Pitkästi ja hitaasti

Mieli on jännä elementti. Miten se säätelee vaikkapa jaksamista. Jos olen etukäteen miettinyt, että juoksen 7 km niin viimeistään 7,1 km kohdalla alkaa joku osa kropasta huomautella, että tavoite täytettiin jo. Vaikka ihan varmasti energiaa riittäisi vielä. Tänään olin haaveillut juoksevani 25 km. Aamulla herätessäni hieman kauhistutti ja siksi sanoin itselleni, että päätetään vasta lenkin aikana. Kuitenkin mielessäni oli koko ajan 25 km reitti. Eikä mitään epäröintiä, ettenkö olisi kääntynyt sille pidemmälle reitille, kun sen aika tuli. Itse asiassa, en siinä hetkessä edes miettinyt muita vaihtoehtoja. Olin jo niin vahvasti mielelle sanonut, että tänään mennään pitkästi.

25 km ja 3 tuntia juoksumeditaatiota. Herttoniemen ulkoilupuiston metsien ja peltojen kautta Vanhankaupunginkoskelle. Sieltä Vantaanjoen vierustaa aina Kehä I:lle asti - ja takaisin. Loppumatka menikin Arabiarannan tuiskussa (vastatuulesta voi todella olla vastusta) ja Kalasataman epämääräisillä kaduilla. Kotinurkilla piti vielä kehittää jostain puuttuvat 4 km. Koska en voinut enää antaa periksi. Tuntui, kun ympyrää olisin juossut. Minun pitää saada pitkät matkat juosta yhtenä lenkkinä. Silloin jaksan ne paremmin. Tuollainen viimeisten kilometrien metsästys tyyliin "kaarran vielä tuolta, kierrän sieltä ja uusiksi" on jotenkin turhauttavaa. Etenkin väsyneenä.

17 km:iin asti juoksu sujui helposti. Sen jälkeen alkoi tulla kylmä geeleistä ja mukana olleesta juomasta huolimatta. Osansa tuntemukseen toi varmasti myös keli: tihkusadetta ja tuulta. Kylmä kosteus oli päässyt jo iholle asti. Etenkään reidet eivät moisesta tykänneet. Kun 21 km jälkeen pääsin jälleen suojaisammille kaduille ei kylmyydestä ollut enää tietoakaan. Voimiakin ilmaantui ihan yllättäen lisää.

Tavoitteenani oli juosta hyvin matalin sykkein. Siinä en kuitenkaan onnistunut. Hitaasti menin, mutta sykkeet halusivat väkisin nousta 140 tuntumaan. Lopulta annoin periksi. Kun kuitenkaan yli 145 ne eivät juuri kivunneet. Paitsi kahdella viimeisellä kilometrillä, jolloin annoin mennä. Halusin kokeilla, pystynkö minkäänlaiseen kiriin vielä väsyneenäkin. Juoksu ei kuitenkaan missään vaiheessa tuntunut pahalta. Päin vastoin: tuntui oikein rennolta ja vauhti sellaiselta, että pystyin tekniikkaakin huomioimaan. Minusta oikean juoksuasennon ja hyvän askelluksen ylläpito hitaassa vauhdissa on erityisen vaikeaa. Askeleet tuppaavat jäämään töksähtäviksi, jarruttaviksi. Sen takia reidetkin ovat pitkillä lenkeillä ensimmäisenä hankaamassa vastaan. Niin olen päätellyt.

Nyt on ihanan raukea olo. Pisin juoksemani matka ikinä. Pisin yhtäjaksoinen liikuntasuoritus ikinä. Samalla tuli 1000 km tänä vuonna juosten täyteen. Mutta meninkö riittävän hitaasti eli olisinko juossut vielä toiset 25 km? En, mutta 17,2 km ehkä. Jos mielelle olisin sen etukäteen tavoitematkaksi asettanut. ;)