Olipa hapekas ilma! Täydellinen juoksusää. Ja siltä se myös tuntui. Hitaasti mentiin. Tällä kertaa myös sykkeet pysyivät suht aisoissa. Ajateltu kymppi vaihtui 12,2 km iloitteluun. Sumu ympärillä vain sakeni samaa tahtia kuin onnen tunne sisälläni levisi. Jalat olisivat jaksaneet pidempäänkin. Se jos mikä oli helpottavaa, toivoa luovaa.
Olen niin pelännyt, että kuntoni on telakalla ollessa kadonnut. Sykkeet eivät ole sillä tasolla kuin aiemmin, mutta noin muutoin tuntuu, että kaikki on "ennallaan". Pitkät lenkit kun pitää juosta niin, että kotipihassa tuntuu, että samanlaisen lenkin voisi juosta heti perään. Siltä tänään tuntui. En tuntenut väsymystä. Se on hassua. Juoksussa kun pelkkä tärinä väsyttää.
Toivon myötä kisatossua alkoi vipattaa. Pahasti. Juoksijan polven myötä laitoin kaikki haaveet keväisestä puolikkaasta jäihin. Nyt jäin miettii, että jos kerran kuntopohja on vielä olemassa, saattaisin saada kunnon riittävän hyväksi esim. Kesäkuun alkuun. Mahdollisuuksiahan olisi. Helsinki Half Maraton, Forssan Suvi-ilta ja niin moni muu. Jotenkin sekin tuntuu pelottavalta, ettei starttaisi ennen kauden päätavoitetta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti