Eniten minua kuitenkin hymyilyttää tämä stoori:
Vähän ennen 16 km paalua Garminini putos. Nauha, jonka varaan olin sen shortseihini virittänyt ei kestänyt. Itse en moista heti huomannut. Olin niin keskittynyt energiageelin nauttimiseen. Muutaman askeleen perässä tulleet mainitsivat siitä heti kun huomasivat minun huomanneen. Pysähdyin ja käännyin. Juokseva joukko ja kellon etsiminen heidän jaloistaan... Kääk! Sekunnin mietittyäni päätin antaa sen olla ja jatkaa ennätyksen tavoittelua. Ensin minua ei edes harmittanut. Muutamien satoja metrejä juostuani myös puhelimeni, josta siis kuuluu musiikki - henkireikäni - lakkasi toimimasta. Akku loppui. Silloin harmitti. Oli orpo olo. Onneksi löysin pian katseellani hyvää vauhtia juoksevia, joiden seuraan lyöttäytymällä ajattelin pääseväni kunnialla maaliin...
Maalissa selvittelin usealta ihmiseltä, voisinkohan vielä löytää Garminini. Enkä olisi moiseen ryhtynyt, jollei minulla olisi ollut hyvinkin tarkka mielikuva katoamiskohdasta ja siitä, että aivan sen vieressä oli yksi toimitsija. Jospa hän olisi nähnyt putoamisen myös ja poiminut sen mukaansa. Kysellessäni kelloa ei vielä löytänyt, mutta kun olin jo siirtynyt juoksukaverin autolle, yksi toimitsija tuli perässä heilutellen kelloa. Auto ei edes ollut ihan ensimmäinen rivissä stadionilta lähtiessä. Olen varma, että hän näki minut jo kaukaa kiitos päivän toisen puheenaiheen eli neonpinkkien kompressiosukkien. Myöhemmin Facebookin kautta vielä selvisi, että toimitsija ei ollut kelloa havainnut, mutta kanssajuoksija oli ja hän oli ystävällisesti sen poiminut ja vienyt oman juoksunsa lomassa toimitsijalle, joka oli tuonut sen stadionille, jossa se päätyi sen toimitsijan käsiin, jonka kanssa olin jutellut, joka juoksi vielä perääni... huh. Kiitollisuuteni on suuri!
Ja jep, niin hurahtanut voi ihminen olla, että jättää kalliin kellon makaa maahan ja jatkaa ennätyksen metsästystä...
Itse juoksussa uskalsin lähteä riittävän reippaasti, mutta sopivan rauhallisesti matkaan. Sykkeet olivat alusta asti melko korkealla: kiva tietää, että pystyn näköjään juoksemaan yli 160 sykkeillä pitkään ilman, että alkaa tuntua pahalta. Auringon ansiosta kaikki kahdeksan juomapistettäkin tuli hyödynnettyä ja tankkauksesta huolimatta kaksi geeliä nautin. Varmuuden vuoksi. Muutamalla juomapisteellä kaadoin tosin vedet enemmänkin niskaani kuin suuhuni.
Tein paljon lupauksia. Aina kun jalkani kertoivat olemassaolostaan vaikka vain pienillä vihjeillä, lupasin aloittavani lihaskuntotreenit. Heikolla hetkellä lupasin, että en koskaan juokse maratonia. Onneksi ne kestivät kovin lyhyen aikaa. Lupasin olla ihana ihminen, jos Garminini löytyy - ja jo matkaan lähtiessäni olin luvannut, että tämän jälkeen alkaisi kausi, johon ei sisälly himmailua, tankkausta tai palauttelua vaan puhdasta juoksemisesta nauttimista.
Psyykatakin itseäni sain. Niillä viimeisellä viidellä kilometrillä, kun musiikkikaan ei minua kannustanut. Ensin odotettiin juomapisteitä, sitten 19 km virstanpylvästä, sitten 20 km kylttiä ja loppusuora jaksettiin herkkuja itselle lupailemalla.
Heti suihkun jälkeen laitoin jalkaani uudet kompressiosukkani. Neonpinkit. Ne tilaamani sydänsukat eivät siis ehtineet saapua. Odottavat minua huomenna postissa. Noissa neonpinkeissa polvisukissa lähdinkin juoksun jälkeen valloittamaan Tampereen keskustaa - ja minkä huomion ne saivatkaan! Jos siis haluatte kääntää katseita, sellaiset jalkaan ja tietysti hameen kanssa. :) Tosin ne saivat huomiota jo stadionilla ja kuten jo totesin, luulen niiden edesauttaneen Garminini palautumista minulle. Kun vielä selvästi auttavat toipumista kisasta - syy hankintaan - niin loistosijoitus, vaikka ovatkin häthätää hommatut.
En ole läheskään niin väsynyt kuin kesäkuun Forssan kilpailun jälkeen. Eikä kroppaani satu samalla tavalla, etenkään jalkoihin. Olisiko siis niin, että kehitystä olisi tapahtunut? Vai onko kaikki näiden ihanien sukkien ansiota? Tosin en ole myöskään samanlaisessa jälkiflowssa. Tänään sen ymmärsin: tämän lajin yksi huono puoli on, että sen ensimmäisen kerran superfiiliksen voi tuntea vain kerran. Sen jälkeen kyse on uusien ennätysten metsästyksestä, onnistumisentunteista niihin päästessä, pettymyksistä jos ei pääse ja muuten vain fiilistelystä siinä välissä.
Mikä on seuraava tavoitteeni? Että pääsen takaisin siihen tilaan, kun vain nautiskelen juoksemisesta. Ilman lukkoon lyötyjä tavoitteita. Ilman suoritusmeininkiä. Että juoksen sen mukaan, miltä tuntuu. Pidempään, jos huvittaa. Kovempaa, jos tuntuu siltä. Keväällä, silloin mietitään vasta uusia kisoja.
Mutta onhan nyt ihan superhyvä olo.... JIIHAA! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti