Aina ei kulje...

... eikä välttämättä edes joka toinen kerta. Päivän juoksukuntoon kun vaikuttaa niin moni asia, kuten nukkuminen, syömiset, juomiset ja itse fiilis. Eilen lähdin tohkeissani intervallilenkille. Tavoitteenani juosta jälleen neljä 500m pyrähdystä 4 minuutin lepojaksoin. Pettyä sain. Ei kulkenut. Suututti. Siinä kävellessäni muutaman kilometrin matkaa kotiin ehdin hyvin miettiä, mikä meni pieleen.

Jos kiireaikatauluttaa lenkkiä johonkin pesukoneen linkoamisen ja  junaan juoksemisen välille katsoen kellosta minuutteja, milloin uskaltaa lähteä aamupalan jälkeen liikkeelle ja vielä asettaa itselleen tavoitteen (kaikki 4 vetoa alle 5 min/km keskitahdin) voi olla, ettei itsekään ehdi mukaan. Kun on vielä nukkunut liian vähän ja herännyt puolipirteänä liian aikaisin, fiilis on jo herätessä epäilevä. Ovella lähtiessäni muistin, etten ole juonut vettä lainkaan aamun aikana. Häthätää juodut desit eivät ehkä ainakaan parantaneet juoksumeininkiä vatsassa hölskyessään. Penikoihinkin sattui heti alusta, sykkeet nousivat jo ensimmäisten kymmenien metrien aikana ja eikä 84 minuuttia ollut selvästikään riittänyt aamupuuron asettumiseen elimistössä. Mutta aurinko paistoi... jee.

Ensin 9 min "rauhallisesti". Koko ajan oli vaikeuksia pitää sykkeitä kurissa. Siitä olisi jo pitänyt osata päätellä, että nyt ei ollut sopiva hetki kovalle treenille. Mutta kun sellainen lukee ohjelmassa, pitäähän se suorittaa, juttelee mieli. Ensimmäinen veto tuntui hyvältä ja tajusin heti, että kovaa mennään. Onnistuin jopa askeltamaan päkiäpainotteisesti. Lepotauolla oli jälleen vaikeuksia tiputtaa sykkeitä alas, vaikka kuinka hitaasti hölköttelin. Kävelläkin voisi, tietysti. Auttaisi. Mutta minusta kävelystä vauhdin nostaminen uudelleen on hankalaa. Tuntuu paremmalta hölkkäillä.

Toinen veto oli jo hankala, mutta selvisin. Kolmannen heti alussa tiesin, että se tulee jäämään kesken, jos en hidastaisi. Aivojen käsky ei kuitenkaan saavuttanut kehoa ja niinpä 300m pingottuani ja puuskutettuani tuli seinä vastaan. Niin totaalinen, että loppumatka käveltiin.

Tahtivaihtelua lenkiltä

Olen huomannut, että tuntemus jaloissa eli lihaskunto ja toisaalta "hengittämiskunto" eivät välttämättä kulje käsikädessä. Tällä kertaa jalat olisivat jaksaneet, mutta hengitys ei. Varsinkin jälkimmäiseen olen huomannut yleisen fiiliksen, stressin, nukkumisen ja muiden elämän asioiden vaikuttavan. Jos hengityskunto ei suju, juokseminen on kovin raskasta. En tiedä, tekevätkö muut eroa näiden kahden osa-alueen välillä, mutta itselleni se on hyvin ominainen tapa tunnustella suorituksen aikana tuntemuksiani.

Epäonnistuminen harmitti niin, ettei tehnyt mieli edes hölkätä kotiin. Aloin heti myös tehdä itseni kanssa kauppaa, mitä asioita jättäisin viikonloppuna väliin, jotta voisin kokeilla uudestaan mahdollisimman pian. Vaikka olen vannonut olevani itselleni armollinen, suorittajaminäni otti nyt tilanteesta vallan ja syiden analysointi oli valloillaan.

...koska sillähän ei ole väsähdyksen näkökulmasta mitään merkitystä, että juoksin ensimmäisen vedon kovempaa kuin koskaan ja ne 1,5 muuta vauhtia, johon olen kyennyt vain yksittäisissä vedoissa... ;)

Ehkä se sittenkin oli ihan hyvä treeni. :)