Nastakenkäjuoksudiskoilua

Kannatti kuunnella intuitiotaan, kerrankin. Päivän myrskytuuli ei houkuttanut, vaikka aurinko paistoi ja olisi kannattanut kerätä valoisan ajan energiat talteen. Pelkäsin, että jos lähden vastatuuleen painamaan, tuloksena olisi vain yksi turhauttavan tuskainen lenkki lisää. Niitä on viime aikoina riittänyt. Ja huomaan, että niiden myötä myös juoksuintoni on kokenut kovia. Jätän lenkkejä väliin pikkusyistä ja perustelen perään, että "ei maraton voi olla yhdestä lenkistä kiinni." Eikä olekaan. Paitsi, jos näin ajattelen vielä toukokuussakin...

Tällainen oli keli viikko sitten. Samanlaiselta tarpomiselta on juoksuni tuntunut viime aikoina liian usein. Onneksi ei tänään! Jää on parempi kuin lumi... ;) 

Mutta nyt tuntui hyvälle. Eiku ihan m a h t a v a l l e!!!! Tuuli oli illaksi rauhoittunut. Sain siis juosta ihanassa pikkupakkasessa, tähtitaivaan alla. Olin syönyt hyvin, nukkunut hyvin, energiaa riitti. Nastat rapisivat mukavasti ottaessaan tuntumaa jäisiin teihin. Askel tuntui kevyeltä, juoksu rennolta. Ja mikä parasta, myös sykkeet pysyivät suht vaivattomasti suht hyvällä tasolla. Sinänsä en niistä välittänyt. Kuten en superhitaasta vauhdistakaan. Hyvä olo oli tärkein.

En muista milloin olisin keskittynyt kuuntelemaan niin musiikkia juostessani. Kotikaduilla taisin intoutua paitsi tanssahtelemaan (jota tein ainakin mielessäni koko matkan) niin myös laulamaan mukana. Ja niin vain kävi, että 10 km suunniteltu lenkki (lähtöajatuksena, että onhan se parempi kuin ei mitään) piteni peräti 14 kilometriseksi. En myöskään muista milloin viimeksi olisi käynyt näin. Jano ja sen myötä orastanut päänsärky pakotti kääntymään kotipihalle (minulla ei ollut juotavaa mukana, koska kuvittelin juoksevani vain reilun tunnin). :) Eteiseen päästyäni kuulokkeista alkoi soida mikäs muu kuin Don't Stop me Now. Arvatkaa, laitoinko tanssiksi... :D

Jeeeeeeeeee, olen niin iloinen. Pidetään tää, jooko?