Paluu

Vapaaehtoinen juoksutauko sai seurakseen jotain pakollista.Venähti moinen, kiitos syysflunssan. Yksi parhaista asioista tässä juoksuharrastuksessa on ollut se, että jos flunssat iskevät, ne eivät kauaa viihdy. Tämä on selvä muutos verrattuna siihen aikaan, kun en juuri evääni liikuttanut hyötyliikuntaa lukuunottamatta. Toki myös itse toimin pian ensimmäisen flunssaoireen iskiessä. Koska pelkään telakalla oloa. Haen heti kaupasta tuoretta inkivääriä keittääkseni siitä flunssajuomaa. Kaivan nenäkannun esiin. Lisäksi sinkkiä, hunajaa, sitruunaa, valkosipulia - ja tulehduskipulääkettä. Näköjään perääntyy pöpö...

Lenkki lähestyi, eikä fiilistä meinannut olla. Sanovat, että tauot ovat niitä pahimpia motivaation suhteen. Vielä herätessäni päikkäreiltä ajattelin, että jos kuitenkin odottaisin vielä. Mutta pakotin itseni. Ensin lenkkivaatteet päälle. Sitten kesän pölyistä pestyjen lenkkareiden nauhoitus. Yllättäen jokaisella reijän pujoituksella hinku kirmata taas nousi nousemistaan ja vahvistui vain, kun etsin muita härpäkkeitä: sykevyötä, -mittaria, kuulokkeita, aurinkolaseja...

Ja siltä se lopulta tuntuikin. Ihanaa juosta, kun ei satu mihinkään eikä mikään paikka tunnu olevan jumissa. Jalat vei, aurinko paistoi, syksyn ruska väritti maiseman. Kun Mustikkamaan suoralla kuulokkeista pärähti soimaan Queenin "Don't stop me now", otin ensin pari tanssiaskelta ja sitten spurtin. Parasta kuitenkin oli, että koko matka sujui hymyssä suin, jopa nauraen.

En vilkuillut sykkeitä tai vauhtiani. Jälkikäteen paljastui, että ensimmäiset olivat kovin korkeita (>160) jälkimmäiseen verrattuna (6,20-6,35 min/km). Mitä sitten. Kun kerran tuntui niin hyvältä. 

Julistan täten peruskuntokauden eli fiilistelykauden alkaneeksi. Tavoitteena ensi kesän riemujuoksut.