Muita lappujuoksuja ei vuoteen sitten mahtunutkaan. Ensin en halunnut rasittaa itseäni, sitten ei ole riittänyt motivaatiota.
Juoksuvuoteni päättyi nopeaan vitoseen. Ai kamala, miltä se tuntui! Siitä on aikaa, kun viimeksi puuskutin keuhkoni rikki. Tai siis rintakehäni auki. Miten ihmeessä tuo samainen matka on aiemmin tuntunut ihan helpolta jutulta? Ja kuka valitsi nuo mäet tuohon loppuun? Kyseessä samainen reitti, jolla olen koko juoksuhistoriani aina välillä "testannut kuntoa". Se vain todella päättyy n. 700 m ylämäkeen. Tällä kertaa en edes yrittänyt kokeilla, saisinko maksimisykkeitä aikaiseksi. Olisi ehkä pitänyt. Mikä jännintä, jalat olisivat jaksaneet vielä vaikka kuinka. Hengitys ei vaan enää jaksanut. Loppuaika 28:14. Yli minuutin hitaammin kuin ennätykseni samaisella pätkällä.
Koko vuosi on ollut hyvin rikkinäinen. Keväällä pari kuukautta lepoa juoksijan polven takia. Sitten muutama kuukausi elämä oli pelkkää maratonia. Kunnes tuli se oikea maraton ja sen jälkeen nautintojuoksuja sai odotella. Viime aikoina olen ihastunut kymppiin. Joulukuussa tuli juostua peräti 7 kympin matkaa. Eri vauhdeilla, erilaisissa maastoissa. Kun valitsee mäkisemmän reitin saa intervallitreenin siinä samalla. Tuntuu hyvältä, kun kympin on voinut vain käydä juoksemassa. Ehkä kuntoni ei ole ihan niin huono? Toisaalta sitä pidemmät taivallukset ovat loistaneet poissaolollaan.
Kaikkiaan kilometrejä kertyi 1225 - 75 km vähemmän kuin vuosi sitten. Keväinen telakka veroitti, kuten myös syksyn motivaatiovaikeudet. Tänä vuonna en edes yrittänyt paikata kilometritilastoa viimeisellä viikolla. Sen sijaan jo aiemmin joulukuussa motivoin itseäni ilmottautumalla Helsinki City Runiin. Siis puolikkaalle toukokuussa ja tavoiteajaksi laitoin reteesti kahden tunnin alituksen. Juuri tänään se tuntui mahdottomalle haasteelle. Onneksi on vielä vähän aikaa...
En vieläkään ole ihan varma, onko hitaasti hissuttelu minun juttuni. Kun tuntuu, että kunto vain huononee... Ymmärrän, että vauhti- saati sitten maksmikestävyys ei pysy, jos ei välillä juokse kovaa. Mutta olen juossut. Ja hitaastikin. Se ei vain meinaa näkyä missään. Haaveilen siitä, että joku ammattilainen sanoisi miten minun oikeasti kannattaisi treenata, jotta kahden tunnin alitus olisi mahdollinen.
Ensi vuosi alkaa kerrankin hyvien tähtien alla. Ei ole kipuja, ei telakkavaroitusta. Edes lihaskalvot eivät huuda apua. Juoksu sinänsä maistuu. Yritän motivoida itseäni lihaskunnon parantamisen pariin jälleen. Kalenterikin näyttää siltä, että tammikuussa olisi aikaa juosta ja pitkästikin. Jos ei vain tule liikaa lunta tai jäätä. Mutta tämä tila tuntuu juuri nyt hyvältä. Odotan innolla alkavaa juoksuvuotta.
Oivallus: vuoden päästä pääsen metrolla suoraan Esport Centeriin, jossa on sisärata. Ehkä voisin herätellä eloon haavetta Pariisin maratonista keväällä 2017.
Toteamus: Asicsin Nimbus 17 lite ovat parhaat juoksukengät ikinä, minulle! ;)
Hyvää Uutta Vuotta!
