Sääntöjä fiilistelyyn

Tänään aion kokeilla juoksua, että miten jalka kestää. Lähes viikko on kivun ilmentymisestä aikaa. Buranakuuri ja lepo tuntuvat ainakin periaatteessa tehonneen. Jalkaan ei ole moneen päivään sattunut kävellessä. Edes niillä läpysköillä, joita kivusta syytin. Maanantaina onnistui jo rantalentopallokin pehmeässä hiekassa. Ehkä nyt siis juoksukin.

Mieli ja pää kaipaavatkin jo kunnon lenkkiä. On jo muutamana päivänä ollut fiilis, että hypin kohta seinille, jos en pääse pian purkamaan tunteitani lenkkipolulle. Hassua tämäkin, että näin on. Että kun alan olla pahalla päällä tai stressaantunut, se paras keino leppyyntyä ja rauhoittua on laittaa juoksukengät jalkaan. Olisinko vuosi sitten uskonut, että niin on. :)

Lempimaisemaani juosta

Ihanat helteet sen kun jatkuvat. Siksi lenkille pääsee vasta illalla ja minulla on koko päivä aikaa fiilistellä, mihin suuntaisin. Olen onnekas, että asun paikassa, josta voin tehdä lenkkejä moneen eri suuntaan, eri maastoprofiileilla, alustoilla ja erilaisissa maisemissa. Intuitio yleensä kertoo, minne suunnataan.

Viime kesänä, kun valmistauduin ensimmäiseen juoksutapahtumaan ja sitä myöten juoksemisestani tuli suunnitelmallisempaa, loin joitain sääntöjä lenkeilleni. Yksi niistä oli, että "juokse aina vain kauniissa maisemissa". Vaikka en aina edes ehdi katsella ympärilleni, miljöö antaa lisävoimaa. Yksi sellainen elementti minulle on meri. Voisin tuijottaa merta tuntikaupalla. Siksi voisin myös juosta meren läheisyydessä pitkään ja vähän kauemmas. Betonilähiöt sen sijaan kierrän mielelläni. Kuten myös pitkät, uuvuttavat suorat niin teiden varsilla kuin pelloillakin. Metsäteillä juoksemiseenkin olen oppinut vasta tämän kesän aikana: siellä on viileämpää...

Maisema yhdeltä lenkkireitiltäni, joka jotenkin aina hymyilyttää. Kuvittelenhan asuvani lähes Helsingin keskustassa. Tällä samalla lenkillä muuten tuli kettu vastaan. Että näin kaupunkilaista....

Ne muut säännöt. "Aloita aina alamäkeen." Silloin pääsee heti rullaavaan askellukseen kiinni, eivätkä sykkeet karkaa. Juoksu tuntuu helpolta. Alamäen ei tarvitse olla pitkä ja usein riittää, ettei yksinkertaisesti lähden ylämäkeen. Tätä yritän noudattaa edelleen jopa niin, että kävelen mieluusti hetken, jos alamäkeä ei ole heti tarjolla. Kutsuvat sitä alkuverryttelyksi.

"Yritä olla hidastamatta ylämäessä"  oli kolmas sääntöni. Mäen päällä saa hidastaa ja yleensä se tilanne tulee pakostakin vastaan. Mutta tämä sääntö myös vaikuttaa siihen, että jos tietää pitkän mäkiosuuden olevan vielä edessä päin, sopeuttaa vauhtia jo hyvissä ajoin sopivaksi. Sittemmin kun sykemittarin kaltaiset hifistelylaitteet astuivat kuvioon mukaan, olen joutunut tästä säännöstä hieman luopumaan: sykkeet nousevat yksinkertaisesti liikaa. Tosin edelleen olen sitä mieltä, että ylämäet ovat ystäviä ja niistä saan kiittää kuntoni nopeaa kehitystä...

Niin ihana kuin mökkitie onkin, en ole vielä pääsyt sillä kunnon juoksufiiliksiin. Johtuuko niistä pörriäisistä, jotka seuraavat tiiviisti mukana koko lenkin? 

Tänään aion kuitenkin ensisijaisesti fiilistellä ja ehkä myös tunnustella. Toivotaan, että kipu on mennyttä.