Onnistuneista treeneistä lisää uskoa

Uskon puute. Se on vaivannut elämääni läpeensä viime aikoina - ja siis myös juoksua. Tuntuu, että sitä puuttuu niin ajatellen isompia tavoitteita, kuten vaikkapa kahden tunnin alitusta puolikkaalla, kuin myös pienempiä tavoitteita, kuten viidennen vedon sisällyttämistä treeniin.

Tasavauhtisia vitosia harjoitellessa uskon puute on muuttunut jopa peloksi: ajattelen jo etukäteen kauhulla sitä tunnetta, joka minulla todennäköisesti on jo neljännellä kilometrillä. Mieli ei tee lähteä lenkille, eikä usko itse lenkillä riitä, että tällä(kään) kertaa pääsisin juosten kaikki viisi kilometriä. Enkä edes ole kokeillut ennätysvauhtia. Silti on menty liian kovaa ja kotiin tultu usein pettyneenä.

Viime kevään puolikkaan jälkeen mietin, haluanko juosta tapahtumissa enää lainkaan. Haluanko haastaa itseäni, tavoitella aikarajoja? Koska silloin juoksemiseni lipsahtaa niin helposti nautinnosta suorittamisen puolelle. Nyt Vantaalle valmistautuessani olen jo etukäteen päättänyt, että en tavoittele aikaa, vaan tavoittelen ehjää, kokonaista, itseluottamusta ja uskoa kasvattavaa juoksua. Mikä se sellainen on?

Ensinnäkin, että juoksen koko matkan, en vaihda kävelyyn. Toisaalta, että osaan vauhdin jakaa niin, että onnistuisin loppua kohden ehkä jopa nostamaan vauhtiani tai ainakin pitämään sen tasaisena. Ja että minulla olisi koko reissun ajan hymy huulilla. Osaisin nauttia matkasta ja kokemuksesta, enkä aloittaisi jo parin kilometrin jälkeen kauhukuvien luomista mielelleni. Tämä kaikki tietysti vaatii sitä, että maltan ottaa alussa rauhallisesti ja vähitellen lisätä vauhtiani.

Ilman tällaista "kisakokemusta" minusta tuntuisi pelottavalta lähteä keväällä Pariisin kaduille ja sinne olen päättänyt lähteä nauttien juoksemaan elämäni juoksua! :)

Tälläkin viikolla olen treenatessani myös keskittynyt hakemaan onnistumisen kokemuksia. Niitä pieniä, uskoa kasvattavia. Ensin tavoitteenani oli pitkästä aikaa viiden juoksukerran viikko. Se meinasi jo alkutahdeilla mennä mönkään, kun muu elämä tuli sotkemaan kuvioita. Siksi yksi lenkeistä jäi hyvin tynkäjuoksuksi, vain 20 minuuttiseksi. Ehkä se käy palauttavasta treenistä kuitenkin. 

Tasavauhtisen vitosen päätin juosta hieman hitaammin ja voimien mukaan vauhtia loppua kohden nostaen. Onnistuin. Itse asiassa koin pitkästä aikaa sen ihanan tunteen, mikä kovaa juostessa parhaimmillaan saavuttaa. Kun olin kolme ensimmäistä kilometriä malttanut, viimeinen tultiinkin rennosti - ja melkein kilometrien parhaiden vetojen tahtia.

Tästä onnistumisesta iloisena päätin juosta viikon pitkiksen jo perjantaina. Juuri pitkiksiin ei ole intoa ja puhtia tänä kesänä riittänyt. Niistä juuri kuitenkin pitäisi innostua talven myötä uudelleen. Eilisestä työpäivästä tuli pidempi kuin olin odottanut ja olin jo kahden vaiheella, että lähdenkö. Päätä särki, ajatukset lenteli, mutta jokin sisimmässäni sanoi, että kaipaan juuri nyt raikasta ilmaa ja metsäteitä. Lopputuloksena ihanan rentouttava parin tunnin hidas lenkki jo vähän hämärtyvässä syysillassa, jossa ensin rauhoittui mieli ja lopulta myös leidi.

Harvoin sitä on näin freesin näköinen 16 km jälkeen.
Kertoo siitä, että oli oikea tahti - ja lenkki tuli tarpeeseen.

Se viides lenkkikin mahtuu vielä tämän viikon kuvioon. Kun ei ole painetta juosta pitkästi, mahdollisuudet mahduttaa se viikonloppuun ovat moninaiset.

Ihanaa! :)

Uuteen nousuun kohti Pariisin maratonia

Kädet täristen odotan ja tuijotan ruudullani näkyvää tekstiä. "Please be patient, it will take a moment." Kuinka kärsivällinen tässä oikein täytyy olla? Ja ranskalaisetko odottavat koko tämän ajan? Vihdoin, 40 min odottelun jälkeen, palvelu nytkähtää eteenpäin. Pääsen maksamaan. Ja sen jälkeen saan ilmoituksen:

Rekisteröitymiseni Pariisin maratonille ensi huhtikuussa on valmis! En meinaa nahoissani pysyä. Pariisi - Seine, Riemukaari, Eiffel ja mukulakivet, täältä tullaan! :)

Tämä vuosi on mennyt juoksun suhteen hyvin epämääräisissä fiiliksissä. Kun keväällä huomasin, että kuntoa on vaikea kasvattaa syystä tai toisesta, en oikein enää edes yrittänyt. Jätin tavoitteet sikseen ja päätin vain nautiskella. Hitaista ja helpoista lenkeistä - ja välillä veren mausta suussa intervalleista. Koko ajan ollut sellainen fiilis, että olen lähempänä maratonkuntoa kuin vauhtikestävyyttä vielä enemmän vaativia kympin tai puolikkaan kuntoja. Ihan kun niissä olisi eroja. Edellinenkin maraton juostiin aivan anaerobisen kynnyksen liepeillä. :D Mielikuvat ja uskomukset ovat hauskoja.

Mutta nyt sain sopivan tavoitteen ja päämäärän. Tiedän siis, mitä teen tänä talvena. Ehkä jäisissä olosuhteissa juokseminen on juuri sitä, mitä tarvitaan mukulakivimaratonille valmistautumisessa. Nyt on aika myös aktivoitua blogin puolella ja kirjata muistiin matkani Pariisiin. Ei se päämäärä vaan sen matka sinne. Maksimoitu nautinto.

Tämä on samalla lahja itselleni. Vain muutama viikko ennen Pariisia täytän 40 vuotta. Jos minulle olisi viisi vuotta sitten sanottu, että vietän synttäreitä maratonia juosten, makeat olisivat olleet naurut. Nyt se tuntuu täysin luontevalta. Ja mikä parasta, palautella voin toisella lempipuuhistani: shoppailemalla ihan parhailla ostosapajilla. :)

Juuri nyt fiilistellään ja juostaan kovempia lenkkejä. Tavoitteena lokakuussa Vantaan Maratonin puolikas ja siellä ehjä, hyvä, kokonainen juoksu. Ei niinkään aikaa eli määrää vaan laatua. Sen jälkeen himmaillaan ja levätään hetki. Sitten aloitetaan valmistautuminen Pariisiin.

Tekemistä riittää. Ihan ensimmäiseksi minun on opeteltava aamujuoksijaksi. Lihaskunto varmasti kaipaa vahvistusta (edelleen, ne mukulakivet). Pk-lenkkien sykkeitä pitäisi saada vielä alemmaksi. Juoksuvarusteet kaipaavat päivittämistä...

Mutta - I am so excited!
Oh, Paris, Paris. <3

HCR ja sen mäet - kisaraporttia

HCR, minkä teit! Hyydytit tämän leidin täysin. Vaikka mun piti lähteä vain hölkkäilemään ja nauttimaan. Keho päätti toisin lähtöviivalla. Kokeillaan kuitenkin, mihin tällä kunnolla pystyy. Vielä pari päivää sitten olin vahvasti sitä mieltä, etten starttaa. Outo vatsakipu viime viikkoina, lisänä yllättävän kovat selkäkivut lähipäivinä. Sykkeet ja fiilis vaihdelleet kovasti. Tulehdusarvotkin koholla. Onko riski lähteä juoksemaan kovaa? Sitä mietin. Ehkä oli hyvä, että starttasin. Tuli nälkä. Halu kehittyä heräsi jälleen. Ymmärrys, että jotain on tapahtunut, koska siedän niitä kovempia sykkeitä entistä pidempään.

Menin ajoissa paikalle. Toivoin tapaavani KPK24/7:n ihmisiä. Tapaamisen aikoihin satoi. Päätimme siirtyä nopeasti suojaan, ettemme kastu pahemmin. Olin kovin ajatellut, että aika vierähtäisi siinä tsemppejä jaellen. Jäikin aikaa runsaasti värjötellä. Onneksi sain odotteluseuraa, muuten olisi käynyt aika pitkäksi...

Koko matkan ajan piti sataa. Olin siihen varautunut. Kertakäyttösadetakki, että pysyy paitsi lämpimänä niin etenkin kuivana lähtöön asti. Lippis, jotta ei tunne sadetta kasvoilla. Ylipäänsä pitkähihainen, ohut paita, joka suojaisi kylmältä pisaroilta. Lämpötilan puolesta olisi hyvin pärjännyt lyhythihaisella. Pitkät juoksutrikoot sentään olin jättänyt kotiin: luotin siihen, että sääreni eivät tuntisi viileyttä, kun kerran eivät pakkasellakaan. Lähtöä odotellessa tihutti. Itse juoksun aikana oli mitä parhain juoksuilma. Happea riitti, välillä tuli pieniä pisaroita. Oli juuri sopivan lämmin. Paljon puhutut ja luvatut rankkasateet taisivat purkautua jossain ihan muualla. Olin auttamattomasti pukeutunut liian lämpimästi. Onneksi edes hautovan lippiksen sain heitettyä tukijoukoille 10 km kohdilla.

Aamulla juoksua odotellessa laadin uuden soittolistan Spotifyhyn. Yritin miettiä, minkä biisin haluaisin missäkin vaiheessa kuulla. Lähtöä odotellessa Bohemian Rapsody. Lähdön hetkellä Let Me Entertain You, joka kajahtikin korviini juuri kun ylitin lähtöviivan. Olin vähän hölkännnyt lämmitelleekseni. Tuntui hyvältä. Ylipäänsä se edellisten päivien arpominen oli aamun aikana kadonnut. Toki kaikenlaisia oireita oli, jotka olisivat saattaneet siirtää tämän vuoden ensimmäistä starttia eteenpäin, jos ne olisi ottanut tosissaan. Päänsäryn päättelin johtuvan ylimääräisistä hiilareista, vatsan kipristelyn jännityksestä. Lämmitellessä ne kuitenkin katosivat. Päätin antaa kehon päättää, millä vauhdilla edetään. Sillä kun on taipumus osoittaa itselleen sopivin vauhti.

Vauhti asettui nopeasti n. 6:10 min/km keskitahtiin. Tuntui helpolta. Sykkeetkin alkoivat nousta maltilla. Päätin edetä näin, vaikka vauhti vähän hirvittikin treenien tilanteeseen verrattuna. Neljän kilometrin kohdilla ystäväni olivat kannustamassa. Ilahduin siitä kovin ja taisin ottaa pienen pyrähdyksen sen vuoksi. Samalla alkoi tuntua, että päällä on liikaa. Etenkin lippis tuntui tukalalta. Viiden kilometrin jälkeen sykkeet nousivat pysyvästi 160 yli. Niin on tapahtunut aiemmilla puolikkaalla myös. En huolestunut. Yritin silti rytmiä, juoksuasentoa ja hengitystä muuttamalla laskea niitä vielä 150:nen puolelle aina kun mahdollista. Ensimmäinen juomapiste kävellen, sitä edelsi ja seurasi tiukkia kurveja ja ensimmäiset loivat ylämäet. Koska järjestäjät olivat varoittaneet 16 km kohdalla olevasta ylämäestä, päätin höllätä. 

Hietaniemen hautausmaan vierusta, Hietsu, Taivallahti. Mambo no. 5, Ensimmäisen puolikkaani yksi tsemppibiiseistä, soi liian aikaisin. Kympin kohdalla piti vasta, kuten silloin ensimmäiselläkin kerralla. Sykkeet yrittivät kovasti kivuta 170:een. Viime kesänä minusta tuntui, etten pystynyt juoksemaan lainkaan 140:nen sykkeillä: sykkeet nousivat pika vauhtia 150-160 välille. Nyt minulla on myös treeneissä ollut sama fiilis 160:n sykkeistä. Niistä, joilla olen aiemmin juossut kaikki tapahtumani. Olen viimeaikoina nähnyt entistä useammin itselläni 170 sykkeitä. Nyt matkan varrella mietin, että ovatko sykerajani niin muuttuneet... Kesärannan kohdilta alkoi loiva, mutta pitkä ylämäki. Sen tiesin jo entuudestaan. Olinhan pari talvea sitten juuri tuota mäkeä juossut useaan kertaan eri suuntiin. Jaksoin hyvin, vaikka 170 ylittyi sykkeissä. Tiesin nimittäin, että seuraavaksi on vuorossa pitkä alamäki.

10 km kohdilla oli juomapiste. Päätin ottaa geelin. Pian tuon jälkeen heitin kannustamaan tulleelle ystävälleni lippikseni. Ah, miten viileää. Käännös Paciuksenkadun alikulkukäytävään oli tiukka. Liukastuikohan joku? Pikku-Huopalahti. Askel alkoi painaa. Sykkeet eivät laskeneet. Se mäki tulee vielä, älä innostu nyt, sanoin itselleni. Soittolistassa oli swingikausi, piti hyvällä tuulella. Yritin päästä flowhun tuijottamalla tiukasti eteenpäin ja keskittymällä hengitykseen. Juoksun askelrytmi tuntui hyvältä. Hetkellisistä endorfiineistä huolimatta flowta en saanut kaverikseni. Toivoin, että se pelastaisi minut. Sykkeet olivat käytännössä koko ajan 170-171. 

Haagan paloasemalla kohdilla tien ylittävä silta meni vielä helposti. Sen jälkeen ihana alamäki. Sitten alkoivat vaikeudet. Hakametsäntien vierustaa ylös, kohti Ilmalaa. Ihan oikeasti, kuinka pitkään tätä jatkuu? Juuri pahimpaan hetkeen alkoi luureissa kuulua Pharell Williamsin Happy. Täydellinen ajoitus ajattelin. Samalla tajusin, että biisilistan loppuhehkutus oli alkamassa ja minä hyytymässä. Ylämäkeä seurasi suhteellisen jyrkkä alamäki. En uskaltanut mennä rennosti rullaten. Mahdollisuus lepoon ja sykkeiden laskuun meni siinä. Alkoi sattua vatsaan. Juuri siten, kun sillä oli ollut jo muutaman viikon ajan tapana. Alkoi pistää. Pari sataa metriä ennen 15 km juomapistettä vaihdoin kävelyksi. Oli jano, mutta sain juotua vain puoli mukia vettä, toisen puolikkaan urheilujuomaa. Pian tuon kohdan jälkeen alkoi se paljon puhuttu ylämäki. En edes yrittänyt. Tuntui, että juomat eivät menneet oikein edes vatsaan asti. Juoksun tärinä tuntui pahalta myös rintakehässä ja hartioissa. Kävelin mäen suosiolla ylös, seuraavasta alamäestä taas vauhtia ottaen...

Ne ylämäet ja hetkellinen paha olo - mietin, aikovatko nesteet imeytyä ollenkaan - vain jatkuivat. Ylämäkiä toki seurasi alamäki, useimmat niistä oli niin jyrkkiä, että piti jarrutella tosissaan. Päätin hölkätä maaliin peruspitkisvauhtia. "Ei ole pakko yrittää verenmaku suussa", sanoin itselleni. Ja kun ennätys oli karannut tavoittamattomiin jo alkukilometreillä, miksi rääkkäisin itseäni? Näin tultiin 18 km asti, jossa ilokseni oli juomapiste. Tuolla matkalla näin ambulanssin ja hoitajien herättelevän juoksijaa ojasta. Hyvä muistutus: juoksu on rankka laji! Se biisi, jonka piti soida viimeisen kilometrin ajan pärähti soimaan. 2 km liian aikaisin. Kyseinen biisi, alas viettävä maasto (lukuunottamatta Auroran siltaa) ja tutut maisemat piristivät. Viimeisestä kilometristä tuli reissun nopein. 

Aloittaessani laskeutumisen Sonera Stadionille mietin, kuinka maaliintulo on näiden juoksujen suola ja sokeri. Ne saavat yhä hymyn kasvoille, herkistymään. Korvissa soi Robbie Williamsin Angels. Melkein itkin. Läpi kehon meni kylmänväreitä. Loppukiri. Sonera Stadionin nurmi tuntui ihanan pehmeältä ja kimmoisalta. Yritin hymyillä valokuvaajille. Taisin vain korjata juoksuasentoni. Olin maalissa. 02:17:43. 12 minuuttia hitaammin kuin ennätykseni on. Mutta se ei haitannut enää. Kipinä treenata ja nostaa nopeutta oli syntynyt.

Kotimatkalla bussissa mietin, että monta asiaa olisin voinut taas tehdä toisin:

• Kuukausi ei ehkä riitä perusnyhtämisen jälkeen vauhtikestävyyden nostoon
• Tietoisuus sykerajoista olisi ehkä hyvä päivittää
• Tankkaa mieluummin, kuin luotat energiageeleihin. Juuri noiden vatsakipujen takia. Etenkin kun puolikkaalla juostaan kovaa, on hyödyllistä jos riittäävä energia olisi jo sinussa. Nyt tankkasin päivän, toisen olisin tarvinnut. Kuten myös toisen energiageelin reissussa. En vaan enää 18 km kohdilla halunnut sitä ottaa.
• Mäkitreenit sekä ylös että alas saattaisivat tulla tarpeeseen...
• Mieli pitäisi saada ajoissa mukaan juttuun, jos uskoo vielä, että ennätyksiä vielä juostaan. Se ei vältämättä auta, jos hokee itselleen pari viikkoa, ettei tahdo juosta...

Nyt pizzaa ja kuohuviiniä, olen sen ansainnut! :) 

Tuumailua ennen HCR:ää

Nouseva kunto on jotenkin ihan parasta. Kun jokaisella lenkillä huomaa, miten edellinen (tai ehkä kuitenkin sitä edellinen) lenkki on vaikuttanut. Kun koko talvi ja osin kevätkin on ollut juoksujen suhteen yhtä nyhtämistä, toivoa antavat hetket vaikkapa tasavauhtisilla kovilla lenkeillä ovat todellisia ilon pilkahduksia.

Olen harjoittelussa seurannut löyhän sitkeästi Helsinki Running Events-lehdessä (eli HCR/HCM:n lehdessä?) julkaistua ohjelmaa. Kun eräs juoksijoita valmentanut tuttunikin suositteli minulle hyvin vastaavaa ohjelmaa, vakuutuin. Paperilla ohjelma ei vaikuta kovalta. Päinvastoin. Mutta on se laittanut ladyn koville, varsinkin nyt kun itse päämäärä lähenee. Etenkin tasavauhtisia lenkkejä juostessa on myönnettävä, että ehkä sitä perusnyhtöä ei sittenkään tullut talvella tehtyä tarpeeksi. Ja kyykätäkin olisi voinut enemmän. Ohjelma tarjoaa kuitenkin niin hyvän rungon harjoitteluun, että taidan laittaa sen visusti talteen.

Myönnettävä on, että lopetin sen nyhtämisen liian myöhään HCR:ää ajatellen. Ja väliin on tullut liian monta kevyttä viikkoa johtuen lähinnä töistä. Silloinkin, kun olisi pitänyt paukuttaa vauhtikestävyysharjoitteita ihan tosissaan. Jos nykyinen kunnon kehitysmeininki saisi jatkua vielä vaikka kuukauden, saatettaisiin tehdä ihmeitä. Nyt kuitenkin HCR:lle lähdetään enemmän turistina kuin ennätyksiä rikkovana juoksijana. Ehkä saan sieltä taas lisäpontta treenailuun. Tällä hetkellä tuntuu, että olen enemmänkin maratonkunnossa kuin puolikkaan tai 10 km juoksukunnossa: sykkeet nousevat helposti anaerobiselle puolelle, kun yhtään vauhtia kiihdyttää tai askelta pidentää, saati sitten molempia. Keuhkot eivät meinaa sietää puuskutusta ja monella lenkillä saa itseään tsempata ja huijata jos jonkinmoisilla keinoilla. (Menen liian kovaa, vaikka tavoitesykerajoissa pysynkin.)

Toisaalta jokin osa minussa sanoo koko ajan, että ei ole pakko treenata tavoitteellisesti (jos kuntojuoksija niin nyt ylipäänsä voi tehdä), että saa vain nautiskella. Ehkä olen puolisalaa juuri niin tehnyt. Minulla on muutenkin elämässä menossa suurien oivallusten aika. Siihen liittyen olen myös myöntänyt, että juoksukin tuntuu parhaimmalta, jos saan aina kahden lenkkipäivän jälkeen levätä. Juoksuohjelmissa se tarkoittaisi, että 5 harjoituskerran viikkoa seuraisi aina 4 harjoituksen viikko. Onko se yksi treeni niin merkittävä pidemmän päälle, että minun kannattaa pakottaa itseni johonkin, joka ei tunnu minulle sopivan? Koska tuntuu, että jokainen pakotettu lenkki on samalla kolaus nautiskelevalle meiningille.

Tänään on vappuaatto. Tälläkin viikolla olisi pitänyt juosta viisi lenkkiä ja se olisi ollut erityisen tärkeää siksi, että kovat harjoitusviikot ovat olleet niin kortilla. Viides lenkki olisi tarkoittanut sitä, että vappu jäisi väliin. Niin juoksuun hurahtanut en halua olla. Elämässä kun pitää myös juhlia.

Pitkiksen, parituntisen eli nykyvauhdilla n. 16 km pitkän aurinkolenkin kautta tippaleipien äärelle. Aion nautiskella. Se onkin sitten taas viimeinen pitkis ennen HCR:ää. Hauskaa Wappua!

Kevättä kohti

Koska olen yrittänyt vähentää valituksen määrää elämässäni, en ole jaksanut tätäkään palstaa päivittää. Olisi ollut yhtä suurta valitusta. Talvijuoksu ei taida sopia minulle: sykkeet elävät omaa elämäänsä, tuuli saa välillä juoksijan raivostumaan, selkä sietää nastakenkien kovuutta vain rajallisen verran, ahdistaa, kiristää, paleltaa. Tuntui - taas - että kuntoni vain huononee säännöllisistä lenkeistä huolimatta: sykkeet nousee, vauhti hidastuu. Turhauttavaa.

Sitten tulee kevät. Pelkästään kenkien vaihto rakkaisiin Nimbuksiin madaltaa sykkeitä 10 pykälää. Sulat tiet ainakin viisi. Kevyempi vaatetus toiset viisi. Hymy nousee väkisinkin kasvoille ja juoksutouhuun palaa jokin tolkku. Ylipäänsä haluan taas lähteä lenkille.

Tämä kaikki saa tietysti pohtimaan, onko haaveeni Pariisin maratonista ensi keväänä yksinkertaisesti järjetön.

Talvi siis meni ja koko talven läpi juoksin. Paitsi tulipalopakkasten aikaan. Vähän miedommissa pakkaslukemissa muutamia kertoja kärvistelleenä päätin vihdoin satsata hyviin talvijuoksutamineisiin. Murtomaahiihtomalliston puolelta löytyi takki, joka ei ihan viidessä pakkasasteessa jäädy ja jossa juostessa liikkuvuus tuntui ihan toiselta. Koska murtsikassa käytetään käsiä, hartialinjan pitää joustaa ja se tuntui keventävän taakkaa ihan jo juostessakin. Pakkaskelillä lämmittämään puin myös untuvahameen. Täydellinen! Icepeakin mallistosta. Riittävän lyhyt ja lämmin. Eikä ulkonäössäkään ollut valittamista. Ja kun vielä löysin sopivan merinovillakerraston, niin johan oli pakkasten aika mennä...

Olen ilmoittautunut Helsinki City Runiin. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että turistina mennään, fiilistelemään vain. Vauhtikestävyyskunto on talven jäljiltä vielä jossain omassa kolossaan. En millään meinaa sietää korkeita, anaerobista rajaa tavoittelevia sykkeitä. 

Kaiken tämän jälkeen on enemmän kuin ihanaa ja palkitsevaa, kun sattuu lenkki, jossa kaikki toimii. Sykkeet, vauhti, fiilis - juuri kuten olin toivonutkin! 10 km lenkki, jonka sisällä 4x1000m vetoja. Lähes kympin kisavauhtia. Ihanaa!

Juoksuaika on taas alkanut! :) 

Juoksuvuoteni 2015

Vuosi 2015 on se vuosi, jolloin juoksin ensimmäisen maratonini. Vielä kun itsekin sisäistäisin asian. Katselen mitalia usein, muistelen fiiliksiä. Tapaninpäivänä juhlistin koko juoksuvuottani ystävältäni maratonista lahjaksi antamalla samppanjalla. Eikä edes mitä tahansa samppanjaa: Dom Perignonia, yhtä parhaista. Tunsin ansainneeni sen, vaikka vieläkään en ymmärrä. Ehkä siksi, että en päässyt flowhun. Silloin juostessani. Ja niin harvoin tänä vuonna muutenkin.

Muita lappujuoksuja ei vuoteen sitten mahtunutkaan. Ensin en halunnut rasittaa itseäni, sitten ei ole riittänyt motivaatiota.

Juoksuvuoteni päättyi nopeaan vitoseen. Ai kamala, miltä se tuntui! Siitä on aikaa, kun viimeksi puuskutin keuhkoni rikki. Tai siis rintakehäni auki. Miten ihmeessä tuo samainen matka on aiemmin tuntunut ihan helpolta jutulta? Ja kuka valitsi nuo mäet tuohon loppuun? Kyseessä samainen reitti, jolla olen koko juoksuhistoriani aina välillä "testannut kuntoa". Se vain todella päättyy n. 700 m ylämäkeen. Tällä kertaa en edes yrittänyt kokeilla, saisinko maksimisykkeitä aikaiseksi. Olisi ehkä pitänyt. Mikä jännintä, jalat olisivat jaksaneet vielä vaikka kuinka. Hengitys ei vaan enää jaksanut. Loppuaika 28:14. Yli minuutin hitaammin kuin ennätykseni samaisella pätkällä.

Koko vuosi on ollut hyvin rikkinäinen. Keväällä pari kuukautta lepoa juoksijan polven takia. Sitten muutama kuukausi elämä oli pelkkää maratonia. Kunnes tuli se oikea maraton ja sen jälkeen nautintojuoksuja sai odotella. Viime aikoina olen ihastunut kymppiin. Joulukuussa tuli juostua peräti 7 kympin matkaa. Eri vauhdeilla, erilaisissa maastoissa. Kun valitsee mäkisemmän reitin saa intervallitreenin siinä samalla. Tuntuu hyvältä, kun kympin on voinut vain käydä juoksemassa. Ehkä kuntoni ei ole ihan niin huono? Toisaalta sitä pidemmät taivallukset ovat loistaneet poissaolollaan.

Kaikkiaan kilometrejä kertyi 1225 - 75 km vähemmän kuin vuosi sitten. Keväinen telakka veroitti, kuten myös syksyn motivaatiovaikeudet. Tänä vuonna en edes yrittänyt paikata kilometritilastoa viimeisellä viikolla. Sen sijaan jo aiemmin joulukuussa motivoin itseäni ilmottautumalla Helsinki City Runiin. Siis puolikkaalle toukokuussa ja tavoiteajaksi laitoin reteesti kahden tunnin alituksen. Juuri tänään se tuntui mahdottomalle haasteelle. Onneksi on vielä vähän aikaa...

En vieläkään ole ihan varma, onko hitaasti hissuttelu minun juttuni. Kun tuntuu, että kunto vain huononee... Ymmärrän, että vauhti- saati sitten maksmikestävyys ei pysy, jos ei välillä juokse kovaa. Mutta olen juossut. Ja hitaastikin. Se ei vain meinaa näkyä missään. Haaveilen siitä, että joku ammattilainen sanoisi miten minun oikeasti kannattaisi treenata, jotta kahden tunnin alitus olisi mahdollinen.

Ensi vuosi alkaa kerrankin hyvien tähtien alla. Ei ole kipuja, ei telakkavaroitusta. Edes lihaskalvot eivät huuda apua. Juoksu sinänsä maistuu. Yritän motivoida itseäni lihaskunnon parantamisen pariin jälleen. Kalenterikin näyttää siltä, että tammikuussa olisi aikaa juosta ja pitkästikin. Jos ei vain tule liikaa lunta tai jäätä. Mutta tämä tila tuntuu juuri nyt hyvältä. Odotan innolla alkavaa juoksuvuotta.

Oivallus: vuoden päästä pääsen metrolla suoraan Esport Centeriin, jossa on sisärata. Ehkä voisin herätellä eloon haavetta Pariisin maratonista keväällä 2017.

Toteamus: Asicsin Nimbus 17 lite ovat parhaat juoksukengät ikinä, minulle! ;) 

Hyvää Uutta Vuotta!

Paluu kehiin

Oijoi.

Tänä syksynä on koettu. Jos jonkinmoista lenkkiä. Kun sykkeet nousevat pelkästä ajatuksesta. Ja kun kaikki sujuu flowssa. Yleensä ollaan menty katsoen kauhulla sykemittaria. Että ei mun kunto voi olla näin huono. Juurihan juoksin maratonin. Ei sitä juosta noin vain. 

Ensin ei huvittanut. Sitten työt tulivat haittaamaan harrastusta. Nyt yritetään uutta nousua.

Muutama päivä sitten ilmottauduin HCR:lle. Motivaatiota.

Iloitsen juoksukengistäni. Asicsin Nimbuksista, yhä. Lite-versio.
Näkyvät. Ja ovat muuten vain ihanat.

Iloitsen, ettei ole jäätä tai lunta.
Olisi paljon vaikeampaa tämä motivoituminen ja tykkääminen.

Kyllästyin vanhaan Garminiin. Kun tuntui, että se etsi itseään. Usein ja koko ajan.

En tiedä, tuoko uusi sen enempää iloa: sykkeet nousi, vauhti hidastui. 

Onneksi ei enää tarvitse värjötellä pimeässä odotellessa, löytyykö satelliitteja vai ei.

Eikä tarvitse laskea, mikä on todellinen syke, kun mittari näyttää alussa 172
ja lopussa melkein saman.

Tavoiteaika HCR:llä on alle 2h. Näinköhän.

Tänään intervalleja juostessa ei tuntunut siltä.

Toisaalta, nyt tarvitsee vain juosta.

Ilolla, nautinnosta. Juuri sitä vauhtia, kun tuntuu hyvältä. 

Palauttelun pitkä oppimäärä

Eräs ystäväni totesi heti maratonin jälkeen, kuinka on varmasti mahtava tunne, kun jatkossa kymppi tuntuu ihan heppoiselta matkalta maratooniin verrattuna. Sitä olen odottanut. Mutta ei vain ole tuntunut. Itse asiassa vitoset, joita olen nyt pääasiassa juossut, ovat tuntuneet lähes yhtä pitkiltä kuin se maraton. Vaikka olen halunnut juosta ja vaikka ei varsinaisesti ole mihinkään sattunut, juoksu on pitkään tuntunut huonolta. Sykkeet ovat liidelleet omissa sfääreissään: viimeistään 4 km jälkeen alkaa tasainen kipuaminen kohti anaerobista rajaa vauhdin pysytellessä niin hitaana kuin suinkin. Kaikki ei ole ollut kunnossa.

Kunnes viikko sitten maanantaina. Tiesin jo päivällä, että nyt suunta kääntyy. Tunteja ennen kuin laitoin lenkkarit lopulta jalkaan. Minun niin teki mieli lenkille! En millään olisi meinannut jaksaa iltaan asti odottaa, että pääsisin baanalle. Miten ihanalta juoksu tuntuikaan! Vieläkään ei menty kovaa, mutta askel oli kevyt. Luureista kuului perätysten kaikki parhaat biisit jo 5 tunnin mittaiseksi venyneeltä soittolistaltani. Ei haitannut sade tai illan viileys. Hymyilin vain mennessäni. Taisin jopa nauraa - ja otin tanssiaskelia.

On jännää, miten selkeitä merkkejä kroppa antaa siitä, että nyt se on valmis kovempaankin treeniin, kun vain jaksaa kuunnella ja tunnustella. Kun kroppa on valmis, mieli ei varoittele eikä huolehdi etukäteen nousevista sykkeistä. Ei tule edes mieleen ottaa bussikorttia mukaan, jotta pääsee tarpeen tullen kotiin. Ei ole ajatusta siitä, että lenkin jälkeen tarvitsee erityisen paljon lepoaikaa. Ehkä jopa päiväuniaikaa. Ei ole tunkkainen olo kurkussa sitoessa lenkkikenkien nauhoja. 

Eilen kävi juuri niin kuin ystäväni oli ennustanut. 1,5h ja 12 km pituinen "pitkikseni" tuntui paitsi helpolta niin myös lyhyeltä, "pikku pyrähdykseltä". Loppusuoraa astellessa mietin, miten pitkälle olenkaan tullut. 12 km kävellenkään ei ole ihan pikkujuttu, saati sitten juosten. Ja kuinka kiitollinen olen, että saan juosta. Ettei edes maraton vienyt sitä intoa minusta pois.

Palautumiselle on siis vain annettava aikaa. Juuri niin paljon kuin kroppa tarvitsee. Ihan niin kuin muussakin elämässä. Kiirehtiä ei voi. Sillä usein häviää enemmän kuin saavuttaa.

Nautinnollisia lenkkejä lehtien keskellä - minkä ainakin aion nauttia kaikin tavoin. Ahnehtimatta.

Palautuminen jatkuu

Palautuminen maratonista vain jatkuu. Tiesin, että se tulee olemaan hidasta. Mutta että näin hidasta. Reilut kolme viikkoa kulunut. Kun sykkeitä on vaikea pitää aisoissa kevyillä lenkeilläkin, kovia treenejä ei tule edes ajatelleeksi. Olen kuvaillut tilaa kuin kulkisin U-asennossa: jalat jaksaisivat, mieli tahtoisi, mutta muu osa niiden välillä ei. Kovin hankalaa on eteneminen noin.

Palautumista odotellessa olen monena päivänä korvannut juoksulenkit metsäkävelyllä.

Viime perjantaina jo turhauduin. Vaikka kuinka yritin juosta hitaasti, rennosti ja vielä valitsin tasaisen maaston, jotta se olisi helpompaa, sykkeet vain jatkoivat nousuaan. Tilaan vaikuttivat varmasti myös huono syöminen ja henkinen stressi, joka töiden takia ollut päällä. Mutta silti. Lopulta luovutin. Turha on elimistöä kiusata, kun se ei selvästikään itse sitä tahdo. Se tunne, kun on 5 km päässä kotoa. Päällä sen verran vaatetta, että juostessa ei tule kamalan kuuma, mutta kävellessä tulee varmasti kylmä. Rahaa eikä bussilippua ole mukana...

Tuo luovuttaminen ja sen jälkeiset kolme juoksuvapaata päivää selvästi auttoivat. Eilen sain lenkilläni jälleen tuntea, miten ihanaa juoksu on. Into nousi samaa tahtia. Ja nyt pitäisi edelleen malttaa. Olen ymmärtänyt, että kyse on nimenomaan hermostoni palautumisesta. Sen, joka rasittuu helposti ihan vain sosiaalisessa kanssakäymisessä. Saati sitten viiden tunnin ryskytyksessä vasten asfalttia.

Maratonin jälkeen haaveilin vielä juoksevani tapahtumissa. Ainakin puolikkaan, ehkä kympin. Nyt mietin, pitäisikö suosiolla siirtää seuraavat tavoitteet kevääseen. Nautiskella vain koko syksy. Tämä aika, joka on mielestäni ihan paras vuodenaikamme. Mennä hitaasti ja rakentaa peruskuntoa huolellisesti ja varmasti. Voisi olla aika tunne huomata keväällä olevansa superkunnossa....Mikä ihana ajatus! :)

Elämää HCM:n jälkeen...

...onko sitä? On.

Toipuminen ja palautuminen ensimmäiseltä maratoniltani on sujunut erittäin hyvin. Kipua on ollut vähemmän kuin olisin koskaan uskonut. Esimerkiksi portaita olen mennyt suht sujuvasti koko ajan. Hermosto (enemmänkin kuin lihakset) on tuntunut ylirasittuneelta. Asioita, joita en olisi ilman toisten maratoonareiden kokemuksia osannut edes erotella. Sunnuntaina varsinkin tuntui, ettei missään asennossa ollut hyvä olla. Istuminen tuntui huonolta, myös seisominen, hidas kävelykin... Olo oli levoton. Hermostoa sekin. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt, että ei se kolmenkympin seinäni ollut lihaskipua tai väsymystä, energioiden puutetta. Se oli hermosärkyä. Jotain, joka olisi ehkä psyykaamalla ollut voitettavissa.

Jo keskiviikkona pyöräillessäni kauppaan lihakset tuntuivat hyviltä. Ei lainkaan väsymisen tunnetta, vaikka ylämäkeenkin poljin. Ihan tavallisten kovien treenien jälkeenkin on tuntunut pahemmalta. Niinpä uskaltauduin torstaina kokeilemaan juoksemista. Tai hölkkää. Tai laahustamista. Jotain. ;) Reunion lenkkareiden kanssa! Vähän tuntuivat Nimbukset siltä, kuin ne eivät olisi vielä täysin toipuneet. Hitaasti menimme, 4 km verran. Hiekkatiellä, auringon lämmittäessä. Ajatukset puolikkaan ja varttimaratonin juoksemisesta vielä tämän syksyn aikana tulivat mieleen... Se jos mikä on merkki toipumisesta! :)

Ihan paikoillani en ollut ennen keskiviikkoakaan ollut. Jo sunnuntaina kävin lyhyellä, parin kilometrin kävelyllä. Jos maratonilla parhaimmillaan kilometrin menin n. 6.30 min, nyt käytin saman matkan löntystämiseen ainakin 15 min. Kävelyä hankaloittivat kipeät varpaat. Ainakin molempien isovarpaiden kynnet olivat saaneet pahasti iskua. En ole juuri voinut kenkiä jalkaani laittaa. Mikä ihanuus siis, että on kesä ja voi käyttää flipflopeja. Yritys oli kova pelastaa kynnet poistamalla kudosnestettä terveen ihon kautta. Saa nähdä. Juuri nyt näyttää toiveikkaalta...

Muutoinkin on toki tullut mietittyä, mitä voisin tehdä toisin, mitä huomioida:

• Lihaskunnon parannus tuskin olisi pahitteeksi, vaikka hermosäryksi lopun vaikeudet nyt luenkin. 
• Pitkät lenkit pitäisi juosta jatkossakin asfaltilla - silloin kun asfalttimaratonille valmistautuu, tekee palvelusta hermostolleen.
• Palan halusta parantaa peruskuntoani. Vaikka myös hyvästä vauhtikestävyydestä on varmasti hyötyä. Odotan innolla pk-kauden alkua. En halua aloittaa sitä vielä. Jos pari kisaa ensin. Mutta pian. Ihanan junnaavia, matalasykkeisiä, helppoja juoksuja :)
• 10 kg vähemmän painoa ei ehkä haittaisi - josko vihdoin saisin syömiseni kuntoon?
• Seuraavia juoksukenkiä valitessa pitää kokeilla numeroa isompia. Jos varpaat selviäisivät sitten paremmin... ;)
• Kompressiosukat ovat ihmesukkia. Etenkin maaliin saapumisen jälkeen ja siitä vuorokauden eteenpäin!
• Muista pakata Buranaa myös säilytykseen menevään laukkuun - ettei tarvitse kastuneita taskusta suuhun kaapia ja särkylääkkeen saa heti maalissa.
• Voi olla, että ruoka ei hetkeen maistu. Tarkalleen ottaen pariin päivään. Elämä on...
• Vasta kun turvotus on jaloista kadonnut on aika laittaa uudestaan lenkkarit jalkaan. Hassua, miten kauan se turvotus kestikin...
• Kävely heti seuraavana päivänä tekee hyvää, vaikka ehkä kipeää. 
• Sovi itsellesi huoltojoukkoja maaliin. Koska voi olla, että ajatus ei oikein kulje...

Kaiken keskellä on yksi asia jopa vaivannut. En ole oikein vieläkään sisäistänyt, että olen maratonin juossut. Minulla on koko ajan se fiilis, että kävin vain tavallista pidemmällä lenkillä. :D Olen hämmentynyt ystävieni onnitteluista ja huomiosta. On täytynyt itselle muistuttaa, että ihan kaikki eivät ehkä tätä matkaa juokse. Vaikka minusta tuntuu, että voisivat, jos vain haluaisivat. Jos kerran minäkin. Välillä olen kotona kävellyt mitali kaulassa, jotta tajuaisin. Ajattelin, että euforia iskisi, kun laitan taas lenkkarit jalkaan. Niin ei käynyt. Tosin myöskään en silloin ajatellut, että "tuntuupa kamalalta, ei ikinä enää".

Luulen, että en tajua, koska maratooni - suoritus - ei ole pääasia. Se "the juttu" on itse juoksu. Että voin, pystyn, tahdon ja nautin. Juoksut eivät lopu tähän. En ehkä juokse enää pidempää matkaa. Enkä ehkä juokse maratonia montaa kertaa, joka vuosi, koko ajan. Mutta juoksen ja se on ihanaa!!!

Eilen minulle vinkattiin, että olet täysin toipunut, kun alan haaveilla seuraavasta maratonista. Tänään silmäilin Pariisin maratonin nettisivuja... ;)