Ilo ylös, paino alas

Vihdoin olen päässyt jälleen kiinni juoksun iloon. Mutta millä voimalla se onkaan taas iskemässä? Odotan jo seuraavaa lenkkiä, kun kotiportaita edelliseltä kipuan ylös. Uuden treenin suunnittelu alkaa viimeistään venyttelyjen jälkeen. Jos kaikki sujuu huomennakin hyvin, tästä on tulossa ensimmäinen yli 40 km viikko koko vuonna. Helposti ja heittämällä kilometrit eivät kasaannu vieläkään. Tunnustellen ja kropan viestejä analysoiden saa edetä koko ajan. Onneksi nyt tuntuu siltä, että ne vihjeet ovat harvinaisen selkeitä.

Juoksuhamekausi alkoi, ihana kesä!

Tänään juoksin jälleen intervalleja, auringon paisteessa. Siihen kun on totuteltava. Jalat hapottivat pahasti ensi metreistä lähtien. Silti sain itsestäni irti suunnittelemani 4x500m vedot 4 minuutin palautuksin. Suosikkini. Pitäisiköhän joskus kokeilla myös jotain muita? Ilahduttavaa oli, että kaksi vedoista pääsin alle 5 min/km. Ne keskimmäiset. Ja jokaisella palautusjaksolla sykkeet kuuliaisesti laskivat. Itse pidän sitä merkkinä jonkinlaisesta kunnosta. En vieläkään osaa juosta intervalleja tietoisena vauhdistani. Silloin ne saisi ehkä juostua vauhtia loppuun mentäessä kasvattaen. Enemmänkin hoen itselleni rentoutta ja silloin voi olla, että ensimmäisissä vedoissa mennään kovempaa kuin toisissa. Jännää oli, että lenkin jälkeen jalat tuntuvat paljon kevyemmiltä kuin ennen sitä. Onnistuinko siis laittamaan maitohapot liikkeelle?

Eniten minua kuitenkin pohdituttaa se, että tällainen kovaa juokseminen ei tunnu mitenkään mukavalta. Talven ja kevään aikana olen juossut niin paljon lenkkejä peruskestävyys-syketasolla, että en meinaa nyt tottua siihen toiseen eli tunteeseen, kun sykkeet hakkaavat rintaa ja maitohapot aina välillä muistuttavat itsestään. Silloin juoksemisesta tulee toisella tavalla psyykelaji: saa houkutella itseään tosissaan jaksamaan. Vuosi sitten, kun juoksin kaikki lenkit vauhtikestävyystasolla, niihin tottui. Ne tuntui hyvältä ja luontevalta. Tietysti vertaan tuntemuksiani vuoden takaiseen, enkä malta olla pohtimatta, onko mikään paremmin - olenko yhtään kehittynyt? Psyykeen näkökulmasta viime aikoina mieleen pompahtaneet ajatukset kuten  "olen ottanut vain takapakkia", "en enää ikinä juokse niin kovaa kuin ennen", "en koskaan pääse puolikasta alle 2 tunnin" eivät ole kovin kannustavia. Jostain pitäisi saada luottoa siihen, että tuo ajateltua pidempään jatkunut peruskuntokausi tuottaa muutakin hyvää kuin sen, että osaan intervalleissa juosta palautusjaksot oikeasti hitaasti. 

Juoksun monitahoisesta vaikutuksesta minääni kertoo myös se, että näiden parin hyvän juoksuviikon aikana painoni on pudonnut n. 2-3 kg. Sen verran juoksijanpolvitauolla tuli lisää. Toki tuo on merkki siitä, että syömiseni on edelleen pielessä. Juoksun myötä sekin järkevöityy. Kun lenkille ei voi tyhjälläkään vatsalla lähteä. Ja jalat ovat seuraavana päivänä taatusti kipeät, jos lenkin jälkeenkään ei syö hyvin. Hyvä merkki siitä, että ruoka ja liikunta ovat tasapainossa on se, että jaksan kovankin lenkin jälkeen tehdä asioita. Minulla on taipumusta syödä liian vähän ja siksi joskus on tilanteita, että meinaan nukahtaa pian loppuvenyttelyjen päätteeksi: kroppa on kuluttanut loputkin energiansa...

Mutta kun kiloja on ne parikin lähtenyt, tykkään peilikuvastani taas enemmän. Hymyilen itselleni, voin itseni kanssa paremmin. Myös siksi, että olen saanut viime aikoina vain puhdasta, hyvää ruokaa. Ja paljon vettä. Siitä lisää myöhemmin.

Ihana, ihana juoksu... :)