maanantai 17. lokakuuta 2016

Kauden huipennus

Se oli sitten siinä, tämä kausi. Vantaan Maratonjn puolikas sai kunnian toimia kruununa. Ja mikä juoksu siitä tulikaan. Juuri sellainen kuin olin toivonut.

Onnellisena maalissa...

En ollut asettanut itselleni aikatavoitteita vaan enemmänkin laadullisia odotuksia. Takana on jo monta starttia, joissa ei niin ole kulkenut. Viimeisin pettymys viime kevään HCR:ltä, jossa 15 km kohdalla oli pakko vaihtaa kävelyksi. Ajattelin, että ne muistot eivät saa olla päällimmäisenä hypätessäni keväällä Pariisin koneeseen. Tahdon alle onnistuneen juoksun. Ehjän, kokonaisen ja viisaan. Sellaisen, jossa ollaan hymy huulilla lähes koko ajan. Nautitaan, mutta haastetaan itseä. Vieraillaan epämukavuusalueellakin. Kunhan vauhti on loppua kohden nouseva. Tällaista juoksua lähdin eilen Vantaalta hakemaan ja sellaisen sain.

Valmistautuminen sujui hyvin. Koska syömiseni ovat edelleen pielessä päätin tankata. Pääasiassa malto-juomalla ja äidin piimäkakulla. Keskiviikon ja torstain, kuten suositellaan. Olo oli rentoutunut, ei lainkaan jännittynyt koko menneen viikon. Odotin juoksua, mutta en liikaa: välillä piti muistuttaa itseä, että minullahan on lauantaiksi ohjelmaa. Perjantai oli hyvin kiireinen päivä ja meinasi nestetankkaus unohtua kokonaan. Sitä lauantaiaamuna paikatessani taisin istua enimmän ajan ennen kisapaikalle lähtöä wc-tiloissa.


Vantaalla tapahtumapaikalla oli ihanan rento tunnelma. Vaikka olin yksin liikenteessä en tuntenut olevani yksin. Olin hyvissä ajoin paikalla. Kuvittelin meneväni katsomaan jo reitillä taivaltavia maratoonareita, mutta napakka tuuli käski pysyttelemään lähtöön asti sisätiloissa. Niinpä minulle jäi hyvin aikaa tutustua mm. Compressiosportin valikoimiin. Olen pitkään kaivannut palautumiseen myös reisille jotain puristavaa tuotetta. Kun en halua kompressiosukilla tai -säärystimillä juosta. Ne eivät alkumatkasta tunnu hyvältä. Mutta palautumisessa ovat loistavat. Jutellessamme myyjä-Eskon kanssa tuli ilmi, että on olemassa stay-up-malliset kompressiosäärystimet, jotka saattaisivat olla juuri sellaiset, kuin olen kaivannut. Eikä aikaakaan, kun tuote oli haettu kyseisen firman auton varastoista. Mahtava tuote jo ajatuksen tasolla. En meinannut malttaa odottaa, että saan kisan jälkeen vetää ne jalkaani. :D 

Parkkipaikalla vähän verryttelyjuoksua lämmittelyksi. Polvennostoja ja pakarajuoksua. Odotellessa tuntemattomien kanssa fiilisten jakamista (tämä on yksi parhaista jutuista juoksutapahtumissa). Lähtöpaikalle ryhmittymistä - päätin suosiolla mennä melko perälle, jotta voin rauhassa miettiä vauhtiani. Siellä vielä lämmittelyä ohjatusti. Ja sitten matkaan. Odotellessa sykkeet olivat vielä ihan normaalit, mutta lähtöviivaa ylittäessä sydän pamppaili, innosta.

Lähtöön... 

Olen havainnut, että kroppa kertoo minulle, millä vauhdilla mennään, kun vain maltan kuunnella. Mieli kun saattaa olla vähän liiankin innokas ja käskevä. Alussa jalat tuntuivat tukkoisilta, mutta tiesin, että se ei vielä tarkoita mitään. Vauhti asettui pian n. 6,05/km tasolle ja olin siihen kovin tyytyväinen. Siinä vauhdissa myös sykkeet pysyivät reilusti vk-tasolla. Vähitellen juoksu alkoi tuntua hyvältä. Kuuntelin musaa, hymyilin, katselin maisemia - ja vähän myös murehdin vaatetustani. Olin päättänyt - napakan tuulen vuoksi - lähteä pitkillä trikoilla ja pitkähihaisella juoksupaidalla matkaan. Paidasta hihat kääriytyivät nopeasti ylös, mutta lahkeet olivat liikaa. Kunnes tuli vastatuuliosuus ja kiittelin valintaani. 

3-3,5 km välein sijoittuvat juomapisteet ovat omalle mielelleni parhaat. Jos ajattelee juoksevansa 7x3 km pyrähdyksiä, se ei tunnu mielelle yhtään niin kovalta kuin 21 km vedot. Päätin siis aina kohdistaa ajatukseni vain seuraavalle juomapisteelle asti. Tuntui, että ne tulivat kovin nopeasti vastaan. Matka siis taittui mukavasti. 9 km kohdilla kaikki alun tukkoiset jalat olivat enää muisto ja askel kepeä. Mielikin vain kehräsi mukana. 10 km tullessa täyteen katsoin kelloa ja totesin, että jopa ennätys saattaisi olla mahdollinen, jos vain kaikki sujuisi hyvin. 

Pääsin flowhun, joka oli seuralaisenani lopulta 17 km kohdille asti. Sen tukemana uskalsin nostaa vauhtia. Juoksu vain soljui. Jossain 12 km:ssä ohitin 02:10:00 -jäniksen (en tiennyt olevani heidän takanaan, mutta kieltämättä sitä vauhtia olin alkutaipaleen juossut). Hän huikkasi myös, että nyt sulla kulkee hyvin. Totesin, että jos olisin fiksu, jäisin heidän kanssaan, mutta koska juoksututtaa niin nyt mennään. Pyysin poimimaan matkalta mukaan, jos väsyisin.

Flown ihana puoli on se, että kilometrit taittuvat huomaamatta. Enkä edes huomannut tuulta. Sykkeet olivat korkealla, mutta koska ne eivät vaikuttaneet askeleen kepeyteen, en välittänyt. Jo aiemmissa flow-juoksuista tutut "jaksanko maaliin asti näin? mietitään sitä sitten, jos väsähdän"- ajatukset nousivat pintaan, hymyn kera. Juomapisteillä aina kävelin. Voin tietysti saivarrella, että senkö takia jäi lopulta ennätys saavuttamatta. Mutta jotenkin ne muutamat kävelyaskeleet tekivät aina hyvää. Sykkeet laskivat eikä juoma jäänyt kurkkuun.

Jostain syystä juuri ennen viimeistä juomapistettä päätin ottaa geelin. Sellaisen, jonka kanssa ei olisi tarvinnut vettä. Ehkä siksi, että edessäni juossut alkoi kaivaa taskustaan ensin itselleen geeliä. Siitä se ajatus siis lähti. Olisin todennäköisesti hyvin selvinnyt maaliin pelkän urheilujuoman avulla. Minulla oli myös jano, joten vetäisin geelin päälle vettä. Molemmat jymähtivät ruokatorven suulle niin, että hetken mietin, tuleekohan lopusta miten tuskaista. Matkaa ei ollut enää kuin reilut 3 km, mutta sekin on pitkä matka, jos on paha olo. Vauhti ei hidastunut, mutta flow jatkoi matkaansa muiden ihmisten mieliin. 

Olin koko juoksun ajan haaveillut lennokkaasta lopusta. Vielä 18 km kohdalla laskin, että ennätys on mahdollinen, nipin napin, mutta on. Se vaan vaatisi todella kovat viimeiset 2 km. Siihen minusta ei ollut. Tuntui, kuin olisin aina ottanut pieniä spurtteja ja sen jälkeen höllännyt. Edes 20 km kyltin näkeminen ei kirvoittanut mihinkään hillittömään lentoon, vaikka viimeisestä kilometristä tulikin reissun nopein, 5:43/km. Siirsin koko ajan mielessäni hetkeä, jolloin aion ottaa loppukirin. Lopulta se tapahtui 200 m ennen maalia, kun havaitsin ennätykseni menevän juuri umpeen.

Ehkä tästä syystä - tai puhtaasta puuskutuksesta - en ollut niin iloinen maaliintulon hetkellä kuin olisin voinut olla. Tavoitteeni kuitenkin täyttyi ja ymmärsin sen pian. Oli mahtava juosta auringon helliessä. Pääsin flowhun, joka nykyisin on harvinaista herkkua. Ja vaikka olin luullut, että en ole lähelläkään ennätysvauhtia, kauaksi ei jääty. Itseasiassa bruttoajoissa mitattuna ennätys jäi 5 sekunnin päähän. Netto ajoissakin vain n. 30 sekunnin päähän. Juttu, jota en koskaan lakkaa ihmettelemästä: miten se, että saa lapun rintaansa voi kirvoittaa sellaiseen itsensä ylittämiseen, joka treenatessa tuntuu ylivoimaiselta ajatukselta.

Olin jo HCRää varten luonut soittolistan, jota käytin nytkin. Tällä kertaa tietyt biisit osuivat juuri niihin hetkiin kun olin etukäteen ajatellut. Bohemian Rapsody on loistava aloitusbiisi. Sen tahdissa ensimmäinen kilometri taittuu nousevissa fiiliksissä. Mambo no.5 johdatti minut flowhun aikoinaan ensimmäisellä puolikkaallani, ehkä nytkin 9 km kohdilla? Sen jälkeen alkaa swingijakso, jonka aikana voisi jopa tanssahdella, nyt leijuin. 19 km kohdalla tarvitsin vahvistusta ja sain sitä I Will Survay -biisistä. Ja Robbie Williamsin Angel kajahti korviini vasta kun olin jo penkillä istumassa ja tasaamassa hengitystäni.


Nyt levätään viikko. Sitten alkaa peruskuntokausi. Riemukaaren siintäessä jo silmissäni motivaatio siihen touhuun on kerrankin kohdillaan. Tässä välissä tulee ajankohtaiseksi tossujen vaihto ja ehkä uuden merkin kokeilu. Tätä kaikkea odotan jo innolla. Kiitos eilisen kaltaisen palkintojuoksun, joka palautti uskon omaan tekemiseen. 

Niin ne stay-upit: seuraavana päivänä olo oli kuin en olisi edellisenä päivänä edes juossut. Täydelliset! 


lauantai 17. syyskuuta 2016

Onnistuneista treeneistä lisää uskoa

Uskon puute. Se on vaivannut elämääni läpeensä viime aikoina - ja siis myös juoksua. Tuntuu, että sitä puuttuu niin ajatellen isompia tavoitteita, kuten vaikkapa kahden tunnin alitusta puolikkaalla, kuin myös pienempiä tavoitteita, kuten viidennen vedon sisällyttämistä treeniin.



Tasavauhtisia vitosia harjoitellessa uskon puute on muuttunut jopa peloksi: ajattelen jo etukäteen kauhulla sitä tunnetta, joka minulla todennäköisesti on jo neljännellä kilometrillä. Mieli ei tee lähteä lenkille, eikä usko itse lenkillä riitä, että tällä(kään) kertaa pääsisin juosten kaikki viisi kilometriä. Enkä edes ole kokeillut ennätysvauhtia. Silti on menty liian kovaa ja kotiin tultu usein pettyneenä.

Viime kevään puolikkaan jälkeen mietin, haluanko juosta tapahtumissa enää lainkaan. Haluanko haastaa itseäni, tavoitella aikarajoja? Koska silloin juoksemiseni lipsahtaa niin helposti nautinnosta suorittamisen puolelle. Nyt Vantaalle valmistautuessani olen jo etukäteen päättänyt, että en tavoittele aikaa, vaan tavoittelen ehjää, kokonaista, itseluottamusta ja uskoa kasvattavaa juoksua. Mikä se sellainen on?



Ensinnäkin, että juoksen koko matkan, en vaihda kävelyyn. Toisaalta, että osaan vauhdin jakaa niin, että onnistuisin loppua kohden ehkä jopa nostamaan vauhtiani tai ainakin pitämään sen tasaisena. Ja että minulla olisi koko reissun ajan hymy huulilla. Osaisin nauttia matkasta ja kokemuksesta, enkä aloittaisi jo parin kilometrin jälkeen kauhukuvien luomista mielelleni. Tämä kaikki tietysti vaatii sitä, että maltan ottaa alussa rauhallisesti ja vähitellen lisätä vauhtiani.

Ilman tällaista "kisakokemusta" minusta tuntuisi pelottavalta lähteä keväällä Pariisin kaduille ja sinne olen päättänyt lähteä nauttien juoksemaan elämäni juoksua! :)

Tälläkin viikolla olen treenatessani myös keskittynyt hakemaan onnistumisen kokemuksia. Niitä pieniä, uskoa kasvattavia. Ensin tavoitteenani oli pitkästä aikaa viiden juoksukerran viikko. Se meinasi jo alkutahdeilla mennä mönkään, kun muu elämä tuli sotkemaan kuvioita. Siksi yksi lenkeistä jäi hyvin tynkäjuoksuksi, vain 20 minuuttiseksi. Ehkä se käy palauttavasta treenistä kuitenkin. 

Tasavauhtisen vitosen päätin juosta hieman hitaammin ja voimien mukaan vauhtia loppua kohden nostaen. Onnistuin. Itse asiassa koin pitkästä aikaa sen ihanan tunteen, mikä kovaa juostessa parhaimmillaan saavuttaa. Kun olin kolme ensimmäistä kilometriä malttanut, viimeinen tultiinkin rennosti - ja melkein kilometrien parhaiden vetojen tahtia.

Tästä onnistumisesta iloisena päätin juosta viikon pitkiksen jo perjantaina. Juuri pitkiksiin ei ole intoa ja puhtia tänä kesänä riittänyt. Niistä juuri kuitenkin pitäisi innostua talven myötä uudelleen. Eilisestä työpäivästä tuli pidempi kuin olin odottanut ja olin jo kahden vaiheella, että lähdenkö. Päätä särki, ajatukset lenteli, mutta jokin sisimmässäni sanoi, että kaipaan juuri nyt raikasta ilmaa ja metsäteitä. Lopputuloksena ihanan rentouttava parin tunnin hidas lenkki jo vähän hämärtyvässä syysillassa, jossa ensin rauhoittui mieli ja lopulta myös leidi.

Harvoin sitä on näin freesin näköinen 16 km jälkeen.
Kertoo siitä, että oli oikea tahti - ja lenkki tuli tarpeeseen.
Se viides lenkkikin mahtuu vielä tämän viikon kuvioon. Kun ei ole painetta juosta pitkästi, mahdollisuudet mahduttaa se viikonloppuun ovat moninaiset.

Ihanaa! :)



tiistai 6. syyskuuta 2016

Uuteen nousuun kohti Pariisin maratonia

Kädet täristen odotan ja tuijotan ruudullani näkyvää tekstiä. "Please be patient, it will take a moment." Kuinka kärsivällinen tässä oikein täytyy olla? Ja ranskalaisetko odottavat koko tämän ajan? Vihdoin, 40 min odottelun jälkeen, palvelu nytkähtää eteenpäin. Pääsen maksamaan. Ja sen jälkeen saan ilmoituksen:

Rekisteröitymiseni Pariisin maratonille ensi huhtikuussa on valmis! En meinaa nahoissani pysyä. Pariisi - Seine, Riemukaari, Eiffel ja mukulakivet, täältä tullaan! :)



Tämä vuosi on mennyt juoksun suhteen hyvin epämääräisissä fiiliksissä. Kun keväällä huomasin, että kuntoa on vaikea kasvattaa syystä tai toisesta, en oikein enää edes yrittänyt. Jätin tavoitteet sikseen ja päätin vain nautiskella. Hitaista ja helpoista lenkeistä - ja välillä veren mausta suussa intervalleista. Koko ajan ollut sellainen fiilis, että olen lähempänä maratonkuntoa kuin vauhtikestävyyttä vielä enemmän vaativia kympin tai puolikkaan kuntoja. Ihan kun niissä olisi eroja. Edellinenkin maraton juostiin aivan anaerobisen kynnyksen liepeillä. :D Mielikuvat ja uskomukset ovat hauskoja.

Mutta nyt sain sopivan tavoitteen ja päämäärän. Tiedän siis, mitä teen tänä talvena. Ehkä jäisissä olosuhteissa juokseminen on juuri sitä, mitä tarvitaan mukulakivimaratonille valmistautumisessa. Nyt on aika myös aktivoitua blogin puolella ja kirjata muistiin matkani Pariisiin. Ei se päämäärä vaan sen matka sinne. Maksimoitu nautinto.

Tämä on samalla lahja itselleni. Vain muutama viikko ennen Pariisia täytän 40 vuotta. Jos minulle olisi viisi vuotta sitten sanottu, että vietän synttäreitä maratonia juosten, makeat olisivat olleet naurut. Nyt se tuntuu täysin luontevalta. Ja mikä parasta, palautella voin toisella lempipuuhistani: shoppailemalla ihan parhailla ostosapajilla. :)

Juuri nyt fiilistellään ja juostaan kovempia lenkkejä. Tavoitteena lokakuussa Vantaan Maratonin puolikas ja siellä ehjä, hyvä, kokonainen juoksu. Ei niinkään aikaa eli määrää vaan laatua. Sen jälkeen himmaillaan ja levätään hetki. Sitten aloitetaan valmistautuminen Pariisiin.

Tekemistä riittää. Ihan ensimmäiseksi minun on opeteltava aamujuoksijaksi. Lihaskunto varmasti kaipaa vahvistusta (edelleen, ne mukulakivet). Pk-lenkkien sykkeitä pitäisi saada vielä alemmaksi. Juoksuvarusteet kaipaavat päivittämistä...

Mutta - I am so excited!
Oh, Paris, Paris. <3

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

HCR ja sen mäet - kisaraporttia

HCR, minkä teit! Hyydytit tämän leidin täysin. Vaikka mun piti lähteä vain hölkkäilemään ja nauttimaan. Keho päätti toisin lähtöviivalla. Kokeillaan kuitenkin, mihin tällä kunnolla pystyy. Vielä pari päivää sitten olin vahvasti sitä mieltä, etten starttaa. Outo vatsakipu viime viikkoina, lisänä yllättävän kovat selkäkivut lähipäivinä. Sykkeet ja fiilis vaihdelleet kovasti. Tulehdusarvotkin koholla. Onko riski lähteä juoksemaan kovaa? Sitä mietin. Ehkä oli hyvä, että starttasin. Tuli nälkä. Halu kehittyä heräsi jälleen. Ymmärrys, että jotain on tapahtunut, koska siedän niitä kovempia sykkeitä entistä pidempään.

Menin ajoissa paikalle. Toivoin tapaavani KPK24/7:n ihmisiä. Tapaamisen aikoihin satoi. Päätimme siirtyä nopeasti suojaan, ettemme kastu pahemmin. Olin kovin ajatellut, että aika vierähtäisi siinä tsemppejä jaellen. Jäikin aikaa runsaasti värjötellä. Onneksi sain odotteluseuraa, muuten olisi käynyt aika pitkäksi...


Koko matkan ajan piti sataa. Olin siihen varautunut. Kertakäyttösadetakki, että pysyy paitsi lämpimänä niin etenkin kuivana lähtöön asti. Lippis, jotta ei tunne sadetta kasvoilla. Ylipäänsä pitkähihainen, ohut paita, joka suojaisi kylmältä pisaroilta. Lämpötilan puolesta olisi hyvin pärjännyt lyhythihaisella. Pitkät juoksutrikoot sentään olin jättänyt kotiin: luotin siihen, että sääreni eivät tuntisi viileyttä, kun kerran eivät pakkasellakaan. Lähtöä odotellessa tihutti. Itse juoksun aikana oli mitä parhain juoksuilma. Happea riitti, välillä tuli pieniä pisaroita. Oli juuri sopivan lämmin. Paljon puhutut ja luvatut rankkasateet taisivat purkautua jossain ihan muualla. Olin auttamattomasti pukeutunut liian lämpimästi. Onneksi edes hautovan lippiksen sain heitettyä tukijoukoille 10 km kohdilla.

Aamulla juoksua odotellessa laadin uuden soittolistan Spotifyhyn. Yritin miettiä, minkä biisin haluaisin missäkin vaiheessa kuulla. Lähtöä odotellessa Bohemian Rapsody. Lähdön hetkellä Let Me Entertain You, joka kajahtikin korviini juuri kun ylitin lähtöviivan. Olin vähän hölkännnyt lämmitelleekseni. Tuntui hyvältä. Ylipäänsä se edellisten päivien arpominen oli aamun aikana kadonnut. Toki kaikenlaisia oireita oli, jotka olisivat saattaneet siirtää tämän vuoden ensimmäistä starttia eteenpäin, jos ne olisi ottanut tosissaan. Päänsäryn päättelin johtuvan ylimääräisistä hiilareista, vatsan kipristelyn jännityksestä. Lämmitellessä ne kuitenkin katosivat. Päätin antaa kehon päättää, millä vauhdilla edetään. Sillä kun on taipumus osoittaa itselleen sopivin vauhti.


Vauhti asettui nopeasti n. 6:10 min/km keskitahtiin. Tuntui helpolta. Sykkeetkin alkoivat nousta maltilla. Päätin edetä näin, vaikka vauhti vähän hirvittikin treenien tilanteeseen verrattuna. Neljän kilometrin kohdilla ystäväni olivat kannustamassa. Ilahduin siitä kovin ja taisin ottaa pienen pyrähdyksen sen vuoksi. Samalla alkoi tuntua, että päällä on liikaa. Etenkin lippis tuntui tukalalta. Viiden kilometrin jälkeen sykkeet nousivat pysyvästi 160 yli. Niin on tapahtunut aiemmilla puolikkaalla myös. En huolestunut. Yritin silti rytmiä, juoksuasentoa ja hengitystä muuttamalla laskea niitä vielä 150:nen puolelle aina kun mahdollista. Ensimmäinen juomapiste kävellen, sitä edelsi ja seurasi tiukkia kurveja ja ensimmäiset loivat ylämäet. Koska järjestäjät olivat varoittaneet 16 km kohdalla olevasta ylämäestä, päätin höllätä. 

Hietaniemen hautausmaan vierusta, Hietsu, Taivallahti. Mambo no. 5, Ensimmäisen puolikkaani yksi tsemppibiiseistä, soi liian aikaisin. Kympin kohdalla piti vasta, kuten silloin ensimmäiselläkin kerralla. Sykkeet yrittivät kovasti kivuta 170:een. Viime kesänä minusta tuntui, etten pystynyt juoksemaan lainkaan 140:nen sykkeillä: sykkeet nousivat pika vauhtia 150-160 välille. Nyt minulla on myös treeneissä ollut sama fiilis 160:n sykkeistä. Niistä, joilla olen aiemmin juossut kaikki tapahtumani. Olen viimeaikoina nähnyt entistä useammin itselläni 170 sykkeitä. Nyt matkan varrella mietin, että ovatko sykerajani niin muuttuneet... Kesärannan kohdilta alkoi loiva, mutta pitkä ylämäki. Sen tiesin jo entuudestaan. Olinhan pari talvea sitten juuri tuota mäkeä juossut useaan kertaan eri suuntiin. Jaksoin hyvin, vaikka 170 ylittyi sykkeissä. Tiesin nimittäin, että seuraavaksi on vuorossa pitkä alamäki.

10 km kohdilla oli juomapiste. Päätin ottaa geelin. Pian tuon jälkeen heitin kannustamaan tulleelle ystävälleni lippikseni. Ah, miten viileää. Käännös Paciuksenkadun alikulkukäytävään oli tiukka. Liukastuikohan joku? Pikku-Huopalahti. Askel alkoi painaa. Sykkeet eivät laskeneet. Se mäki tulee vielä, älä innostu nyt, sanoin itselleni. Soittolistassa oli swingikausi, piti hyvällä tuulella. Yritin päästä flowhun tuijottamalla tiukasti eteenpäin ja keskittymällä hengitykseen. Juoksun askelrytmi tuntui hyvältä. Hetkellisistä endorfiineistä huolimatta flowta en saanut kaverikseni. Toivoin, että se pelastaisi minut. Sykkeet olivat käytännössä koko ajan 170-171. 

Haagan paloasemalla kohdilla tien ylittävä silta meni vielä helposti. Sen jälkeen ihana alamäki. Sitten alkoivat vaikeudet. Hakametsäntien vierustaa ylös, kohti Ilmalaa. Ihan oikeasti, kuinka pitkään tätä jatkuu? Juuri pahimpaan hetkeen alkoi luureissa kuulua Pharell Williamsin Happy. Täydellinen ajoitus ajattelin. Samalla tajusin, että biisilistan loppuhehkutus oli alkamassa ja minä hyytymässä. Ylämäkeä seurasi suhteellisen jyrkkä alamäki. En uskaltanut mennä rennosti rullaten. Mahdollisuus lepoon ja sykkeiden laskuun meni siinä. Alkoi sattua vatsaan. Juuri siten, kun sillä oli ollut jo muutaman viikon ajan tapana. Alkoi pistää. Pari sataa metriä ennen 15 km juomapistettä vaihdoin kävelyksi. Oli jano, mutta sain juotua vain puoli mukia vettä, toisen puolikkaan urheilujuomaa. Pian tuon kohdan jälkeen alkoi se paljon puhuttu ylämäki. En edes yrittänyt. Tuntui, että juomat eivät menneet oikein edes vatsaan asti. Juoksun tärinä tuntui pahalta myös rintakehässä ja hartioissa. Kävelin mäen suosiolla ylös, seuraavasta alamäestä taas vauhtia ottaen...

Ne ylämäet ja hetkellinen paha olo - mietin, aikovatko nesteet imeytyä ollenkaan - vain jatkuivat. Ylämäkiä toki seurasi alamäki, useimmat niistä oli niin jyrkkiä, että piti jarrutella tosissaan. Päätin hölkätä maaliin peruspitkisvauhtia. "Ei ole pakko yrittää verenmaku suussa", sanoin itselleni. Ja kun ennätys oli karannut tavoittamattomiin jo alkukilometreillä, miksi rääkkäisin itseäni? Näin tultiin 18 km asti, jossa ilokseni oli juomapiste. Tuolla matkalla näin ambulanssin ja hoitajien herättelevän juoksijaa ojasta. Hyvä muistutus: juoksu on rankka laji! Se biisi, jonka piti soida viimeisen kilometrin ajan pärähti soimaan. 2 km liian aikaisin. Kyseinen biisi, alas viettävä maasto (lukuunottamatta Auroran siltaa) ja tutut maisemat piristivät. Viimeisestä kilometristä tuli reissun nopein. 

Aloittaessani laskeutumisen Sonera Stadionille mietin, kuinka maaliintulo on näiden juoksujen suola ja sokeri. Ne saavat yhä hymyn kasvoille, herkistymään. Korvissa soi Robbie Williamsin Angels. Melkein itkin. Läpi kehon meni kylmänväreitä. Loppukiri. Sonera Stadionin nurmi tuntui ihanan pehmeältä ja kimmoisalta. Yritin hymyillä valokuvaajille. Taisin vain korjata juoksuasentoni. Olin maalissa. 02:17:43. 12 minuuttia hitaammin kuin ennätykseni on. Mutta se ei haitannut enää. Kipinä treenata ja nostaa nopeutta oli syntynyt.


Kotimatkalla bussissa mietin, että monta asiaa olisin voinut taas tehdä toisin:

  • Kuukausi ei ehkä riitä perusnyhtämisen jälkeen vauhtikestävyyden nostoon
  • Tietoisuus sykerajoista olisi ehkä hyvä päivittää
  • Tankkaa mieluummin, kuin luotat energiageeleihin. Juuri noiden vatsakipujen takia. Etenkin kun puolikkaalla juostaan kovaa, on hyödyllistä jos riittäävä energia olisi jo sinussa. Nyt tankkasin päivän, toisen olisin tarvinnut. Kuten myös toisen energiageelin reissussa. En vaan enää 18 km kohdilla halunnut sitä ottaa.
  • Mäkitreenit sekä ylös että alas saattaisivat tulla tarpeeseen...
  • Mieli pitäisi saada ajoissa mukaan juttuun, jos uskoo vielä, että ennätyksiä vielä juostaan. Se ei vältämättä auta, jos hokee itselleen pari viikkoa, ettei tahdo juosta...
Nyt pizzaa ja kuohuviiniä, olen sen ansainnut! :) 

lauantai 30. huhtikuuta 2016

Tuumailua ennen HCR:ää

Nouseva kunto on jotenkin ihan parasta. Kun jokaisella lenkillä huomaa, miten edellinen (tai ehkä kuitenkin sitä edellinen) lenkki on vaikuttanut. Kun koko talvi ja osin kevätkin on ollut juoksujen suhteen yhtä nyhtämistä, toivoa antavat hetket vaikkapa tasavauhtisilla kovilla lenkeillä ovat todellisia ilon pilkahduksia.


Olen harjoittelussa seurannut löyhän sitkeästi Helsinki Running Events-lehdessä (eli HCR/HCM:n lehdessä?) julkaistua ohjelmaa. Kun eräs juoksijoita valmentanut tuttunikin suositteli minulle hyvin vastaavaa ohjelmaa, vakuutuin. Paperilla ohjelma ei vaikuta kovalta. Päinvastoin. Mutta on se laittanut ladyn koville, varsinkin nyt kun itse päämäärä lähenee. Etenkin tasavauhtisia lenkkejä juostessa on myönnettävä, että ehkä sitä perusnyhtöä ei sittenkään tullut talvella tehtyä tarpeeksi. Ja kyykätäkin olisi voinut enemmän. Ohjelma tarjoaa kuitenkin niin hyvän rungon harjoitteluun, että taidan laittaa sen visusti talteen.


Myönnettävä on, että lopetin sen nyhtämisen liian myöhään HCR:ää ajatellen. Ja väliin on tullut liian monta kevyttä viikkoa johtuen lähinnä töistä. Silloinkin, kun olisi pitänyt paukuttaa vauhtikestävyysharjoitteita ihan tosissaan. Jos nykyinen kunnon kehitysmeininki saisi jatkua vielä vaikka kuukauden, saatettaisiin tehdä ihmeitä. Nyt kuitenkin HCR:lle lähdetään enemmän turistina kuin ennätyksiä rikkovana juoksijana. Ehkä saan sieltä taas lisäpontta treenailuun. Tällä hetkellä tuntuu, että olen enemmänkin maratonkunnossa kuin puolikkaan tai 10 km juoksukunnossa: sykkeet nousevat helposti anaerobiselle puolelle, kun yhtään vauhtia kiihdyttää tai askelta pidentää, saati sitten molempia. Keuhkot eivät meinaa sietää puuskutusta ja monella lenkillä saa itseään tsempata ja huijata jos jonkinmoisilla keinoilla. (Menen liian kovaa, vaikka tavoitesykerajoissa pysynkin.)


Toisaalta jokin osa minussa sanoo koko ajan, että ei ole pakko treenata tavoitteellisesti (jos kuntojuoksija niin nyt ylipäänsä voi tehdä), että saa vain nautiskella. Ehkä olen puolisalaa juuri niin tehnyt. Minulla on muutenkin elämässä menossa suurien oivallusten aika. Siihen liittyen olen myös myöntänyt, että juoksukin tuntuu parhaimmalta, jos saan aina kahden lenkkipäivän jälkeen levätä. Juoksuohjelmissa se tarkoittaisi, että 5 harjoituskerran viikkoa seuraisi aina 4 harjoituksen viikko. Onko se yksi treeni niin merkittävä pidemmän päälle, että minun kannattaa pakottaa itseni johonkin, joka ei tunnu minulle sopivan? Koska tuntuu, että jokainen pakotettu lenkki on samalla kolaus nautiskelevalle meiningille.

Tänään on vappuaatto. Tälläkin viikolla olisi pitänyt juosta viisi lenkkiä ja se olisi ollut erityisen tärkeää siksi, että kovat harjoitusviikot ovat olleet niin kortilla. Viides lenkki olisi tarkoittanut sitä, että vappu jäisi väliin. Niin juoksuun hurahtanut en halua olla. Elämässä kun pitää myös juhlia.

Pitkiksen, parituntisen eli nykyvauhdilla n. 16 km pitkän aurinkolenkin kautta tippaleipien äärelle. Aion nautiskella. Se onkin sitten taas viimeinen pitkis ennen HCR:ää. Hauskaa Wappua!

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Kevättä kohti

Koska olen yrittänyt vähentää valituksen määrää elämässäni, en ole jaksanut tätäkään palstaa päivittää. Olisi ollut yhtä suurta valitusta. Talvijuoksu ei taida sopia minulle: sykkeet elävät omaa elämäänsä, tuuli saa välillä juoksijan raivostumaan, selkä sietää nastakenkien kovuutta vain rajallisen verran, ahdistaa, kiristää, paleltaa. Tuntui - taas - että kuntoni vain huononee säännöllisistä lenkeistä huolimatta: sykkeet nousee, vauhti hidastuu. Turhauttavaa.


Sitten tulee kevät. Pelkästään kenkien vaihto rakkaisiin Nimbuksiin madaltaa sykkeitä 10 pykälää. Sulat tiet ainakin viisi. Kevyempi vaatetus toiset viisi. Hymy nousee väkisinkin kasvoille ja juoksutouhuun palaa jokin tolkku. Ylipäänsä haluan taas lähteä lenkille.

Tämä kaikki saa tietysti pohtimaan, onko haaveeni Pariisin maratonista ensi keväänä yksinkertaisesti järjetön.

Talvi siis meni ja koko talven läpi juoksin. Paitsi tulipalopakkasten aikaan. Vähän miedommissa pakkaslukemissa muutamia kertoja kärvistelleenä päätin vihdoin satsata hyviin talvijuoksutamineisiin. Murtomaahiihtomalliston puolelta löytyi takki, joka ei ihan viidessä pakkasasteessa jäädy ja jossa juostessa liikkuvuus tuntui ihan toiselta. Koska murtsikassa käytetään käsiä, hartialinjan pitää joustaa ja se tuntui keventävän taakkaa ihan jo juostessakin. Pakkaskelillä lämmittämään puin myös untuvahameen. Täydellinen! Icepeakin mallistosta. Riittävän lyhyt ja lämmin. Eikä ulkonäössäkään ollut valittamista. Ja kun vielä löysin sopivan merinovillakerraston, niin johan oli pakkasten aika mennä...


Olen ilmoittautunut Helsinki City Runiin. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että turistina mennään, fiilistelemään vain. Vauhtikestävyyskunto on talven jäljiltä vielä jossain omassa kolossaan. En millään meinaa sietää korkeita, anaerobista rajaa tavoittelevia sykkeitä. 

Kaiken tämän jälkeen on enemmän kuin ihanaa ja palkitsevaa, kun sattuu lenkki, jossa kaikki toimii. Sykkeet, vauhti, fiilis - juuri kuten olin toivonutkin! 10 km lenkki, jonka sisällä 4x1000m vetoja. Lähes kympin kisavauhtia. Ihanaa!

Juoksuaika on taas alkanut! :)