Huomaan, että minun on vaikea sietää sitä tunnetta keuhkoissa, mikä syntyy kun puuskutetaan oikein kunnolla... eli kun juostaan kovaa ja annetaan sykkeiden nousta maksimien tuntumaan. Voi olla, että se johtuu osin siitä, että rintarankani on sairauteni myötä sen verran jäykistynyt, että en ehkä saa sitä venymään siihen ympärysmittaan, kuin keuhkot vaatisivat. Mutta siitä tunteesta en pidä. Saankin käyttää kaikki tietämäni psyykkauskeinot matkan aikana (tuttu reitti, kohta kotona, no pain no gain, jaksaa jaksaa, hymyile, mahtava biisi, hengitä-hengitä-hengitä...), jotten jätä touhua kesken. Jalathan olisivat toki jaksaneet, kovempaakin olisivat tahtoneet mennä. Kuinkas muuten. Puuskutusvauhtini ei olisi tullut perässä. Enkä edes tiedä, auttaako vai pahentaako se tilannetta, että väsyessäni alan tuijottaa Garminiani (sykemittarin kelloa) muutaman kymmenen metrin välein. Aivan kuin se jotenkin lyhentäisi matkaa...
Mutta tuntuuhan nyt, juoksun jälkeen, ihan taivaalliselta!
Ja sitten analyysit. :)
- Ensinnäkin, minun ei pitänyt juosta näin kovaa (5,24 min/km) vaan vauhtia 5,40-5,50 min/km, jolla kuvittelen viikon päästä juoksevani kympin. Heh. Pieleen siis meni valmistautumiset. ;)
- Samaa vauhtia en olisi jaksanut enää kilometriä. Eli ehkä parannusta keväiseen kutoseen ei oikeastaan ole tapahtunut... :-/
- Lähdin liian kovaa - hyvä muistutus ensi viikkoa ajatellen. Nouseva tahti on hyvä mahti! Sillä meiningillä olen kaikki yllätysjuoksuni juossut ja hymyssä suin maaliin astellut. Tämä toinen tapa eli aloita kovaa, hidasta sitten on etenkin psyykeelle erityisen hankala... Vaikka sykkeet saisikin rauhoitettua (ja nyt oli tarkoituskin juosta kovilla sykkeillä), ei enää vain palaudu edes siedettävään tilaan, saati sitten nautinnolliseen.
- Taidan ylipäänsä olla vaiheessa, jossa ajasta ei enää lähdekään noin vain minuutti tai toinen. Etenkään näin lyhyellä matkalla. Se tuntuu hassulta, mutta taitaa olla vain inhimillistä. Etenkin, kun koko juoksutouhuni tähtää pidemmille matkoille. Eli olen enemmän keskittynyt kestävyyden kuin nopeuden hankintaan.
- Tarvitsen toisen biisilistan näitä juoksuja varten. Sellaisen, jossa ei ole yhtään hidasta kohtaa!
- Olisikohan nopeammilla lenkkareilla saatu nuo 2 sekuntia ajasta pois?
- Suuri ihmetykseni aihe on kuitenkin juoksuvauhdin pitäminen tasaisena. Ymmärrän, että aina tulee pieniä ylä- ja alamäkiä, tien ylityksiä ja alituksia, jotka asettavat tasavauhtisuudelle omia haasteitaan. Mutta että suorallakin tuntuu, että joka toisella askeleella mennään hitaasti ja heti perään nopeasti. Vauhtikäppyräni on kuin Mount Everest...
Niin ja se valmistautuminen tähän juoksuun. Taisi olla jälleen niin ja näin, sinne päin. Ihan kaikki ne kolme asiaa eli syöminen, juominen ja uni. Ehkä se kertoo, että sitten kuitenkin - hurahtamisestani huolimatta - juoksen elämälle, en elä juoksulle. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti