29 km helpotusta

Oppitunnista jäi pelko. Sellainen, joka on mietityttänyt monena hetkenä ja etenkin nukahtamisen aikaan. Että jos se ei ollutkaan vain huonoa tankkausta ja vähäisiä energioita vaan jotain muuta. Samalla pohdinta siitä, että tarvitseeko minun juosta todella se 30 km pitkä lenkki ennen maratonia vai riittäisikö vähempikin, on jatkunut. Aiemmin pidin itsestään selvyytenä, että 30 km. Sitten kuulin, että vähemmälläkin on tultu maratonilla maaliin. Oppitunti-kokemus toi huolen - ja ajatuksen, etten ehkä haluaisi juosta yli kolme tuntista. Ja samaan aikaan: uskallanko lähteä maratonille ilman toista, ehkä parempaa kokemusta moisesta.

Pohdin ja pähkäilin. Mittailin ulkoilukartta.fi -palvelussa sopivia reittejä. Mietin, otanko ensin bussin jonnekin ja jatkan siitä matkaani. Vai tulisiko jostain metrolla kotiin. Halusin ehdottomasti käydä juoksemassa HCM:n reitin ne osuudet, jotka eivät vielä ole tuttuja. Siis Kuusi-Lehti-Kaski-Lauttasaari - rykelmän. 

Lopulta päätin lähteä rohkeasti matkaan. Kotiovelta kotiovelle. Helsingistä nauttien. Matkaa tulisi lopulta 29 km, ehkä enemmänkin. Bussilla tai metrolla pääsisin kesken kotiin, jos voimat loppuisivat. Reppuun pakkasin ylimääräisiä juomatabletteja ja suolaa. Pankkikortin ja rahat kuitenkin jätin vahingossa kotiin - sainpahan itselleni viihdykettä miettiessäni, miten puhuisin itseni paikallisiin vessaan. Ajatus oli, että pari ensimmäistä tuntia menisin hitaasti - ja juoksisin niin pitkään, kun tuntuu hyvältä. Kuitenkin vähintään 3 tuntia. 

Onneksi lähdin. Nyt on paljon huojentuneempi ja luottavaisempi olo! Jalat ja selkä ovat väsyneet, jopa kipeät. En ole aiemmin juossut noin pitkään asfaltilla. Ehkä sekin oli vain hyvä juttu. Taidan todellisuudessa juosta paljon kovalla hiekalla, vaikka toisin aina luulen. Asfaltin tärinään kuitenkin tottuu vain asfalttia juosten. Mutta pelko poistui. Pelko siitä, että aina kolmen tunnin tullessa täyteen romahdan. Nyt pystyin jopa kiristämään tahtia. 

Reitti on kaunis, ihana! Mutta kyllä niissä Lehtisaaren ja Lauttasaaren välisillä mäkiosuuksilla tulee toisella kierroksella ikävä kaikkea energistä ja levollista. Ite läksin. Se on jo tunnussana. Enää pitäisi tietää, millä vauhdilla. 

Juoksukenkää paikkaamassa

Olen ollut aina hyvin tyytyväinen Asicsin Nimbuksiin. Etenkin vaimennukseen ja rullaavuuteen. Ainoa ongelma on, että ne kuluvat kovin helposti isovarpaan kohdalta puhki. Ensimmäisten kanssa taisin juosta muutaman sata kilometriäkin puhki kuluneella kengällä, vaikka kilometrejä kengälle kaikkinensa kertyikin vain himpun yli 500. Toiset olivat tältä osin moitteettomat, mutta nyt painin jälleen saman ongelman kanssa. Kynnen leikkuu auttaa, mutta se on jo myöhäistä.

Onneksi reikä on vasta kengän sisäkankaassa. Päälliverkko on vielä ehjä. Reiän havaitessani ensin ajattelin, että joko nyt. Uudethan vasta ovat. Tilastojen vilkuilu paljasti, että lähes 500 km noillakin on jo juostu. Tosin toiveissa olisi, että vielä toiset 500 km kestäisivät. Muuten tästä tulee oikeasti kallis harrastus. :)

Suutari varmasti osaisi auttaa, mutta mielikuva siitä, että kengän päälle laitetaan kunnon kumipaikka, ei houkuttanut. Ompeluitakin tekevänä omaan suuret kangasvarastot ja siitä se ajatus sitten lähti.

Tarvikkeet: 

Trikookangasta pieni pala - kangaskaupassa saa 10 cm palasia, siitä riittääkin useampaan paikkaan. Suosisin trikoota siksi, että mukautuu varpaiden liikkeeseen helpommin. Polyesterista tehty on materiaaleista paras, liian pehmeä kuluu itsessään pian puhki...

Kangasliimaa - läpinäkyvää, geelimäistä. Liima tulee väkisin verkosta läpi. Tärkeää on, ettei se näy päälle päin

Tee näin:

1. Leikkaa trikoosta sopivan kokoinen paikka

2. Levitä liimaa koko paikalle

3. Odota hetki, että liima alkaa kuivahtaa

4. Aseta paikka kengän sisäpuolelle paikoilleen

5. Paina hetki, että tarttuu hyvin, etenkin reunoista.

Voilà - paikattu kenkä, joka on nyt kestänyt ainakin kolme lenkkiä. Ja riittäähän tuota kangasta vielä moneen paikkaan. :) 

Tonnin vetoja

Oi että! Milloin juoksemisesta tuli näin ihanaa?

HCM lähenee. Ajatukset kulkeutuvat siihen vähän väliä. Vaikka kuinka yrittäisin elää hetkessä ja olla ajattelematta tulevia. Fiilikset ovat odottavat, mutta hyvin jännittyneet. Näinköhän edelleen jaksan matkan juosta ja mitä vauhtia? Kas siinä kysymykset. 

Syy sille, miksi juoksu tuntuu nyt - edelleen - niin mahtavalle on se, että havaitsen koko ajan kuntoni kehittyvän. Parhaiten se näkyy sykkeissä. Jos talvella ja keväällä juoksin peruskestävyyslenkkejä vauhtiin 7:30/km sykkeiden huidellessa yleensä yli 140 (eli todellisuudessa vk1-lenkkejä), nyt samaiset menevät hitusen nopeammin sykkeiden pysytellessä 126-128 välillä. Siis 126! En olisi vielä toukokuussa uskonut. Etenkin jokaisen pitkän lenkin jälkeen huomaa juoksun helpottuvan. Vaikka ihan pk-sykkein en niitä olekaan onnistunut (siis malttanut) juosta. 

Tänään kävin juoksemassa 4x1000m vetoja 4 minuutin palautuksin. Jotta en rasita itseäni liikaa - onhan pitkäpitkän lenkin viikko - ajattelin nuo vedot mennä puolimaratonin ja 10 km kisavauhtia. Tuntuivat niin helpoilta ja sykkeet pysyivät niin hyvin aisoissa, että lopussa taisin juosta jopa vitosen kisavauhtia. Mahtavaa! Myös se, etten ryöminyt kotiin, kuten usein vetoja tehdessäni. Jaksoin jopa loppuverrytellä hieman. Vetojen sarja oli hieno: @6:00-5:55-5:40-5:21. :) 

Olen huomannut, että kropalleni sopii hyvin se, että pitkän lenkin jälkeen pitää lepopäivän ja sitä seuraa n. 35-45 min kevyt lenkki. Palauttava. Sen loppuun 5-6 x rentoja, herätteleviä 100m vetoja. Vasta sen jälkeen on kovan harjoituksen päivä. Vaikka olen tätä vasta muutamana viikkona kokeillut, se tuntuu toimivan hyvin. Siten saan myös viidennen juoksupäivän mukaan kalenteriin.

Huomenna hissutellaan ja kyykätään. Perjantaina juostaan viimeinen tosi pitkä lenkki. Vieläkään en ole päättänyt, onko se "vain" kolmetuntinen vai 30 km pitkä. Kovasti minua yritetään vakuutella, että nuo kolmetuntiset riittäisivät... 

Ihania juoksuja! :) 

Oppitunti

Juoksu on psyykelaji. Opin sen viimeistään tänään. Hyvässä ja pahassa.

Vuorossa oli pitkäpitkä, 28 km:nen. Reitin olin suunnitellut valmiiksi. Yhtenä reittinä, mikä sopii minulle parhaiten. Vantaanjoen vartta aina Vantaan rajalle. Sade sotki suunnitelmia: jäin odottamaan parempia kelejä, mikä aiheutti syömisen kanssa hieman hankaluuksia. Lopulta päätin syödä vain välipaloja, jotta voin startata heti, kun pilviin tulee sopiva 3 tunnin rakonen. Jännitti. Kauhistutti. Pisin lenkkini ikinä. Näinköhän.

Henkisesti ei tuntunut kovin hyvältä. Jalatkin painoivat alussa tonnin. Harmittelin, että olin jättänyt kompressiosukat kotiin. Viimeksi pitkiksellä olivat hyödyksi. Kun 7,7 km kohdilla piti kääntyä joen varrelle 14 km osuutta varten, kävin kovasti keskustelua itseni kanssa. Osa minusta sanoi, että siirrä pitkis ensi viikkoon, tänään homma ei toimi. Toinen puoli taas varoitti luovuttamisesta ja että joskus pitää kokea raskaitakin lenkkejä, että oppii. Ei-luovuttaja voitti. Onneksi, ajattelin usein, koska vähitellen jalat alkoivat toimimaan ja juoksu sujumaan. Paitsi, että sykkeet liitelivät koko ajan jossain ties missä sfääreissä. Kun juoksin hitusen kovempaa, onnistuin pitämään ne kuitenkin tasaisina. Taas järkiminä huolehti: tästä tulee näin liian kova lenkki. Et palaudu siitä riittävän nopeasti.

Juoksin lapsuusmaisemissa, koulutiellä. Minusta on aina helpompaa juosta tuttuja maisemia. Ne tuntuvat lyhyemmiltä. Niin nytkin. Tiesin, että kääntöpaikallani menee Helsingin ja Vantaan raja. Hassuttelin ajatuksella ottaa kyseisessä kohdassa kuva ja laittaa se jakoon kuvatekstillä: liian kaukana kotoa? Itsensä viihdyttämisen vaihe. 

Juoksu jatkui, sykkeet nousivat, vauhti hieman myös. Otin geelejä, join laimeaa urheilujuomaa. Jossain vaiheessa aurinko pääsi esiin pilvien takaa. Peltojen vierustaa juostessa se jopa paahtoi. Mietin, miten kukaan voi valittaa kylmyydestä... Aloin väsyä, juoksu ei enää tuntunutkaan niin hyvältä, muttei niin pahaltakaan. Ajattelin, että nyt se alkoi. Juoksuvaihe.

Kunnes pääsin kotisaareen. Alunperin ajattelemastani reitistä oli vielä 2 km jäljellä. Sitten se iski. Seinä. Mietin, etten pääse enää metriäkään. Tajusin, että menoni ei ole enää kovin vahvan näköistä. Silti juoksin vielä 1,5 km. Kiitos adrenaliinin. Toisaalta en tiedä, olisinko kävelyyn vaihtaen päässyt kotiin asti vai jäänyt jonnekin kadun kulmaan makoilemaan. Tässä kohdassa vähän helpommin luovuttava psyyke olisi hyvä. Kun lopulta lopetin juoksemisen jalkoihin sattui, mutta eri tavalla kuin aiemmin. Oli nälkä. Pian tajusin, että energiat olivat ihan loppu. Oksetti. Heikotti.

Onneksi pääsin kotiin, jossa ensimmäiseksi nappasin raesokeria ja merisuolarakeita suuhuni. Ne auttoivat. Tai ainakin saivat reaktioita aikaan. Pian vatsan toiminta paljasti: nesteet eivät olleet imeytyneet enää pitkään aikaan. Olin siis pyyhältänyt ehkä parikin tuntia huonosti syöneenä, ilman nestettä, matalalla energialla auringon paahteessa ilman päähinettä. Pelkkä ajatuskin heikotti. Onneksi suola-sokeri-yhdistelmä normalisoi tilannetta pian.

Säikähdin. Ensimmäinen ajatus oli, että en ikinä selviä maratonista. Se saa jäädä. Seuraava oli, että onneksi tapahtui nyt. Maratonilla minut olisi pitänyt ottaa järjestäjien toimesta pois reitiltä. Nyt oli sentäs joku järjen hiven päässä. Selviydy kotiin -vietti. Ihmettelen, ettei vatsani ole antanut mitään merkkejä juostessa tilastaan. Ei kipua, ei turvotusta. Se myös pelottaa. Jos en tunnista elokuussakaan, milloin nesteet eivät imeydy. Tyhmänä jatkan vain. Parin tuntia myöhemmin ymmärsin jalkojeni olotilasta, että kyse on ollut muun kropan romahduksesta. Jalat eivät ole edes väsyneet. Pieni analyysi parin viime päivän syömisistä paljastivat todennäköisimmän syyn tapahtuneelle.

Opin paljon. Nyt tiedän, miltä kuuluisa seinä tuntuu. Ja että se tulee eteen yhtäkkiä ja yllättäen. Sitä en tiedä, miten siitä olotilasta vielä jatketaan maaliin. Tänään en olisi jatkanut. Tiedän myös, että nähtävästi oma seinäpisteeni on juuri kolmen tunnin kohdilla. Riippumatta, kuinka kovaa juoksen. Tämä oli elämäni pisin lenkki, ensimmäinen yli kolmetuntinen. Siksi en ole tiennyt aiemmin tällaisesta. Jatkossa ennen pitkiksiä myös tankataan. Ei niin kuin maratonille, mutta muutakin kuin puuroa. Sori puuron ystävät, mutta se ei pidä nälkää.

Tarvitsen myös uusia biisejä soittolistaani.

Ja sopivien geelien etsintä jatkuu.

Ei-luovuttaja minä ei kuitenkaan luovuta, vielä...

Koska maratonini juoksen juoksuhameessa.

Ja ite läksin... :) 

Juoksuohjelmaa laatimassa

Levossa kunto kasvaa. Viime viikosta tuli vähän vahingossa "lepoviikko", vaikka olen kovasti ajatellut, ettei kunnon sellaisia enää ennen elokuuta kalenteriin mahdu. Koska alkuviikosta kroppa tuntui ennätyskilometrien jälkeen väsyneeltä ja mieli huonosti nukuttujen öiden jäljiltä myös, päätin antaa niille kaipaamaansa lepoa. Lopulta en juossut kuin kerran. Lisäksi tulivat hidastahtinen parinkympin pyöräretki ja lihaskuntohetki sekä paljon hengailukävelyä Hangon satamissa purjeveneitä ihaillen. Tänään kympin lenkille lähtiessäni huomasi, että lepo oli tehnyt hyvää: sykkeet laskivat sinne, missä ne ovat viime aikoina olleet ja juoksu tuntui ihanan helpolta. Lähes pk-sykkein juostu lenkki oli juuri sopiva kropan herättelijä. Tällä viikolla kun olisi tarkoitus jälleen ottaa askelia ja paljon.

Muistan kun viime kesänä ja syksynä mietin, että olisi mukavaa, jos kympin lenkki olisi sellainen normaali matka. Jonka voisi juosta melkein milloin vain. Josta saisi raskaan, kun kiihdyttää vauhtia tai sisällyttää intervalleja. Tai kevyen, joka ei juuri päivän kulkuun vaikuttaisi. Nyt viimeisillä kahdella lenkillä se on vihdoin siltä tuntunut: jalat eivät ole väsyneet lenkin jälkeenkään (kun on juostu hitaasti) ja sen aikana mieli ei kertaakaan kysy, vieläkö on pitkä matka. Ihanaa!

Samalla starttasi neljän viikon kovempi harjoitusrupeama. Viimeinen ennen HCM:ää. Tavoitteena kerryttää kilometrejä lähes 200 ja juosta ainakin kaksi pitkääpitkää lenkkiä, 28 km ja 30 km. Olen suunnitellut, että joka toinen viikko olisi kovempi, joka toinen kevyempi. Kuitenkin niin, että myös noilla kevyemmillä viikoilla ohjelmaan mahtuisi yksi kaksituntinen pitkis ja joku intervalliharjoitus peruslenkkien lisäksi ja kilometrit huitelisivat 40 km paikkeilla. Viikko-ohjelmat olisivat jotain seuraavanlaista:

Viikko 1: 

Ma 10 km, tasavauhtinen peruskestävyys (pk)-lenkki

Ti 4x500m intervallit 4 min palautuksin ja n. 10 min lämmittely/jäähdyttely

Ke lepo

To 6 km, nouseva vauhtikestävyys (vk) -lenkki 

Pe 28 km, pk-sykkein loppua kohden vauhtia kiihdyttäen

La lepo

Su 10 km tasavauhtinen vk-lenkki (maratonvauhtia)

Viikko 2:

Ma 6-8 km palauttava Pk-lenkki

Ti lepo

Ke 6-8 km vk-lenkki - tasavauhtisena, nousevana tai paljon mäkiä sisältävänä

To lepo

Pe 15-17 km pitkis, pk-sykkein

La lepo

Su 10 km tasavauhtinen vk-lenkki (maratonvauhtia)

Viikko kolme näyttäisi muuten samalta, mutta pitkän lenkin pitäisi olla 30 km. Viikko neljä puolestaan olisi identtinen kakkosen kanssa. Myönnän, että minulla ei ole kovin vahvaa käsitystä, mitä tässä vaiheessa harjoittelussa kannattaisi tehdä. Paitsi noiden pitkien lenkkien suhteen. Uskon, että juoksun ilon säilyttäminen on hyväksi, kuten myös tärinään totuttelu. Taidan kuitenkin pikapikaa kaivaa esiin Juoksija-lehden vanhoja numeroita. Niitä, joissa on maratonharjoitteluun ohjelmiakin tarjolla. Jospa niistä vinkkejä löytyisi.