Kuntoa odotellessa

Kateellisena - mutta myös iloisena - luen erilaisilta sivustoilta juoksuihmisten onnistumisista ja uusista ennätyksistä tänään Helsinki City Runin puolikkaalla. Tuntuu, että niitä on tapahtunut paljon. HCR:n reitti ei ole niitä helpoimpia ja itseäni on aina mietityttänyt väenpaljous. Ne huomioiden vielä kovemmilta tuntuvat kaikki ennätykset. Nähtävästi karnevaalimeininki ja kannustus reitillä myös pistää ylittämään itsensä. Mahtavaa! Aiemmin ihmettelin myös ajankohtaa: miten kukaan ehtii talven jäljiltä ennätyskuntoon tähän päivämäärään mennessä? Nykyisin ymmärrän, että lumen sulamisen ja helteiden välinen aika on sitä parasta juoksuaikaa. Siis kevät. Ja sen ajan itse olen joutunut käyttämään ihan muuhun kuin juoksemiseen... :-/

Juuri kun ehdin iloita, ettei kunto ollut polvea kuntouttaessa romahtanut, iski flunssa ja allergia. Kaksi viikkoa totaalilepoa (kuntouttaessa kuitenkin lenkkeilin kävellen ja tasaiseen tahtiin kävin kokeilemassa juoksukestävyyttä lihaskunnon lisäksi) ei varsinaisesti ole parantanut kuntoa. Päin vastoin, nyt ajatus elokuisesta maratonista tai ylipäänsä pitkiksistä tuntuu todella kaukaiselta. Tänään kympillä vauhti lähenteli kävelyä, sykkeet hipoivat vk II -aluetta ja jalat tuntuivat niin tukkoisilta...

Ja kuitenkin kun tulin kotiin, mietin, että onko se niin huonosti, kun jaksaa juosta kuitenkin kympin. Noin vain. Kaksi vuotta sitten en kyennyt juoksemaan koko lenkkiä, vaikka se olisi ollut vain 3 km pitkä. Itse asiassa vasta viime syksynä kympistä tuli "peruskauraa", jonka voi käydä heittämässä melkein milloin vain. Jospa iloitsisin nyt vain siitä, että ylipäänsä voin taas juosta. Ja nauttia. Niin raskasta juoksu ei tänäänkään ollut, ettenkö olisi hymyillyt mennessäni. Kaikki on niin suhteellista, ihanaa! :)