torstai 31. joulukuuta 2015

Juoksuvuoteni 2015

Vuosi 2015 on se vuosi, jolloin juoksin ensimmäisen maratonini. Vielä kun itsekin sisäistäisin asian. Katselen mitalia usein, muistelen fiiliksiä. Tapaninpäivänä juhlistin koko juoksuvuottani ystävältäni maratonista lahjaksi antamalla samppanjalla. Eikä edes mitä tahansa samppanjaa: Dom Perignonia, yhtä parhaista. Tunsin ansainneeni sen, vaikka vieläkään en ymmärrä. Ehkä siksi, että en päässyt flowhun. Silloin juostessani. Ja niin harvoin tänä vuonna muutenkin.


Muita lappujuoksuja ei vuoteen sitten mahtunutkaan. Ensin en halunnut rasittaa itseäni, sitten ei ole riittänyt motivaatiota.

Juoksuvuoteni päättyi nopeaan vitoseen. Ai kamala, miltä se tuntui! Siitä on aikaa, kun viimeksi puuskutin keuhkoni rikki. Tai siis rintakehäni auki. Miten ihmeessä tuo samainen matka on aiemmin tuntunut ihan helpolta jutulta? Ja kuka valitsi nuo mäet tuohon loppuun? Kyseessä samainen reitti, jolla olen koko juoksuhistoriani aina välillä "testannut kuntoa". Se vain todella päättyy n. 700 m ylämäkeen. Tällä kertaa en edes yrittänyt kokeilla, saisinko maksimisykkeitä aikaiseksi. Olisi ehkä pitänyt. Mikä jännintä, jalat olisivat jaksaneet vielä vaikka kuinka. Hengitys ei vaan enää jaksanut. Loppuaika 28:14. Yli minuutin hitaammin kuin ennätykseni samaisella pätkällä.


Koko vuosi on ollut hyvin rikkinäinen. Keväällä pari kuukautta lepoa juoksijan polven takia. Sitten muutama kuukausi elämä oli pelkkää maratonia. Kunnes tuli se oikea maraton ja sen jälkeen nautintojuoksuja sai odotella. Viime aikoina olen ihastunut kymppiin. Joulukuussa tuli juostua peräti 7 kympin matkaa. Eri vauhdeilla, erilaisissa maastoissa. Kun valitsee mäkisemmän reitin saa intervallitreenin siinä samalla. Tuntuu hyvältä, kun kympin on voinut vain käydä juoksemassa. Ehkä kuntoni ei ole ihan niin huono? Toisaalta sitä pidemmät taivallukset ovat loistaneet poissaolollaan.

Kaikkiaan kilometrejä kertyi 1225 - 75 km vähemmän kuin vuosi sitten. Keväinen telakka veroitti, kuten myös syksyn motivaatiovaikeudet. Tänä vuonna en edes yrittänyt paikata kilometritilastoa viimeisellä viikolla. Sen sijaan jo aiemmin joulukuussa motivoin itseäni ilmottautumalla Helsinki City Runiin. Siis puolikkaalle toukokuussa ja tavoiteajaksi laitoin reteesti kahden tunnin alituksen. Juuri tänään se tuntui mahdottomalle haasteelle. Onneksi on vielä vähän aikaa...

En vieläkään ole ihan varma, onko hitaasti hissuttelu minun juttuni. Kun tuntuu, että kunto vain huononee... Ymmärrän, että vauhti- saati sitten maksmikestävyys ei pysy, jos ei välillä juokse kovaa. Mutta olen juossut. Ja hitaastikin. Se ei vain meinaa näkyä missään. Haaveilen siitä, että joku ammattilainen sanoisi miten minun oikeasti kannattaisi treenata, jotta kahden tunnin alitus olisi mahdollinen.

Ensi vuosi alkaa kerrankin hyvien tähtien alla. Ei ole kipuja, ei telakkavaroitusta. Edes lihaskalvot eivät huuda apua. Juoksu sinänsä maistuu. Yritän motivoida itseäni lihaskunnon parantamisen pariin jälleen. Kalenterikin näyttää siltä, että tammikuussa olisi aikaa juosta ja pitkästikin. Jos ei vain tule liikaa lunta tai jäätä. Mutta tämä tila tuntuu juuri nyt hyvältä. Odotan innolla alkavaa juoksuvuotta.

Oivallus: vuoden päästä pääsen metrolla suoraan Esport Centeriin, jossa on sisärata. Ehkä voisin herätellä eloon haavetta Pariisin maratonista keväällä 2017.

Toteamus: Asicsin Nimbus 17 lite ovat parhaat juoksukengät ikinä, minulle! ;) 

Hyvää Uutta Vuotta!

perjantai 18. joulukuuta 2015

Paluu kehiin


Oijoi.

Tänä syksynä on koettu. Jos jonkinmoista lenkkiä. Kun sykkeet nousevat pelkästä ajatuksesta. Ja kun kaikki sujuu flowssa. Yleensä ollaan menty katsoen kauhulla sykemittaria. Että ei mun kunto voi olla näin huono. Juurihan juoksin maratonin. Ei sitä juosta noin vain. 

Ensin ei huvittanut. Sitten työt tulivat haittaamaan harrastusta. Nyt yritetään uutta nousua.

Muutama päivä sitten ilmottauduin HCR:lle. Motivaatiota.

Iloitsen juoksukengistäni. Asicsin Nimbuksista, yhä. Lite-versio.
Näkyvät. Ja ovat muuten vain ihanat.
Iloitsen, ettei ole jäätä tai lunta.
Olisi paljon vaikeampaa tämä motivoituminen ja tykkääminen.
Kyllästyin vanhaan Garminiin. Kun tuntui, että se etsi itseään. Usein ja koko ajan.
En tiedä, tuoko uusi sen enempää iloa: sykkeet nousi, vauhti hidastui. 
Onneksi ei enää tarvitse värjötellä pimeässä odotellessa, löytyykö satelliitteja vai ei.
Eikä tarvitse laskea, mikä on todellinen syke, kun mittari näyttää alussa 172
ja lopussa melkein saman.
Tavoiteaika HCR:llä on alle 2h. Näinköhän.
Tänään intervalleja juostessa ei tuntunut siltä.
Toisaalta, nyt tarvitsee vain juosta.

Ilolla, nautinnosta. Juuri sitä vauhtia, kun tuntuu hyvältä. 


maanantai 28. syyskuuta 2015

Palauttelun pitkä oppimäärä

Eräs ystäväni totesi heti maratonin jälkeen, kuinka on varmasti mahtava tunne, kun jatkossa kymppi tuntuu ihan heppoiselta matkalta maratooniin verrattuna. Sitä olen odottanut. Mutta ei vain ole tuntunut. Itse asiassa vitoset, joita olen nyt pääasiassa juossut, ovat tuntuneet lähes yhtä pitkiltä kuin se maraton. Vaikka olen halunnut juosta ja vaikka ei varsinaisesti ole mihinkään sattunut, juoksu on pitkään tuntunut huonolta. Sykkeet ovat liidelleet omissa sfääreissään: viimeistään 4 km jälkeen alkaa tasainen kipuaminen kohti anaerobista rajaa vauhdin pysytellessä niin hitaana kuin suinkin. Kaikki ei ole ollut kunnossa.


Kunnes viikko sitten maanantaina. Tiesin jo päivällä, että nyt suunta kääntyy. Tunteja ennen kuin laitoin lenkkarit lopulta jalkaan. Minun niin teki mieli lenkille! En millään olisi meinannut jaksaa iltaan asti odottaa, että pääsisin baanalle. Miten ihanalta juoksu tuntuikaan! Vieläkään ei menty kovaa, mutta askel oli kevyt. Luureista kuului perätysten kaikki parhaat biisit jo 5 tunnin mittaiseksi venyneeltä soittolistaltani. Ei haitannut sade tai illan viileys. Hymyilin vain mennessäni. Taisin jopa nauraa - ja otin tanssiaskelia.

On jännää, miten selkeitä merkkejä kroppa antaa siitä, että nyt se on valmis kovempaankin treeniin, kun vain jaksaa kuunnella ja tunnustella. Kun kroppa on valmis, mieli ei varoittele eikä huolehdi etukäteen nousevista sykkeistä. Ei tule edes mieleen ottaa bussikorttia mukaan, jotta pääsee tarpeen tullen kotiin. Ei ole ajatusta siitä, että lenkin jälkeen tarvitsee erityisen paljon lepoaikaa. Ehkä jopa päiväuniaikaa. Ei ole tunkkainen olo kurkussa sitoessa lenkkikenkien nauhoja. 

Eilen kävi juuri niin kuin ystäväni oli ennustanut. 1,5h ja 12 km pituinen "pitkikseni" tuntui paitsi helpolta niin myös lyhyeltä, "pikku pyrähdykseltä". Loppusuoraa astellessa mietin, miten pitkälle olenkaan tullut. 12 km kävellenkään ei ole ihan pikkujuttu, saati sitten juosten. Ja kuinka kiitollinen olen, että saan juosta. Ettei edes maraton vienyt sitä intoa minusta pois.



Palautumiselle on siis vain annettava aikaa. Juuri niin paljon kuin kroppa tarvitsee. Ihan niin kuin muussakin elämässä. Kiirehtiä ei voi. Sillä usein häviää enemmän kuin saavuttaa.

Nautinnollisia lenkkejä lehtien keskellä - minkä ainakin aion nauttia kaikin tavoin. Ahnehtimatta.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Palautuminen jatkuu

Palautuminen maratonista vain jatkuu. Tiesin, että se tulee olemaan hidasta. Mutta että näin hidasta. Reilut kolme viikkoa kulunut. Kun sykkeitä on vaikea pitää aisoissa kevyillä lenkeilläkin, kovia treenejä ei tule edes ajatelleeksi. Olen kuvaillut tilaa kuin kulkisin U-asennossa: jalat jaksaisivat, mieli tahtoisi, mutta muu osa niiden välillä ei. Kovin hankalaa on eteneminen noin.

Palautumista odotellessa olen monena päivänä korvannut juoksulenkit metsäkävelyllä.
Viime perjantaina jo turhauduin. Vaikka kuinka yritin juosta hitaasti, rennosti ja vielä valitsin tasaisen maaston, jotta se olisi helpompaa, sykkeet vain jatkoivat nousuaan. Tilaan vaikuttivat varmasti myös huono syöminen ja henkinen stressi, joka töiden takia ollut päällä. Mutta silti. Lopulta luovutin. Turha on elimistöä kiusata, kun se ei selvästikään itse sitä tahdo. Se tunne, kun on 5 km päässä kotoa. Päällä sen verran vaatetta, että juostessa ei tule kamalan kuuma, mutta kävellessä tulee varmasti kylmä. Rahaa eikä bussilippua ole mukana...

Tuo luovuttaminen ja sen jälkeiset kolme juoksuvapaata päivää selvästi auttoivat. Eilen sain lenkilläni jälleen tuntea, miten ihanaa juoksu on. Into nousi samaa tahtia. Ja nyt pitäisi edelleen malttaa. Olen ymmärtänyt, että kyse on nimenomaan hermostoni palautumisesta. Sen, joka rasittuu helposti ihan vain sosiaalisessa kanssakäymisessä. Saati sitten viiden tunnin ryskytyksessä vasten asfalttia.

Maratonin jälkeen haaveilin vielä juoksevani tapahtumissa. Ainakin puolikkaan, ehkä kympin. Nyt mietin, pitäisikö suosiolla siirtää seuraavat tavoitteet kevääseen. Nautiskella vain koko syksy. Tämä aika, joka on mielestäni ihan paras vuodenaikamme. Mennä hitaasti ja rakentaa peruskuntoa huolellisesti ja varmasti. Voisi olla aika tunne huomata keväällä olevansa superkunnossa....Mikä ihana ajatus! :)

perjantai 21. elokuuta 2015

Elämää HCM:n jälkeen...

...onko sitä? On.

Toipuminen ja palautuminen ensimmäiseltä maratoniltani on sujunut erittäin hyvin. Kipua on ollut vähemmän kuin olisin koskaan uskonut. Esimerkiksi portaita olen mennyt suht sujuvasti koko ajan. Hermosto (enemmänkin kuin lihakset) on tuntunut ylirasittuneelta. Asioita, joita en olisi ilman toisten maratoonareiden kokemuksia osannut edes erotella. Sunnuntaina varsinkin tuntui, ettei missään asennossa ollut hyvä olla. Istuminen tuntui huonolta, myös seisominen, hidas kävelykin... Olo oli levoton. Hermostoa sekin. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, että ei se kolmenkympin seinäni ollut lihaskipua tai väsymystä, energioiden puutetta. Se oli hermosärkyä. Jotain, joka olisi ehkä psyykaamalla ollut voitettavissa.


Jo keskiviikkona pyöräillessäni kauppaan lihakset tuntuivat hyviltä. Ei lainkaan väsymisen tunnetta, vaikka ylämäkeenkin poljin. Ihan tavallisten kovien treenien jälkeenkin on tuntunut pahemmalta. Niinpä uskaltauduin torstaina kokeilemaan juoksemista. Tai hölkkää. Tai laahustamista. Jotain. ;) Reunion lenkkareiden kanssa! Vähän tuntuivat Nimbukset siltä, kuin ne eivät olisi vielä täysin toipuneet. Hitaasti menimme, 4 km verran. Hiekkatiellä, auringon lämmittäessä. Ajatukset puolikkaan ja varttimaratonin juoksemisesta vielä tämän syksyn aikana tulivat mieleen... Se jos mikä on merkki toipumisesta! :)

Ihan paikoillani en ollut ennen keskiviikkoakaan ollut. Jo sunnuntaina kävin lyhyellä, parin kilometrin kävelyllä. Jos maratonilla parhaimmillaan kilometrin menin n. 6.30 min, nyt käytin saman matkan löntystämiseen ainakin 15 min. Kävelyä hankaloittivat kipeät varpaat. Ainakin molempien isovarpaiden kynnet olivat saaneet pahasti iskua. En ole juuri voinut kenkiä jalkaani laittaa. Mikä ihanuus siis, että on kesä ja voi käyttää flipflopeja. Yritys oli kova pelastaa kynnet poistamalla kudosnestettä terveen ihon kautta. Saa nähdä. Juuri nyt näyttää toiveikkaalta...

Muutoinkin on toki tullut mietittyä, mitä voisin tehdä toisin, mitä huomioida:


  • Lihaskunnon parannus tuskin olisi pahitteeksi, vaikka hermosäryksi lopun vaikeudet nyt luenkin. 
  • Pitkät lenkit pitäisi juosta jatkossakin asfaltilla - silloin kun asfalttimaratonille valmistautuu, tekee palvelusta hermostolleen.
  • Palan halusta parantaa peruskuntoani. Vaikka myös hyvästä vauhtikestävyydestä on varmasti hyötyä. Odotan innolla pk-kauden alkua. En halua aloittaa sitä vielä. Jos pari kisaa ensin. Mutta pian. Ihanan junnaavia, matalasykkeisiä, helppoja juoksuja :)
  • 10 kg vähemmän painoa ei ehkä haittaisi - josko vihdoin saisin syömiseni kuntoon?
  • Seuraavia juoksukenkiä valitessa pitää kokeilla numeroa isompia. Jos varpaat selviäisivät sitten paremmin... ;)
  • Kompressiosukat ovat ihmesukkia. Etenkin maaliin saapumisen jälkeen ja siitä vuorokauden eteenpäin!
  • Muista pakata Buranaa myös säilytykseen menevään laukkuun - ettei tarvitse kastuneita taskusta suuhun kaapia ja särkylääkkeen saa heti maalissa.
  • Voi olla, että ruoka ei hetkeen maistu. Tarkalleen ottaen pariin päivään. Elämä on...
  • Vasta kun turvotus on jaloista kadonnut on aika laittaa uudestaan lenkkarit jalkaan. Hassua, miten kauan se turvotus kestikin...
  • Kävely heti seuraavana päivänä tekee hyvää, vaikka ehkä kipeää. 
  • Sovi itsellesi huoltojoukkoja maaliin. Koska voi olla, että ajatus ei oikein kulje...

Kaiken keskellä on yksi asia jopa vaivannut. En ole oikein vieläkään sisäistänyt, että olen maratonin juossut. Minulla on koko ajan se fiilis, että kävin vain tavallista pidemmällä lenkillä. :D Olen hämmentynyt ystävieni onnitteluista ja huomiosta. On täytynyt itselle muistuttaa, että ihan kaikki eivät ehkä tätä matkaa juokse. Vaikka minusta tuntuu, että voisivat, jos vain haluaisivat. Jos kerran minäkin. Välillä olen kotona kävellyt mitali kaulassa, jotta tajuaisin. Ajattelin, että euforia iskisi, kun laitan taas lenkkarit jalkaan. Niin ei käynyt. Tosin myöskään en silloin ajatellut, että "tuntuupa kamalalta, ei ikinä enää".

Luulen, että en tajua, koska maratooni - suoritus - ei ole pääasia. Se "the juttu" on itse juoksu. Että voin, pystyn, tahdon ja nautin. Juoksut eivät lopu tähän. En ehkä juokse enää pidempää matkaa. Enkä ehkä juokse maratonia montaa kertaa, joka vuosi, koko ajan. Mutta juoksen ja se on ihanaa!!!

Eilen minulle vinkattiin, että olet täysin toipunut, kun alan haaveilla seuraavasta maratonista. Tänään silmäilin Pariisin maratonin nettisivuja... ;)

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Mun eka maraton

First things first: mä olen maratoonari!!! Ihan mahtavaa!



Koska ei nukuta, voin ihan hyvin kirjoittaa kisaraporttia 3h:n unien jälkeen:

Eilinen aamu kului hyvin jännittyneissä merkeissä. Kädet tärisivät. Seinille hyppimistä yritin ehkäistä pakkailemalla tavaroita ja suorittamalla muutaman minuutin pikameditaatioita parvekkeella. Sääennuste lisäsi vettä myllyyn: 21 astetta, aina klo 20 asti, pilvetön taivas ja lähes tyyni keli olisi tiedossa. Ei mun juttu. Tälle kesälle täysin poikkeuksellinen myös sen suhteen, että lämpötila ei aio laskea ihan heti klo 16 jälkeen. Ei kun luvassa olisi sellainen noin muuten kun juostessa rakastamani lempeän lämmin elokuun ilta. Eikä tuo sääennuste muuttunut, vaikka kuinka sitä tuijotin.

Valmiina lähtöön stadionin nurkille

Aamupalan (munakas ja mango-smoothie, jo perinteinen lappujuoksuaamun ateria)  ja kevyen lounaan (kanapastaa) jälkeen kamat kassiin ja kulku kohti stadionia, jossa tapasin ensimmäistä kertaa fb-ryhmän KPK 24/7:n jäseniä. Oli hyvä saada vaihtaa vielä ajatuksia mm. juoksuvauhdista ja suolan käytöstä. Geelit taskuun ja pian saikin siirtyä odottamaan lähtölaukausta. Siinä odotellessa, auringon porottaessa täydeltä taivaalta vahvistui fiilis, että kova reissu on tulossa. Samalla tein päätöksen, että ainakaan alunperin ajattelemaani 4:30 loppuaikaa en lähde edes tavoittelemaan. 15 minuuttia lisää tavoiteaikaan, ainakin. Toivottavasti riittää.

Lähtölaukaus, hieman odottelua ja sitten liikkeelle. Kun 200 m oli juostu, sykkeet olivat 152. 152! Seriously. Ja vauhtia en jalkoihin ollut saanut kuin 6.55 min/km. Osin ruuhkan takia, selitin. Kunnes pian tajusin, että se tulisi olemaan tänään vauhtini. Mutta nuo sykkeet. Niiden piti olla tuolla tasolla ehkä tunnin päästä, ei heti aluksi. Varsinkaan tällä vauhdilla. Eikö Garmin toimi oikein, alkujännitystä, mitä ihmettä? Niin, se lämpö. Tuntui hetkellisesti, että minut nujerrettiin jo. Päätin kuitenkin olla hidastamatta ja mennä tuntemuksien mukaan. Vähitellen juoksu alkoi sujua. Vaikka koko kesän hyvin toiminut juoksuhame ei enää toiminutkaan: en ollut ajatellut, että puhelin, 7 geeliä ja suolapussi painavat sen verran, että ne vetävät hametta alaspäin. Otin pari geeliä taskuista käteeni, josta ne itse asiassa toisen kilometrin aikana vahingossa putosivat. Hienoa. Ei kun geelistrategiaa uudelleen miettimään. Soittaisinko huoltojoukoille, että tuokaa? Vai luotanko järjestäjien pisteeseen? Kun vielä juoksumukavuuteen olennaisesti vaikuttava sieni putosi jo vessakäynnin aikana, lisämietittävää riitti... 3 km kohdilla sain ystävältäni vettä päälle kaadettavaksi ja tuosta kelin raskaudesta kertoo se, että jo siinä vaiheessa sitä kaipasi. Tosin lopulta kastelin vain päähuivini. 

Juoksu eteni. Suht helpolta tuntui. Aurinko porotti. Sykkeet takoivat edelleen tuolla samaisella tasolla. Onneksi kuitenkin siihen jäivät. Lopulta vasta ensimmäisen puolikkaan jälkeen ne nousivat pysyvästi 160 yli. Noudatan geelistrategiaa eli joka toisella juomapisteellä geeli, sen kanssa vettä juotavaksi. Joka toisella pisteellä puolestaan urheilujuomaa ja päälle pari kulausta vettä, ettei jää janoinen olo suuhun. Tuntui toimivan ja vatsa sieti, niin geelejä kuin juomaakin. Kiitos muutaman päivän Somac- ja Gefilus- kuurien? Juoksin suihkujen läpi. Muuten juomapisteellä aina kävelin. Kaadoin vesilasillisia päälleni, kastelin huiviani. Oli tunne, että tätä vauhtia 6.50-6.55 jaksaisin loppuun asti. Haaveilin hetkellisesti vauhdin kiristämisestä. Minulle oli vinkattu, että merisuolarakeita kannattaisi ottaa heti, jos tuntuisi siltä, että jokin kramppaa. 13 km kohdalla tulivat aiheellisiksi. Sillä seurauksella, että sain niitä myös nenääni. Ei lainkaan kiva tunne. :D Koska juoksu sujui, ajattelin jättää yhden geelipisteen välistä, vaihtaa siis rytmitystä. Nyt se ehkä oli mahdollista, kun vointi oli hyvä.

Manta, Kaivari, Baana, Musiikkitalo, Finlandia-talo, Töölönlahti. Matka eteni. Ihmisiä oli mukavasti kannustamassa. Monet lapset tarjosivat läpyjä. Otin ne mielelläni vastaan. Toinen kierros alkoi ja myönnettävä on, että henkisesti oli raskasta juosta vain stadionin ohi. Tässä vaiheessa ensimmäisen kerran jalka alkoi painaa. Matkaa takana 25 km. Sykkeet olivat liidelleet jo hyvän aikaan 160 tuntumassa. Tiesin, että yhden puolikkaan jaksan niillä sykkeillä, mutta en ehkä, kun toinen on jo alla. Muutaman kilometrin ajaksi sain juttuseuraakin. Naureskelimme Nordenskiöldinkadun kulman baarin terassilla istuville "kannustajille" ja totesimme, että ehkä sitten kuitenkin tällä puolella terassin aitaa tänään. :)



28 km kohdilla sain lisää vettä ystävältäni. 29 km kohdalla vanhempani olivat myös kannustamassa. Kuulema hyvältä näytti tahti silloin. 30 km kohdalla jaettiin geelejä. Sellaisia, joita voi ottaa ilman vettä, loistavaa! 30,2 km kohdalla iski seinä. Päähän tuli a j a t u s. Että kävely olisi mukavaa. Niin se olikin. Mutta henkisesti kovin raskas juttu. Oli kylmä, joka meni ohi ottamalla geelin. Ihanaa, kun ei tarvinnut odottaa juomapisteelle asti! Nopeasti uudet tavoitepisteet kehiin. Jos kävelen tuonne, sitten juoksen... Mäki taas ylös kävellen. Silloin näin ystäväni. Pelastukseni. Jälkikäteen mietin, että ilman heitä olisin saattanut jopa keskeyttää. Heidän näkemisestään sain voimaa ja huivin jälleen märäksi. Kyselin vaseliinin perään hiertävän käsivarren pelastukseksi. Mäki ylös kävellen, alamäestä vauhtia ottaen taas juoksua. Muiden kävelyyn vaihtaneiden tsemppausta. Ja vihdoin edessäni oli kyltti: 32 km. Ilahduin, enää 10 km! Sen avulla jaksoin - ainakin seuraavalle juomapisteelle, jonka jälkeen oli edessä toinen saarirykelmän pitkistä mäistä. Vaikka kuulema mäkiä piti olla vähemmän kuin ennen, kyllä nämä olivat ihan riittäviä tässä vaiheessa kisaa..

Tuon seinän ja sen myötä toteutuneista kävelypätkistä oli se hyöty, että sykkeet laskivat. Ja itse asiassa ne olivat loppumatkan siellä, missä niiden olisi pitänyt olla koko ajan. Viilenevä ilta auttoi. Samalla henkinen minäni piristyi. Kuin olisi ottanut ihan pienet nokoset. Mutta tilalle tulivat jalka- ja selkäsäryt. Ei niinkään pohkeet vaan reidet. Sen siitä saa, kun ei salilla ole juuri viihtynyt, ajattelin. Todennäköisesti ne kivut olivat olleet jo olemassa. Nyt mieli oli virkeä ne havaitsemaan. Ja nuo säryt juuri pakottivat kävelyyn.

Mäen päällä näin jälleen ystäväni, jotka olivat hakeneet Bepanthenea. Ihanat. Päälle vettä oikein kunnolla. Niin, että hame kastui ja alkoi taas valua painosta alaspäin. Sitähän mä halusin. 100 m kävelyä, sitten taas juoksua. Lisää kannustusjoukkoja ja niistä virkistymistä, ainakin puolen km verran. Näin tulin aina 39,5 km asti, jonka jälkeen päätin, että loppu juostaan. Ihan vain siksi, että pääsisin nopeammin pois. Mahdollisuus 5h alitukseen motivoi myös. Todellisuudessa laskin koko ajan, kuinka paljon tarvittaessa voin kävellä.... Etukäteen olin ajatellut, että viimeinen 5 km olisi vain "laskettelua" maaliin. Mutta nyt olen ihan varma, että joku pidensi ihan vain tätä juoksua varten niin Baanaa kuin Töölönlahtea muutamalla kilometrillä. Katse tiukasti maassa ja itseruoskinta kehiin: "sä oot tällaisen matkan kulkenut monta kertaa korkkareilla, kipeillä päkiöillä. Tää ei ole vielä mitään siihen verrattuna...", "annas nyt mennä lady, pari kilsaa, ei siis mitään", "ite läksit"...



Vihdoin käännös stadionille. Wau! Mikä tunne. En enää tiennyt, oliko kylmänväreet energian puutteesta vai fiiliksestä. Loppukiriin en enää kyennyt, mutta kyyneleet olivat kaarteessa silmissä. Enää ei keskeytetä. Nyt juostaan maaliin. I did it. Ja alle 5 tunnin. Nettoaika 04:55:09. 

Nyt istun mitali kaulassa aamukahvilla. Alan vähitellen tajuta, mitä on tapahtunut. Jossitella voi. En päässyt flow:hun, mutta pääsin istumaan stadionin nurmelle. Päällimmäisenä tunteens nyt ilo ja onnellisuus. 2 vuotta sitten en uskonut juoksevani ikinä maratonia. 2,5 vuotta sitten, en tiennyt tästä jutusta nimeltä juoksu mitään. Tästä kokemuksesta tiedän, mitä osa-alueita pitää vahvistaa. Kertaakaan ei vaikeuksista huolimatta tullut oloa, että juoksut olivat tässä. Eikä edes sitä, että maratonit olivat osaltani tässä... ;)

(Kaksi alinta kuvaa:Heidi Lokki)








keskiviikko 12. elokuuta 2015

Kohti HCM:ää, osa II

Tankkauspäivä II. Alkaa Maltojuoma tökkiä. Vaikka se ei oikeastaan edes maistu miltään. Nyt olen lämmön takia lisännyt juomaan Zero-juomatabletteja. Tuomaan makua ja varmistamaan elektrolyyttitasapainon. Koska vettä juodessa ja hissukseen ollessa ne kyllä huuhtoutuvat elimistöstä.



Teen tankkauksen kaiketikin "by the book" -meiningillä. 400 g hiilaria/päivä, kolmen päivän ajan. Tuosta määrästä puolet tankataan Malto6-jauheesta valmistetulla juomalla. Loput hiilareilla. Rasvat minimiin, proteiinit myös. Kiitos tuon juoman, olo ei ole pöhöttynyt. Mutta väsynyt ja nälkäkin on koko ajan. Mietinkin, kuinka suuri osa tankkausta on se, että nukkuu hiilareiden ansiosta hyvin. Koska kukaan ei kuitenkaan usko, että nukkuisi lappujuoksuja edeltävän yönä juuri lainkaan. Tärkeiksi nousevat nämä sitä edeltävät.

Mieli ja fiilis on odottava, sopivan jännittynyt, mutta rauhallinen. Olen tehnyt sen, minkä voinut. Nyt vain valmistaudutaan keräämällä kamppeita, valitsemalla vaatteita ja käymällä mielessä reittiä läpi. Varustusta miettiessä on käynyt mielessä ajatus, että kunpa voisi vain juosta...



Mietitty on:

Geelit, urheilujuomat, suolat - niiden annostelustrategiat ja sopivuudet. Kuinka paljon kannan mukanani? Luotanko järjestäjien geelipisteeseen tarjoiluihin? Kuinka usein otan geelin ja minkä makuisen milloinkin? Laskelmiakin tein. Niin ja mitkä olivatkaan ne geelit, jotka oikeasti sopivat?

Musiikki - yksi tärkeimmistä, hyvässä muistissa puolikas, jolloin puhelimen akku loppui kesken ja musiikki katosi. Nyt tuo samainen puhelimeni on vuoden vanhempi, akku kuluneempi. Ylipitkillä lenkeillä kokeiltu lentotila yhdistettynä spotify:n offline-toimintoon on kuitenkin toimiva. Tänään hain uudet kuulokkeet hajonneiden tilalle. Miten kaikki hajoaakin kerralla?

Vaatetus - lämpöä on luvassa eli mahdollisimman kevyellä pukeutumisella mennään. Runningskirtsin juoksuhame on osoittautunut toimivaksi ja mikä mahtavinta, siinä on kaksi isoa taskua. Aion sitä vielä tuunata ja ommella itse puhelimelle vielä kolmannen taskun. Sellaisen, että puhelin kestää suihkujen läpi juoksemisen. Ja veden kaatamisen päälle.


Kompressiosukat vai ei - kas siinä kysymys. Ovat kuumat! Ja alkulenkeistä aina painavat, ahdistavat. Tuntuu, että veri ei kierrä. Mutta sitten ylipitkillä lenkeillä olen huomannut, että loppumatkasta ne kyllä auttavat. Saisinko sujautettua nilkkasukat jollekin kannustamaan tulevalle ystävälleni, jos nuo kompressiot alkavat ahdistaa? Vai pystynkö juoksemaan ne nilkkoihin rullattuna?

Säätä, lämpötilaa. Helmikuussa heitetty vitsi helteestä on ihan mahdollinen. Tämän asian suhteen olen neuroottinen. :) Käyn monta kertaa päivässä tarkistamassa, joko kylmäaalto olisi yltänyt Suomeen. Heikolta näyttää. Viimeiset lenkit olen tehnyt päivien kuumimpiin hetkiin ja valitettava tosiasia on, että sykkeet nousevat jo 23 asteen lämpötilassa n. 10 pykälää.

Vauhti - mihin vauhtiin uskallan lähteä mukaan. Uskon tasaisen vauhdin voimaan. Mutta, mikä se vauhti on. Millä syketasolla jaksan koko matkan juosta? Tiedän, että vähitellen hidastuva vauhti on psyykelleni hankala juttu. Mieluummin nouseva tahti siis. Mutta voiko sitä oikeasti haaveilla vauhdin lisäämisestä ensimmäisellä maratonillaan?

Kynsien leikkuu, musalistan täydentäminen. Kaikkien akkujen lataus. Aamupalan ja lounaan ajoitus sitten lauantaina. Juoksunumeron haku. 

Kohta mennään. Mä olen ready.  




maanantai 3. elokuuta 2015

Kohti HCM:ää, osa I

1,5 vkoa ja päivä päälle Helsinki City Marathoniin. Ensin tunsin olevani valmis - kiitos parin helpolta tuntuneen lenkin viime viikolla. Toinen niistä oli pitkis, parituntinen. Sen aikana sain kokea, miltä rankkasade tuntuu. Kun hiki valuu oikeasti silmiin sadeveden myötä ja kirvelee. Parin minuutin jälkeen ei edes viitsi hakea suojaa, koska on jo läpimärkä. Uusi juoksuhamekin vetää vettä itseensä kuin sieni. Saan puristaa sitä kuivaksi muutamaan otteeseen, ettei valu alaspäin... Niissä olosuhteissa kovin helposti toteutui vauhdinnosto viimeisen 4 km ajaksi. Kannustustakin sain. Jokaisen vastaantulijan kanssa hymyiltiin, juoksijoiden kanssa puhuttiin: "sataa", "joo, niin tekee". En ollut ainoa hullu. Ihan kiva piristys puoleksi tunniksi. Puheenaihe. Nauratti. Mutta ei ehkä tuota 4,5 tuntia...



Nyt tunnen olevani jännittynyt, jopa kauhuissani. Uutiset siitä, että helleaalto alkaa, pelottaa. En ole helleihmisiä muutenkaan. Mielestäni tänä kesänä on ollut ihan täydellinen juoksusää!!! Olen monesti sanonut ääneen, että jos on helle, en starttaa. Osaisinko olla starttaamatta? Kun kuitenkin odotan ja olen valmistautunut. Sitten pitäisi juosta vain hiljempaa. Ja muistaa juoda aina ja koko ajan, kun se on mahdollista. Ratkeaisi moni juttu, joita nyt mietin. Kuten, että laitanko ne kompressiosukat jalkaani vai en. Olivat taas viimeksi selvästi hyödyksi. Mutta kovin kuumat. Jopa nyt, kun ei ole kuuma.

Juoksun suhteen nämä kaksi viikkoa höntsäillään, kuitenkin pitäen tavoitevauhti lihasmuistissa ja kroppa hereillä. Siis pääasiassa hitaita lenkkejä. Väliin pieniä pyrähdyksiä, pätkiä maratonvauhdilla ja ehkä tällä viikolla vielä jokin lenkki kokonaan sillä. Kilometrejä selvästi aiempaa vähemmän. Jotain tällaista ohjelmaa ajattelin:

Vko 1:
Ma   Kevyt pk-lenkki, n. 6 km/45 min
Ti     Lepo
Ke    Maratonvauhtinen lenkki, 7-8 km
To    Lepo
Pe    Nousevatahtinen lenkki, 3-2-1 km, max. vähän maratonvauhtia kovempaa
La    Lepo
Su    Kevyt pk-lenkki, n. 5-6 km, lopuksi rentoja vetoja 5x100 m (ei täysiä)

Vko 2:
Ma    Lepo
Ti      10 min pk-vauhtia, 15 min maratonvauhtia, 10 min pk-vauhtia - tankkaus alkaa
Ke     Lepo
To     Kevyt pk-lenkki, n. 5 km, lopuksi rentoja vetoja 5x100m 
Pe     Lepo tai rentoa kävelyä
La     Helsinki City Marathon






perjantai 24. heinäkuuta 2015

29 km helpotusta

Oppitunnista jäi pelko. Sellainen, joka on mietityttänyt monena hetkenä ja etenkin nukahtamisen aikaan. Että jos se ei ollutkaan vain huonoa tankkausta ja vähäisiä energioita vaan jotain muuta. Samalla pohdinta siitä, että tarvitseeko minun juosta todella se 30 km pitkä lenkki ennen maratonia vai riittäisikö vähempikin, on jatkunut. Aiemmin pidin itsestään selvyytenä, että 30 km. Sitten kuulin, että vähemmälläkin on tultu maratonilla maaliin. Oppitunti-kokemus toi huolen - ja ajatuksen, etten ehkä haluaisi juosta yli kolme tuntista. Ja samaan aikaan: uskallanko lähteä maratonille ilman toista, ehkä parempaa kokemusta moisesta.

Pohdin ja pähkäilin. Mittailin ulkoilukartta.fi -palvelussa sopivia reittejä. Mietin, otanko ensin bussin jonnekin ja jatkan siitä matkaani. Vai tulisiko jostain metrolla kotiin. Halusin ehdottomasti käydä juoksemassa HCM:n reitin ne osuudet, jotka eivät vielä ole tuttuja. Siis Kuusi-Lehti-Kaski-Lauttasaari - rykelmän. 



Lopulta päätin lähteä rohkeasti matkaan. Kotiovelta kotiovelle. Helsingistä nauttien. Matkaa tulisi lopulta 29 km, ehkä enemmänkin. Bussilla tai metrolla pääsisin kesken kotiin, jos voimat loppuisivat. Reppuun pakkasin ylimääräisiä juomatabletteja ja suolaa. Pankkikortin ja rahat kuitenkin jätin vahingossa kotiin - sainpahan itselleni viihdykettä miettiessäni, miten puhuisin itseni paikallisiin vessaan. Ajatus oli, että pari ensimmäistä tuntia menisin hitaasti - ja juoksisin niin pitkään, kun tuntuu hyvältä. Kuitenkin vähintään 3 tuntia. 



Onneksi lähdin. Nyt on paljon huojentuneempi ja luottavaisempi olo! Jalat ja selkä ovat väsyneet, jopa kipeät. En ole aiemmin juossut noin pitkään asfaltilla. Ehkä sekin oli vain hyvä juttu. Taidan todellisuudessa juosta paljon kovalla hiekalla, vaikka toisin aina luulen. Asfaltin tärinään kuitenkin tottuu vain asfalttia juosten. Mutta pelko poistui. Pelko siitä, että aina kolmen tunnin tullessa täyteen romahdan. Nyt pystyin jopa kiristämään tahtia. 

Reitti on kaunis, ihana! Mutta kyllä niissä Lehtisaaren ja Lauttasaaren välisillä mäkiosuuksilla tulee toisella kierroksella ikävä kaikkea energistä ja levollista. Ite läksin. Se on jo tunnussana. Enää pitäisi tietää, millä vauhdilla. 

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Juoksukenkää paikkaamassa

Olen ollut aina hyvin tyytyväinen Asicsin Nimbuksiin. Etenkin vaimennukseen ja rullaavuuteen. Ainoa ongelma on, että ne kuluvat kovin helposti isovarpaan kohdalta puhki. Ensimmäisten kanssa taisin juosta muutaman sata kilometriäkin puhki kuluneella kengällä, vaikka kilometrejä kengälle kaikkinensa kertyikin vain himpun yli 500. Toiset olivat tältä osin moitteettomat, mutta nyt painin jälleen saman ongelman kanssa. Kynnen leikkuu auttaa, mutta se on jo myöhäistä.



Onneksi reikä on vasta kengän sisäkankaassa. Päälliverkko on vielä ehjä. Reiän havaitessani ensin ajattelin, että joko nyt. Uudethan vasta ovat. Tilastojen vilkuilu paljasti, että lähes 500 km noillakin on jo juostu. Tosin toiveissa olisi, että vielä toiset 500 km kestäisivät. Muuten tästä tulee oikeasti kallis harrastus. :)

Suutari varmasti osaisi auttaa, mutta mielikuva siitä, että kengän päälle laitetaan kunnon kumipaikka, ei houkuttanut. Ompeluitakin tekevänä omaan suuret kangasvarastot ja siitä se ajatus sitten lähti.



Tarvikkeet
Trikookangasta pieni pala - kangaskaupassa saa 10 cm palasia, siitä riittääkin useampaan paikkaan. Suosisin trikoota siksi, että mukautuu varpaiden liikkeeseen helpommin. Polyesterista tehty on materiaaleista paras, liian pehmeä kuluu itsessään pian puhki...
Kangasliimaa - läpinäkyvää, geelimäistä. Liima tulee väkisin verkosta läpi. Tärkeää on, ettei se näy päälle päin



Tee näin:
1. Leikkaa trikoosta sopivan kokoinen paikka
2. Levitä liimaa koko paikalle
3. Odota hetki, että liima alkaa kuivahtaa
4. Aseta paikka kengän sisäpuolelle paikoilleen
5. Paina hetki, että tarttuu hyvin, etenkin reunoista.

Voilà - paikattu kenkä, joka on nyt kestänyt ainakin kolme lenkkiä. Ja riittäähän tuota kangasta vielä moneen paikkaan. :) 




maanantai 20. heinäkuuta 2015

Tonnin vetoja

Oi että! Milloin juoksemisesta tuli näin ihanaa?



HCM lähenee. Ajatukset kulkeutuvat siihen vähän väliä. Vaikka kuinka yrittäisin elää hetkessä ja olla ajattelematta tulevia. Fiilikset ovat odottavat, mutta hyvin jännittyneet. Näinköhän edelleen jaksan matkan juosta ja mitä vauhtia? Kas siinä kysymykset. 

Syy sille, miksi juoksu tuntuu nyt - edelleen - niin mahtavalle on se, että havaitsen koko ajan kuntoni kehittyvän. Parhaiten se näkyy sykkeissä. Jos talvella ja keväällä juoksin peruskestävyyslenkkejä vauhtiin 7:30/km sykkeiden huidellessa yleensä yli 140 (eli todellisuudessa vk1-lenkkejä), nyt samaiset menevät hitusen nopeammin sykkeiden pysytellessä 126-128 välillä. Siis 126! En olisi vielä toukokuussa uskonut. Etenkin jokaisen pitkän lenkin jälkeen huomaa juoksun helpottuvan. Vaikka ihan pk-sykkein en niitä olekaan onnistunut (siis malttanut) juosta. 

Tänään kävin juoksemassa 4x1000m vetoja 4 minuutin palautuksin. Jotta en rasita itseäni liikaa - onhan pitkäpitkän lenkin viikko - ajattelin nuo vedot mennä puolimaratonin ja 10 km kisavauhtia. Tuntuivat niin helpoilta ja sykkeet pysyivät niin hyvin aisoissa, että lopussa taisin juosta jopa vitosen kisavauhtia. Mahtavaa! Myös se, etten ryöminyt kotiin, kuten usein vetoja tehdessäni. Jaksoin jopa loppuverrytellä hieman. Vetojen sarja oli hieno: @6:00-5:55-5:40-5:21. :) 

Olen huomannut, että kropalleni sopii hyvin se, että pitkän lenkin jälkeen pitää lepopäivän ja sitä seuraa n. 35-45 min kevyt lenkki. Palauttava. Sen loppuun 5-6 x rentoja, herätteleviä 100m vetoja. Vasta sen jälkeen on kovan harjoituksen päivä. Vaikka olen tätä vasta muutamana viikkona kokeillut, se tuntuu toimivan hyvin. Siten saan myös viidennen juoksupäivän mukaan kalenteriin.

Huomenna hissutellaan ja kyykätään. Perjantaina juostaan viimeinen tosi pitkä lenkki. Vieläkään en ole päättänyt, onko se "vain" kolmetuntinen vai 30 km pitkä. Kovasti minua yritetään vakuutella, että nuo kolmetuntiset riittäisivät... 

Ihania juoksuja! :) 

lauantai 11. heinäkuuta 2015

Oppitunti

Juoksu on psyykelaji. Opin sen viimeistään tänään. Hyvässä ja pahassa.

Vuorossa oli pitkäpitkä, 28 km:nen. Reitin olin suunnitellut valmiiksi. Yhtenä reittinä, mikä sopii minulle parhaiten. Vantaanjoen vartta aina Vantaan rajalle. Sade sotki suunnitelmia: jäin odottamaan parempia kelejä, mikä aiheutti syömisen kanssa hieman hankaluuksia. Lopulta päätin syödä vain välipaloja, jotta voin startata heti, kun pilviin tulee sopiva 3 tunnin rakonen. Jännitti. Kauhistutti. Pisin lenkkini ikinä. Näinköhän.

Henkisesti ei tuntunut kovin hyvältä. Jalatkin painoivat alussa tonnin. Harmittelin, että olin jättänyt kompressiosukat kotiin. Viimeksi pitkiksellä olivat hyödyksi. Kun 7,7 km kohdilla piti kääntyä joen varrelle 14 km osuutta varten, kävin kovasti keskustelua itseni kanssa. Osa minusta sanoi, että siirrä pitkis ensi viikkoon, tänään homma ei toimi. Toinen puoli taas varoitti luovuttamisesta ja että joskus pitää kokea raskaitakin lenkkejä, että oppii. Ei-luovuttaja voitti. Onneksi, ajattelin usein, koska vähitellen jalat alkoivat toimimaan ja juoksu sujumaan. Paitsi, että sykkeet liitelivät koko ajan jossain ties missä sfääreissä. Kun juoksin hitusen kovempaa, onnistuin pitämään ne kuitenkin tasaisina. Taas järkiminä huolehti: tästä tulee näin liian kova lenkki. Et palaudu siitä riittävän nopeasti.



Juoksin lapsuusmaisemissa, koulutiellä. Minusta on aina helpompaa juosta tuttuja maisemia. Ne tuntuvat lyhyemmiltä. Niin nytkin. Tiesin, että kääntöpaikallani menee Helsingin ja Vantaan raja. Hassuttelin ajatuksella ottaa kyseisessä kohdassa kuva ja laittaa se jakoon kuvatekstillä: liian kaukana kotoa? Itsensä viihdyttämisen vaihe. 

Juoksu jatkui, sykkeet nousivat, vauhti hieman myös. Otin geelejä, join laimeaa urheilujuomaa. Jossain vaiheessa aurinko pääsi esiin pilvien takaa. Peltojen vierustaa juostessa se jopa paahtoi. Mietin, miten kukaan voi valittaa kylmyydestä... Aloin väsyä, juoksu ei enää tuntunutkaan niin hyvältä, muttei niin pahaltakaan. Ajattelin, että nyt se alkoi. Juoksuvaihe.

Kunnes pääsin kotisaareen. Alunperin ajattelemastani reitistä oli vielä 2 km jäljellä. Sitten se iski. Seinä. Mietin, etten pääse enää metriäkään. Tajusin, että menoni ei ole enää kovin vahvan näköistä. Silti juoksin vielä 1,5 km. Kiitos adrenaliinin. Toisaalta en tiedä, olisinko kävelyyn vaihtaen päässyt kotiin asti vai jäänyt jonnekin kadun kulmaan makoilemaan. Tässä kohdassa vähän helpommin luovuttava psyyke olisi hyvä. Kun lopulta lopetin juoksemisen jalkoihin sattui, mutta eri tavalla kuin aiemmin. Oli nälkä. Pian tajusin, että energiat olivat ihan loppu. Oksetti. Heikotti.

Onneksi pääsin kotiin, jossa ensimmäiseksi nappasin raesokeria ja merisuolarakeita suuhuni. Ne auttoivat. Tai ainakin saivat reaktioita aikaan. Pian vatsan toiminta paljasti: nesteet eivät olleet imeytyneet enää pitkään aikaan. Olin siis pyyhältänyt ehkä parikin tuntia huonosti syöneenä, ilman nestettä, matalalla energialla auringon paahteessa ilman päähinettä. Pelkkä ajatuskin heikotti. Onneksi suola-sokeri-yhdistelmä normalisoi tilannetta pian.



Säikähdin. Ensimmäinen ajatus oli, että en ikinä selviä maratonista. Se saa jäädä. Seuraava oli, että onneksi tapahtui nyt. Maratonilla minut olisi pitänyt ottaa järjestäjien toimesta pois reitiltä. Nyt oli sentäs joku järjen hiven päässä. Selviydy kotiin -vietti. Ihmettelen, ettei vatsani ole antanut mitään merkkejä juostessa tilastaan. Ei kipua, ei turvotusta. Se myös pelottaa. Jos en tunnista elokuussakaan, milloin nesteet eivät imeydy. Tyhmänä jatkan vain. Parin tuntia myöhemmin ymmärsin jalkojeni olotilasta, että kyse on ollut muun kropan romahduksesta. Jalat eivät ole edes väsyneet. Pieni analyysi parin viime päivän syömisistä paljastivat todennäköisimmän syyn tapahtuneelle.

Opin paljon. Nyt tiedän, miltä kuuluisa seinä tuntuu. Ja että se tulee eteen yhtäkkiä ja yllättäen. Sitä en tiedä, miten siitä olotilasta vielä jatketaan maaliin. Tänään en olisi jatkanut. Tiedän myös, että nähtävästi oma seinäpisteeni on juuri kolmen tunnin kohdilla. Riippumatta, kuinka kovaa juoksen. Tämä oli elämäni pisin lenkki, ensimmäinen yli kolmetuntinen. Siksi en ole tiennyt aiemmin tällaisesta. Jatkossa ennen pitkiksiä myös tankataan. Ei niin kuin maratonille, mutta muutakin kuin puuroa. Sori puuron ystävät, mutta se ei pidä nälkää.

Tarvitsen myös uusia biisejä soittolistaani.
Ja sopivien geelien etsintä jatkuu.
Ei-luovuttaja minä ei kuitenkaan luovuta, vielä...

Koska maratonini juoksen juoksuhameessa.

Ja ite läksin... :) 




maanantai 6. heinäkuuta 2015

Juoksuohjelmaa laatimassa

Levossa kunto kasvaa. Viime viikosta tuli vähän vahingossa "lepoviikko", vaikka olen kovasti ajatellut, ettei kunnon sellaisia enää ennen elokuuta kalenteriin mahdu. Koska alkuviikosta kroppa tuntui ennätyskilometrien jälkeen väsyneeltä ja mieli huonosti nukuttujen öiden jäljiltä myös, päätin antaa niille kaipaamaansa lepoa. Lopulta en juossut kuin kerran. Lisäksi tulivat hidastahtinen parinkympin pyöräretki ja lihaskuntohetki sekä paljon hengailukävelyä Hangon satamissa purjeveneitä ihaillen. Tänään kympin lenkille lähtiessäni huomasi, että lepo oli tehnyt hyvää: sykkeet laskivat sinne, missä ne ovat viime aikoina olleet ja juoksu tuntui ihanan helpolta. Lähes pk-sykkein juostu lenkki oli juuri sopiva kropan herättelijä. Tällä viikolla kun olisi tarkoitus jälleen ottaa askelia ja paljon.




Muistan kun viime kesänä ja syksynä mietin, että olisi mukavaa, jos kympin lenkki olisi sellainen normaali matka. Jonka voisi juosta melkein milloin vain. Josta saisi raskaan, kun kiihdyttää vauhtia tai sisällyttää intervalleja. Tai kevyen, joka ei juuri päivän kulkuun vaikuttaisi. Nyt viimeisillä kahdella lenkillä se on vihdoin siltä tuntunut: jalat eivät ole väsyneet lenkin jälkeenkään (kun on juostu hitaasti) ja sen aikana mieli ei kertaakaan kysy, vieläkö on pitkä matka. Ihanaa!

Samalla starttasi neljän viikon kovempi harjoitusrupeama. Viimeinen ennen HCM:ää. Tavoitteena kerryttää kilometrejä lähes 200 ja juosta ainakin kaksi pitkääpitkää lenkkiä, 28 km ja 30 km. Olen suunnitellut, että joka toinen viikko olisi kovempi, joka toinen kevyempi. Kuitenkin niin, että myös noilla kevyemmillä viikoilla ohjelmaan mahtuisi yksi kaksituntinen pitkis ja joku intervalliharjoitus peruslenkkien lisäksi ja kilometrit huitelisivat 40 km paikkeilla. Viikko-ohjelmat olisivat jotain seuraavanlaista:

Viikko 1: 
Ma 10 km, tasavauhtinen peruskestävyys (pk)-lenkki
Ti 4x500m intervallit 4 min palautuksin ja n. 10 min lämmittely/jäähdyttely
Ke lepo
To 6 km, nouseva vauhtikestävyys (vk) -lenkki 
Pe 28 km, pk-sykkein loppua kohden vauhtia kiihdyttäen
La lepo
Su 10 km tasavauhtinen vk-lenkki (maratonvauhtia)

Viikko 2:
Ma 6-8 km palauttava Pk-lenkki
Ti lepo
Ke 6-8 km vk-lenkki - tasavauhtisena, nousevana tai paljon mäkiä sisältävänä
To lepo
Pe 15-17 km pitkis, pk-sykkein
La lepo
Su 10 km tasavauhtinen vk-lenkki (maratonvauhtia)

Viikko kolme näyttäisi muuten samalta, mutta pitkän lenkin pitäisi olla 30 km. Viikko neljä puolestaan olisi identtinen kakkosen kanssa. Myönnän, että minulla ei ole kovin vahvaa käsitystä, mitä tässä vaiheessa harjoittelussa kannattaisi tehdä. Paitsi noiden pitkien lenkkien suhteen. Uskon, että juoksun ilon säilyttäminen on hyväksi, kuten myös tärinään totuttelu. Taidan kuitenkin pikapikaa kaivaa esiin Juoksija-lehden vanhoja numeroita. Niitä, joissa on maratonharjoitteluun ohjelmiakin tarjolla. Jospa niistä vinkkejä löytyisi. 





perjantai 26. kesäkuuta 2015

Havaintoja pitkin Helsinkiä

Tänään pitkällä lenkilläni mietin, tarjoaakohan kukaan turisteille opaskierrosta teemalla "Helsinki juosten" . Miksi moista mietin? Niin moni nähtävyys ja "paikallisten suosima juttu" kun tuli tänään reissullani nähtyä. Helsinki on kaunis. Meri on valloittava. Aikalailla merenrantoja pitkin tulikin tänään kaipaamani 25 km täyteen. Missä merta tai edes vähän vettä, siellä minä. Kaikkiaan kolmen tunnin ajan. ;)



Tänään oli hyvä juosta. Vaikka takana ovat kovat treeniviikot ja vähänlaisesti unta. Tämänpäiväisen myötä rikkoutui vuodenvaihteen tienoolla juoksemani ennätys. Uusi kirjoitetaan lukuihin 57 km/6 päivää. Parannusta siis huimat 2 km, wuhuu! Erona on, että nyt tuo määrä saatiin aikaan vain neljällä lenkillä. Mutta toki joulukuussa olosuhteet olivat hitusen haastavammat. Tässä kuussa kertyy myös eniten juoksukilometrejä ikinä: n. 180 km, jos kaikki sujuu kuun loppuun asti hyvin. Kunto on siis noussut hyvää tahtia ja juoksu kulkee. Tänään olen kuitenkin ollut lenkin jälkeen väsynyt, jopa uninen. Jotenkin se tuntuu vain inhimilliseltä. Ensi viikko on tarkoitus ottaa iisisti ennen neljän viikon rutistusta... Saa kroppa ja jalat välillä levätä.



Paljon tuli ajateltua ja havaintoja lenkin aikana tehtyä:

Hetki, jolloin juoksu alkaa tuntua elimistössä ja etenkin jaloissa, siirtyy koko ajan myöhemmäksi. Tänään se tuli 18,6 km kohdalla. Silloin lenkki todenteolla alkaa, keskittyminen siirtyy täysin tuntemuksiin, askellukseen ja voimavaroihin. Jotenkin tuntuu siltä, että tuon rajan pitäisi elokuussa olla vielä myöhempänä...

Lenkissä on selvästi kolme erilaista vaihetta ja fiilistä. Ensimmäinen 10 km menee näillä pitkiksillä jo aika helposti. Sykkeet pysyvät aisoissa helposti. Silloin fiilistelee, kuuntelee musaa, katselee ympärilleen, kokeilee erilaisia askelluksia. Hymyilee. Toisella tunnilla juoksusta tulee jo vähän tylsää. Tänään viihdytin itseäni ottamalla kuvia ja muistuttamalla, että turha on ajatella. Askeltaa ja hengittää vaan, nauttii matkasta. Kolmas tunti meneekin sitten keskittyessä. Juostessa. Vaikka on väsynyt, ei ole lopun uupunut. Tärinä alkaa vaikuttaa jaloissa, mutta vielä ei tee kipeää. Sykkeistä ei niin jaksa enää välittää. Haluaa kotiin. Loppua kohden kiihtyvä on tahti ja nähtävästi se lienee vain hyväksi...

Flow ei ole mahdollinen hitaissa vauhdeissa. Silloin ehtii liikaa tähyilemään ympärilleen, ajattelemaan monta ajatusta. Suoritus on liian mekaaninen, vanhan toistoa. Se ei haasta. Vasta kun on pakko keskittyä, katsoa vain eteensä, ottaa juoksuun tukea koko kropasta, flow tulee apuun. Niin tänäänkin. Viimeisille kilometreille. Tässä mielessä myös juoksun flow on juuri sellainen kun M. Csikszentmihalyi kirjassaan "Flow" ilmiötä kuvailee. Kaikki kriteerit täyttyvät: minulla on selvä tavoite (päästä kotiin), uppoudun täysin juoksuun (ja minulla on riittävät taidot, jotta voin tehdä sen), tarkkavaisuus on suuntautunut tapahtuvaan (askellukseen, hengitykseen, korsetin pitämiseen kasassa), välittömästä kokemuksesta nauttiminen (epämukavuudesta huolimatta). Mutta myös se, että olen asettanut itselleni haasteen, joka ei ole liian helppo, olen epämukavuusalueella... Voin enemmän kuin suositella kirjaa.


Olen kuvitellut, etten voi käyttää kompressiosukkia juostessa. Tänään ne kuitenkin huusivat halusta tulla mukaan. Pohkeet ovat selvästi väsyneet viikon touhusta. Otin varmuuden vuoksi toiset sukat mukaan reppuun, jos kulku käy hankalaksi. Ensimmäiset viisi kilometriä manailinkin, miksi juuri tänään päätin kokeilla kompressioita. Etenkin ylämäissä jalat tuntuivat painavan tonnin. Sen jälkeen homma muuttui ja loppukilometreillä havaitsin niistä olevan suurta hyötyä. Auttamattoman kuumat ne vain ovat... Jo näin 14 asteen helteellä. :)



Shortsit ovat ongelma. Kaikki tällä hetkellä omistamani - uusimmatkin - pyrkivät ylöspäin. Etenkin silloin kun iho ei ole vielä niin hiestä nihkeä. Tämä havainto puoltaisi sitä, että ompelemalla shortsien lahkeensuihin silikoninauhaa, saattaisivat ne pysyä paremmin paikoillaan. Aion ainakin kokeilla. Mutta myös reisien jaksamisen kannalta haluaisin kokeilla kompressioshortseja. Skins:in sellaiset ovat mielessäni...

Niin ja juomareppu on ihan mahtava!!!

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Sadejuoksua ja juomareppua

Olenhan muistanut kehua Rainmania? Sääsovellusta, jonka avulla niin usein onnistun ennustamaan mahdolliset sateet ja niiden voimakkuuden oikein. Niin tänäänkin. Koko päiväksi oli luvattu sadetta, mutta Rainmanin avulla löysin sellaisen 2h 45 min pilvirakosen, jossa selvisin suht vähäisellä kastumisella. Itse asiassa ensimmäinen tunti mentiin täysin kuivin jaloin. Sen jälkeen sade vähitellen yltyi ollen jo melko kastelevaa viimeiset puoli tuntia lenkistä. Niin pitikin.



Olin jo etukäteen päättänyt, että tänään juostaan 22 km, satoi tai paistoi. Sadekeli ei tietenkään houkuta samalla tavalla kuin aurinko laittamaan lenkkareita jalkaan. Mutta kun ei sitä säätä voi lappujuoksuissakaan valita. Voi olla helle tai sataa kaatamalla. Molempiin on hyvä totutella. Itse asiassa, lukiessani tänään raportteja eilisistä auringonpaahdejuoksuista sade tuntui jopa mukavalta ajatukselta. Samalla tuli testattua, että sateessa Asicsin ohut huppari toimii erityisen hyvin. Se ei ollut liian kuuma alkumatkasta eikä lopuksi tuntunut märältä, vaikka sitä olikin. Ja sekin tuli todistettua, että jos kasvot ja päälaki eivät tunne sadepisaroita, menee pitkään ennen kuin niitä kunnolla edes havaitsee. Mietin mennessäni, tulisikohan minusta sittenkin lippisjuoksija. Tänään se oli mukavuustekijä. 



Tällä lenkillä uusi Camelbakin juoksureppukin pääsi ensireissulleen. Sellaisen löysin Stockan alesta todella hyvään hintaan. Juomaa mahtuu mukaan 1,5 litraa, tavaroita hyvin vähän. Siksi reppu on mukavan kevyt. Jo parin kilometrin jälkeen minua alkoi hymyilyttää oma periaatteellisuuteni: en ole aiemmin halunnut juomareppua, koska ne ovat mielestäni rumia. Tämä ei ole. On pinkki, yllätys yllätys. :) Ja siro. Istuu selkään hyvin eikä juuri tunnu juostessa. Ainoa hieman häiritsevä asia on veden loiskunta. Vai olenko se vain minä, joka kuulen sen? Erityisesti vatsaa puristavan ja kiristävän remmin - vyölaukku tekee niin erityisesti - puuttuminen tuntui hyvältä. Kuin lantio ja vatsa olisivat saaneet enemmän tilaa. Rennommalta meno ainakin tuntui. 

Nyt on meneillään vaihe, jolloin vähitellen nostan pitkän lenkin pituutta. Joka toinen viikko juoksen n. 2h lenkin - nykyvauhdilla ja -sykkeillä se tietää n. 16-18 km lenkkiä. Joka toinen viikko taas mahdollisimman pitkän. Näin mennään ainakin 30 km asti. Tuntuu hyvältä huomata, kuinka koko ajan se hetki, kun jalat alkavat väsyä, siirtyy. Sen sijaan näissä vauhdeissa harvemmin pääsen flow-tilaan ja siksi homma tuntuu usein loppumatkasta hieman tylsältä. Olen myös yrittänyt vähentää energiageelien nauttimista pitkillä lenkeillä. Kuin totuttaakseni kroppaani käyttämään sitä energiaa, mitä sillä jo on. Tänään mentiinkin hyvin aina 16 km asti. Kiitos eilisten äidin syntymäpäiväjuhlien kakkujen.

Pohdituttaa kuitenkin kovasti, että kannattaako minun juosta kaikki pitkikset ennen maratonia hitaasti, matalalla sykkeellä vai kokeilla edes jonain kertoina ylläpitää maratonvauhtia? 


tiistai 2. kesäkuuta 2015

Juoksupäähineen kehittelyä

Kyl juoksu on kivaa, kun kulkee ja huomaa kunnon kehittyvän. Nyt jo uskallan sanoa, että kannatti himmailla koko talvi. Ilman hyviä pohjia ei tällainen noususuhdanne olisi mahdollinen. Luulen. Vaikka olen ehtinyt epäillä. Kaikkea. Hetimullekaikkinyt-ihmisenä en malttaisi odottaa tuloksia huomiseen. Saati sitten elokuuhun. Vieläkään en usko, että niihin vauhteihin ehdin kehittyä, joista haaveilin HCM:lle ilmoittautuessa. Parin kuukauden tauko on kuitenkin melko pitkä. Mutta nyt on jo sellainen olo, että läpi pääsen...

Sunnuntain 20 km meni hyvin. Muistan taas, miltä pitkikset parhaimmillaan tuntuvat. Eniten ilahduin siitä, että sykkeet pysyivät varsin kiltisti aloillaan. Eivätkä edes seuraavana päivänä jalat tuntuneet tukkoisilta tai kipeiltä. Pitkikset ovat erityisen tärkeitä maratonia silmällä pitäen tärinään tottumisen takia (peruskunnon nostamisen lisäksi).  Mutta niistä on hyvää vauhtia tulossa milloin minkäkin asian testilenkkejä. Kunpa saisikin vain juosta, kuunnella musaa ja meditoida... ;)

Viimeksi aloitin päähineiden testaamisen. Olen niiden suhteen hyvin nirso. Mielikuvani on, että kaikki tuntuvat kesäkuumalla ahdistavan lämpöisiltä. Myös ulkonäköasiat merkitsevät. Olkoot se osa lady-minääni. Voi olla, että elokuussa yhä on hellettä. Ja aurinko paistaa kuumasti. Viime vuonna yhden kamalan aurinkopaahtaatäysillä-lappujuoksun juosseena ja siellä jonkinlaisen lämpöpistoksen jo 10 km:n matkalla saaneena, en halua kokea sitä uudestaan. Toisaalta, uuden varusteen kanssa ei halua matkaan lähteä, vaikka se kuinka olisi vain päässä pidettävä. Joka tapauksessa aion tänä kesänä omaa hellekestävyyttäni siedätyshoidolla parantaa. Alkaisivat vain ne helteet. :)




Sain vinkin teknisestä materiaalista olevista huiveista, jotka antaisivat kampauksellekin vapauksia (lippis ei ole niin muuntautumiskykyinen) ja siitä se ajatus lähti. Vaikka lappujuoksuja ei ole takana niin monia, kaappiin on jo ehtinyt kertyä vinopino tapahtumapaitoja. Valitettavasti - juuri niistä ulkonäkösyistä - niitä ei tule juuri käytettyä. Niinpä päätin uhrata niistä yhden, ihan vahingossa samanvärisen lenkkikenkien somistevärin kanssa. Eli sakset käteen ja paidan selkäosasta kolmion leikkausta. Vähän jatketta, että saa niskasta solmittua ja saumurin ääreen. Jatkeita kiinnittämään. 

Hyvin toimi, vaikka ei vielä olekaan niin kuuma... :)





lauantai 30. toukokuuta 2015

Ilo ylös, paino alas

Vihdoin olen päässyt jälleen kiinni juoksun iloon. Mutta millä voimalla se onkaan taas iskemässä? Odotan jo seuraavaa lenkkiä, kun kotiportaita edelliseltä kipuan ylös. Uuden treenin suunnittelu alkaa viimeistään venyttelyjen jälkeen. Jos kaikki sujuu huomennakin hyvin, tästä on tulossa ensimmäinen yli 40 km viikko koko vuonna. Helposti ja heittämällä kilometrit eivät kasaannu vieläkään. Tunnustellen ja kropan viestejä analysoiden saa edetä koko ajan. Onneksi nyt tuntuu siltä, että ne vihjeet ovat harvinaisen selkeitä.

Juoksuhamekausi alkoi, ihana kesä!
Tänään juoksin jälleen intervalleja, auringon paisteessa. Siihen kun on totuteltava. Jalat hapottivat pahasti ensi metreistä lähtien. Silti sain itsestäni irti suunnittelemani 4x500m vedot 4 minuutin palautuksin. Suosikkini. Pitäisiköhän joskus kokeilla myös jotain muita? Ilahduttavaa oli, että kaksi vedoista pääsin alle 5 min/km. Ne keskimmäiset. Ja jokaisella palautusjaksolla sykkeet kuuliaisesti laskivat. Itse pidän sitä merkkinä jonkinlaisesta kunnosta. En vieläkään osaa juosta intervalleja tietoisena vauhdistani. Silloin ne saisi ehkä juostua vauhtia loppuun mentäessä kasvattaen. Enemmänkin hoen itselleni rentoutta ja silloin voi olla, että ensimmäisissä vedoissa mennään kovempaa kuin toisissa. Jännää oli, että lenkin jälkeen jalat tuntuvat paljon kevyemmiltä kuin ennen sitä. Onnistuinko siis laittamaan maitohapot liikkeelle?

Eniten minua kuitenkin pohdituttaa se, että tällainen kovaa juokseminen ei tunnu mitenkään mukavalta. Talven ja kevään aikana olen juossut niin paljon lenkkejä peruskestävyys-syketasolla, että en meinaa nyt tottua siihen toiseen eli tunteeseen, kun sykkeet hakkaavat rintaa ja maitohapot aina välillä muistuttavat itsestään. Silloin juoksemisesta tulee toisella tavalla psyykelaji: saa houkutella itseään tosissaan jaksamaan. Vuosi sitten, kun juoksin kaikki lenkit vauhtikestävyystasolla, niihin tottui. Ne tuntui hyvältä ja luontevalta. Tietysti vertaan tuntemuksiani vuoden takaiseen, enkä malta olla pohtimatta, onko mikään paremmin - olenko yhtään kehittynyt? Psyykeen näkökulmasta viime aikoina mieleen pompahtaneet ajatukset kuten  "olen ottanut vain takapakkia", "en enää ikinä juokse niin kovaa kuin ennen", "en koskaan pääse puolikasta alle 2 tunnin" eivät ole kovin kannustavia. Jostain pitäisi saada luottoa siihen, että tuo ajateltua pidempään jatkunut peruskuntokausi tuottaa muutakin hyvää kuin sen, että osaan intervalleissa juosta palautusjaksot oikeasti hitaasti. 



Juoksun monitahoisesta vaikutuksesta minääni kertoo myös se, että näiden parin hyvän juoksuviikon aikana painoni on pudonnut n. 2-3 kg. Sen verran juoksijanpolvitauolla tuli lisää. Toki tuo on merkki siitä, että syömiseni on edelleen pielessä. Juoksun myötä sekin järkevöityy. Kun lenkille ei voi tyhjälläkään vatsalla lähteä. Ja jalat ovat seuraavana päivänä taatusti kipeät, jos lenkin jälkeenkään ei syö hyvin. Hyvä merkki siitä, että ruoka ja liikunta ovat tasapainossa on se, että jaksan kovankin lenkin jälkeen tehdä asioita. Minulla on taipumusta syödä liian vähän ja siksi joskus on tilanteita, että meinaan nukahtaa pian loppuvenyttelyjen päätteeksi: kroppa on kuluttanut loputkin energiansa...

Mutta kun kiloja on ne parikin lähtenyt, tykkään peilikuvastani taas enemmän. Hymyilen itselleni, voin itseni kanssa paremmin. Myös siksi, että olen saanut viime aikoina vain puhdasta, hyvää ruokaa. Ja paljon vettä. Siitä lisää myöhemmin.

Ihana, ihana juoksu... :) 









maanantai 18. toukokuuta 2015

Kunnon analysointia

Eilen tuli täyteen ensimmäinen neljän lenkkikerran viikko sitten helmikuun. Vähän tuskaisen lenkin aikana oli hyvää aikaa analysoida, miltä osin kuntoni on heikentynyt tämän tauon/kevennetyn ajanjakson aikana.

Aiemmin olin yllättynyt, kuinka vähän se juoksijan polvesta johtunut tauko vaikutti kuntooni. Sykkeet ovat hieman nousseet, mutta jaloissa ei juoksemattomuus niin tuntunut. Lihaskunnon ylläpito kyykkäyksin oli selvästi toiminut, vaikka satunnaista ja vähäistä olikin. Toisaalta kävinhän tasaisin väliajoin kokeilemassa, että kestääkö jo polvi juoksua. Tähän perustuen uskallan sanoa, että pienikin liikunta näköjään ylläpitää kuntopohjaa, jos välttyy flunssilta: kunto ei romahda ja sen nostaminen tuntuu suht helpolta...


Nimittäin nyt kun yritän flunssan jälkeen päästä jälleen tossuille, onkin ihmettelemistä. Vieläkään jalat eivät sano ei... Ne kyllä jaksaisivat. Mutta sykkeet liitelevät omissa sfääreissään ja sen tähden juoksu kaikkinensa tuntuu vaikealta, hankalalta. Eilisellä nousevalla vauhdilla juostulla vitosella mietin moneen kertaan, että ihanko oikeasti olen rakastanut juoksua ja jos, niin miksi ihmeessä. Kertoo paljon siitä, kuinka hankala lenkki oli. Vaikka loppu olikin edes hieman toivoa antava: viimeinen 0,5 km tultiin alle 5 min/km! Siltä se tuntuikin - kaamealta, ei lainkaan palkitsevalta. 

Koska erityisesti rintakehä tuntui siltä, että en meinaa saada hengitettyä riittävän laajasti, oli kotona otettava mittanauha käteen. Rintakehäni liikkuvuus on sen seurauksena, ettei juuri ole tullut hengästyttyä, saati sitten puuskutettua, pienentynyt jopa 3 cm! Ilmankos tuntuu hankalalta. Selkärankareumani on siis käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja ottanut jälleen rintarangasta vallan. Minulle hyvin tyypillinen oire. Olin ajatellut ottaa ainakin vielä kuukauden rauhassa ja palautella vähitellen peruskestävyyttä kohdilleen. Mutta taitaakin olla aika kunnon puuskutuslenkkien. Toisaalta: se tarkoittaa paljon intervalleja.... :) 

Jostain pitäisi saada kuitenkin roppakaupalla toivoa. Eilen ei mennyt edes 2 km sillä vauhdilla, jolla aiemmin kuvittelin elokuussa juoksevani hieman pidemmän matkan... :-I 

Positiivista: ihanaa on, kun ei tarvitse pukea kuin yksi kerros ja siinäkään ei pian tarvita enää pitkiä hihoja tai lahkeita! Talvi on ohi! :) 

lauantai 16. toukokuuta 2015

Kuntoa odotellessa

Kateellisena - mutta myös iloisena - luen erilaisilta sivustoilta juoksuihmisten onnistumisista ja uusista ennätyksistä tänään Helsinki City Runin puolikkaalla. Tuntuu, että niitä on tapahtunut paljon. HCR:n reitti ei ole niitä helpoimpia ja itseäni on aina mietityttänyt väenpaljous. Ne huomioiden vielä kovemmilta tuntuvat kaikki ennätykset. Nähtävästi karnevaalimeininki ja kannustus reitillä myös pistää ylittämään itsensä. Mahtavaa! Aiemmin ihmettelin myös ajankohtaa: miten kukaan ehtii talven jäljiltä ennätyskuntoon tähän päivämäärään mennessä? Nykyisin ymmärrän, että lumen sulamisen ja helteiden välinen aika on sitä parasta juoksuaikaa. Siis kevät. Ja sen ajan itse olen joutunut käyttämään ihan muuhun kuin juoksemiseen... :-/



Juuri kun ehdin iloita, ettei kunto ollut polvea kuntouttaessa romahtanut, iski flunssa ja allergia. Kaksi viikkoa totaalilepoa (kuntouttaessa kuitenkin lenkkeilin kävellen ja tasaiseen tahtiin kävin kokeilemassa juoksukestävyyttä lihaskunnon lisäksi) ei varsinaisesti ole parantanut kuntoa. Päin vastoin, nyt ajatus elokuisesta maratonista tai ylipäänsä pitkiksistä tuntuu todella kaukaiselta. Tänään kympillä vauhti lähenteli kävelyä, sykkeet hipoivat vk II -aluetta ja jalat tuntuivat niin tukkoisilta...



Ja kuitenkin kun tulin kotiin, mietin, että onko se niin huonosti, kun jaksaa juosta kuitenkin kympin. Noin vain. Kaksi vuotta sitten en kyennyt juoksemaan koko lenkkiä, vaikka se olisi ollut vain 3 km pitkä. Itse asiassa vasta viime syksynä kympistä tuli "peruskauraa", jonka voi käydä heittämässä melkein milloin vain. Jospa iloitsisin nyt vain siitä, että ylipäänsä voin taas juosta. Ja nauttia. Niin raskasta juoksu ei tänäänkään ollut, ettenkö olisi hymyillyt mennessäni. Kaikki on niin suhteellista, ihanaa! :) 

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Toivoa antava lenkki

Katselin aamulla Rainman-sovelluksesta pilvien liikkeitä. Hyvissä ajoin, ennen sateen loppua laitoin jo lenkkivaatteet päälle. Lämmittelin punnertamalla ja tanssimalla. Ja sillä hetkellä kun viimeiset pisarat tippuivat jo märkään maahan, olin pihalla valmiina lenkille. Tavoitteena juosta kymppi. "Maltillisesti kilometrimäärät ylös" -ohjelman mukaisesti. ;)



Olipa hapekas ilma! Täydellinen juoksusää. Ja siltä se myös tuntui. Hitaasti mentiin. Tällä kertaa myös sykkeet pysyivät suht aisoissa. Ajateltu kymppi vaihtui 12,2 km iloitteluun. Sumu ympärillä vain sakeni samaa tahtia kuin onnen tunne sisälläni levisi. Jalat olisivat jaksaneet pidempäänkin. Se jos mikä oli helpottavaa, toivoa luovaa.

Olen niin pelännyt, että kuntoni on telakalla ollessa kadonnut. Sykkeet eivät ole sillä tasolla kuin aiemmin, mutta noin muutoin tuntuu, että kaikki on "ennallaan". Pitkät lenkit kun pitää juosta niin, että kotipihassa tuntuu, että samanlaisen lenkin voisi juosta heti perään. Siltä tänään tuntui. En tuntenut väsymystä. Se on hassua. Juoksussa kun pelkkä tärinä väsyttää.

Toivon myötä kisatossua alkoi vipattaa. Pahasti. Juoksijan polven myötä laitoin kaikki haaveet keväisestä puolikkaasta jäihin. Nyt jäin miettii, että jos kerran kuntopohja on vielä olemassa, saattaisin saada kunnon riittävän hyväksi esim. Kesäkuun alkuun. Mahdollisuuksiahan olisi. Helsinki Half Maraton, Forssan Suvi-ilta ja niin moni muu. Jotenkin sekin tuntuu pelottavalta, ettei starttaisi ennen kauden päätavoitetta...

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Vihdoin eroon juoksijan polvesta...

Olisi ehkä pitänyt odottaa kolmatta, toden sanovaa lenkkikertaa. Mutta enhän mä malta:

Jo kaksi polvikivutonta lenkkiä juostuna!!! Ihanaa!!!! :) Kyllä muistin, miltä tämä tuntuu, mutta en siltikään muistanut. Nyt pitäisi vielä saada uusi annos malttia, jotta en heti alkuun innostuksissani nosta kilometrimääriä liian nopeasti. Se tuntuu muuten jo ajatuksenkin tasolta vaikealta...

Lopulta kipu tokeni kahden viikon totaalijuoksukiellolla. Sen aikana kävin kävelylenkeillä ja tein kotona lihaskuntoa. Etenkin kyykkääminen on saattanut edesauttaa toipumista. Lisänä tietysti venyttelyä ja lihaksien käsittelyä foam rollerilla. Vieläkään vasen jalka ei kokonaisuutena tunnu täysin "omalta". Ehkä hyvä niin. On toivoa sen maltin pitämisestä.




En käynyt lääkärillä. Jotenkin tuntui siltä, ettei terveyskeskuslääkäri osaa kuitenkaan auttaa. Juoksijan polvi -diagnoosi on siis omin neuvoin, Googlen avustamana tehty. Lopulta oireet olivat kuitenkin niin selkeät, että eiköhän se ole oikea. Matkan varrella tuli ilmi, että on olemassa itse asiassa kahdenlaista juoksijan polvea: englanniksi kutsuttuna itbs ja runner's knee. Tuntuu siltä, että se, mihin Suomessa usein viitataan juoksijan polvella on juuri tuo itbs. Tämä omani on juuri sitä. Siinä kipu tuntuu polven ulkosyrjällä ja myös sen sisällä. Kipu johtuu it-jänteen kiristymisestä, joka hankaa polviniveliä juostessa. Kiristyminen taas voi johtua niin ylipronaatiosta, lihasten heikkoudesta tai vain liiasta rasituksesta. Omalla kohdallani luulen, että vamma johtui lopulta liian suurista kilometrimääristä huonolla alustalla (jää) ei niin vaimennetuilla kengillä yhdistettynä reumaattiseen tulehdukseen vasemmalla puolella alaselkää. Nimittäin koko vasen puoleni on ollut ihan jumissa... Eikä laiskuudesta lihaskunnon kohentamiseksi ole ollut ainakaan hyötyä. ;) 

Monessa paikassa sanotaan, että toipuminen vie aikaa 6-8 vkoa. Aika lailla tasan 2 kk meni. Aloittamalla aktiivisen venyttelyn ja kyykkäyksen aiemmin - ja lopettamalla heti kokonaan juoksun - olisin päässyt ehkä vähemmällä. En oikein löytänyt korvaavaa liikuntaa. Osin siksi, että ihan viimeisiin viikkoihin asti jopa reipas kävely sai saman kivun aikaan kuin juoksu. On se sitten tekosyy tai ei, niin siksi myös mietin pitkään kyykkyjen tekemistä: polvihan rasittuu niissä. 

Pitkään tein niin, että kun oli pari kävelystä kivutonta päivää takana, menin kokeilemaan juosten, josko kipu olisi kokonaan poissa. Ei se ollut. Nyt on helppo sanoa, että jos olisin aiemmin malttanut olla kokonaan juoksematta, niin nopeammin olisin myös toipunut. Kiitän ystävääni, jolta on polvi leikattu tämän oireyhtymän takia. Hän sai lopulta minut ymmärtämään totaalilevon tärkeyden. "Jos et nyt ole juoksematta, voi olla, että et juokse enää koskaan." En tahtonut sitäkään, tietenkään.

Mikä oli lopulta avuksi? Pari kertaa kävin hierojalla. Sen myötä toipuminen lähti käyntiin. Venyttelin päivittäin. Pitkään ja hartaasti. Etenkin pakaralihaksia, sivureisiä ja pohkeita. Sivureiden venytys on se kaikkein hankalin. Välillä saa olla varsinainen akrobaatti, että saa venytyksen tuntumaan oikeassa kohdassa. Pahimpina aikoina tuntui siltä, että ko. asennoissa sama venytys tuntui aina pikkurillissä asti. Siitä päättelin, että melko jumissa on koko tyttö. Foam rollerista on tullut ystäväni. Etenkin lonkkia sekä reisien ja säärien sivuja olen sillä käsitellyt. Juuri niitä kohtia, joiden hieronta ei edes silloin kun ne ovat kunnossa tunnu mukavalle. Alkuun ei meinannut kestää moista edes 15 sekuntia... 

Kahden kuukauden epämääräisen oleilun jälkeen kunto on tietysti suuri arvoitus. Näillä kahdella lenkillä on menty etanatahtia sykkeiden liidellessä taivaissa. Jalat ovat painaneet tonnin, puuskutus kuulunut kauas. Silti olen nauttinut täysillä. Vaikka satoi räntää ja rakeita. Nyt toivon, että se kaikki talvella tehty peruskestävyystyö ei ole mennyt kokonaan hukkaan... 

Ihan vielä en ole heittämässä romukoppaan ajatusta maratoonista elokuussa. Tarviiko mun? Ei kai...