Kipu kaverina - taas

Kipu on jännä kaveri. Väsymyksen kanssa se muodostaa jo varsinaisen parivaljakon. Jos nimittäin aikoisin luovuttaa juoksujen suhteen, se tapahtuisi nyt. Ei ole viime aikoina ollut kovin polttavaa tarvetta laittaa lenkkareita jalkaan. Ja se johtuu mielikuvasta, että kohta sattuu taas. Ensin en tietenkään malttanut odotella aina kuin muutaman päivän. Jos polvi ei kävellessä kipeytynyt, ajattelin, että se kestää myös juoksun. Tietenkään ei kestänyt. Nyt jo maltoin viikon. Siihen työkiireet ja niiden aiheuttama väsymys toi päälle pari lisäpäivää. Eilen kaikki jo tuntui hyvältä, ensimmäiset 3 kilometriä. Sitten vanha tuttu tunne palasi.

Jo viikkoja sitten jäätikköjuoksullani kipeytynyt polvi kiukuttelee siis edelleen. Tunnustelemalla en löydä kipeää kohtaa. Siksi on vaikea tietää, mihin jäätäkään laittaa. Silloin kun aloitin juoksun, onnistuin hyvin pian kehittämään itselleni juoksijan polven. Niihin tuntemuksiin nähden nyt ei tunnu samalta. Paitsi se "hajoaa alta" -tunteen ja "alamäet ovat hankalampia kuin ylämäet" -fiiliksen osalta. Jotenkin paikallisten kivun enemmän polven sisään kuin ulkosyrjään. Nämä vakuuttelut toimivat ainakin itselleni. Edelleen kuvittelen, että pari Buranaa lisää ja sitten polvi on kunnossa.

Kipu säteilee säären ulkosyrjään ja toisaalta reiteen, jossa se tekee mutkan. Eilen lenkkikokeilulla tuntui vahvasti siltä, että jumissa oleva reisilihas olisi kaiken takana. Koko ajan olen kuvaillut kipua "kuin hermo olisi pinteessä". Tähän ajatteluun kannusti myös se, että ensimmäistä kertaa juoksuhistoriassani myös lonkat kipeytyivät tuolla jääjuoksulla.

Maanantaina menen mahtavalle hierojalleni. Hän juoksee myös itse. Luotan siis täysin, että hän tietää, mitä tekee. Jospa kehon jännitystilan avaaminen auttaisi... Hassua, että se jännitys ei ole lauennut tässä ajassa jo ihan itsekseen. Jos se ei auta, on varmaan pakko käydä lääkärillä.

Ei edes suututa. Oikeastaan sellainen "ihan sama" -fiilis. Ja sen tunteen olemassa olo suututtaa.