Palautuminen maratonista vain jatkuu. Tiesin, että se tulee olemaan hidasta. Mutta että näin hidasta. Reilut kolme viikkoa kulunut. Kun sykkeitä on vaikea pitää aisoissa kevyillä lenkeilläkin, kovia treenejä ei tule edes ajatelleeksi. Olen kuvaillut tilaa kuin kulkisin U-asennossa: jalat jaksaisivat, mieli tahtoisi, mutta muu osa niiden välillä ei. Kovin hankalaa on eteneminen noin.
 |
| Palautumista odotellessa olen monena päivänä korvannut juoksulenkit metsäkävelyllä. |
Viime perjantaina jo turhauduin. Vaikka kuinka yritin juosta hitaasti, rennosti ja vielä valitsin tasaisen maaston, jotta se olisi helpompaa, sykkeet vain jatkoivat nousuaan. Tilaan vaikuttivat varmasti myös huono syöminen ja henkinen stressi, joka töiden takia ollut päällä. Mutta silti. Lopulta luovutin. Turha on elimistöä kiusata, kun se ei selvästikään itse sitä tahdo. Se tunne, kun on 5 km päässä kotoa. Päällä sen verran vaatetta, että juostessa ei tule kamalan kuuma, mutta kävellessä tulee varmasti kylmä. Rahaa eikä bussilippua ole mukana...
Tuo luovuttaminen ja sen jälkeiset kolme juoksuvapaata päivää selvästi auttoivat. Eilen sain lenkilläni jälleen tuntea, miten ihanaa juoksu on. Into nousi samaa tahtia. Ja nyt pitäisi edelleen malttaa. Olen ymmärtänyt, että kyse on nimenomaan hermostoni palautumisesta. Sen, joka rasittuu helposti ihan vain sosiaalisessa kanssakäymisessä. Saati sitten viiden tunnin ryskytyksessä vasten asfalttia.
Maratonin jälkeen haaveilin vielä juoksevani tapahtumissa. Ainakin puolikkaan, ehkä kympin. Nyt mietin, pitäisikö suosiolla siirtää seuraavat tavoitteet kevääseen. Nautiskella vain koko syksy. Tämä aika, joka on mielestäni ihan paras vuodenaikamme. Mennä hitaasti ja rakentaa peruskuntoa huolellisesti ja varmasti. Voisi olla aika tunne huomata keväällä olevansa superkunnossa....Mikä ihana ajatus! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti