä ensimmäisellä maratonillaan?

Kynsien leikkuu, musalistan täydentäminen. Kaikkien akkujen lataus. Aamupalan ja lounaan ajoitus sitten lauantaina. Juoksunumeron haku. 

Kohta mennään. Mä olen ready.  




maanantai 3. elokuuta 2015

Kohti HCM:ää, osa I

1,5 vkoa ja päivä päälle Helsinki City Marathoniin. Ensin tunsin olevani valmis - kiitos parin helpolta tuntuneen lenkin viime viikolla. Toinen niistä oli pitkis, parituntinen. Sen aikana sain kokea, miltä rankkasade tuntuu. Kun hiki valuu oikeasti silmiin sadeveden myötä ja kirvelee. Parin minuutin jälkeen ei edes viitsi hakea suojaa, koska on jo läpimärkä. Uusi juoksuhamekin vetää vettä itseensä kuin sieni. Saan puristaa sitä kuivaksi muutamaan otteeseen, ettei valu alaspäin... Niissä olosuhteissa kovin helposti toteutui vauhdinnosto viimeisen 4 km ajaksi. Kannustustakin sain. Jokaisen vastaantulijan kanssa hymyiltiin, juoksijoiden kanssa puhuttiin: "sataa", "joo, niin tekee". En ollut ainoa hullu. Ihan kiva piristys puoleksi tunniksi. Puheenaihe. Nauratti. Mutta ei ehkä tuota 4,5 tuntia...



Nyt tunnen olevani jännittynyt, jopa kauhuissani. Uutiset siitä, että helleaalto alkaa, pelottaa. En ole helleihmisiä muutenkaan. Mielestäni tänä kesänä on ollut ihan täydellinen juoksusää!!! Olen monesti sanonut ääneen, että jos on helle, en starttaa. Osaisinko olla starttaamatta? Kun kuitenkin odotan ja olen valmistautunut. Sitten pitäisi juosta vain hiljempaa. Ja muistaa juoda aina ja koko ajan, kun se on mahdollista. Ratkeaisi moni juttu, joita nyt mietin. Kuten, että laitanko ne kompressiosukat jalkaani vai en. Olivat taas viimeksi selvästi hyödyksi. Mutta kovin kuumat. Jopa nyt, kun ei ole kuuma.

Juoksun suhteen nämä kaksi viikkoa höntsäillään, kuitenkin pitäen tavoitevauhti lihasmuistissa ja kroppa hereillä. Siis pääasiassa hitaita lenkkejä. Väliin pieniä pyrähdyksiä, pätkiä maratonvauhdilla ja ehkä tällä viikolla vielä jokin lenkki kokonaan sillä. Kilometrejä selvästi aiempaa vähemmän. Jotain tällaista ohjelmaa ajattelin:

Vko 1:
Ma   Kevyt pk-lenkki, n. 6 km/45 min
Ti     Lepo
Ke    Maratonvauhtinen lenkki, 7-8 km
To    Lepo
Pe    Nousevatahtinen lenkki, 3-2-1 km, max. vähän maratonvauhtia kovempaa
La    Lepo
Su    Kevyt pk-lenkki, n. 5-6 km, lopuksi rentoja vetoja 5x100 m (ei täysiä)

Vko 2:
Ma    Lepo
Ti      10 min pk-vauhtia, 15 min maratonvauhtia, 10 min pk-vauhtia - tankkaus alkaa
Ke     Lepo
To     Kevyt pk-lenkki, n. 5 km, lopuksi rentoja vetoja 5x100m 
Pe     Lepo tai rentoa kävelyä
La     Helsinki City Marathon