Maratonin jälkeinen masennus

Minulla on ollut maratonin jälkeinen masennus. Mikään ei oikein huvita. Kaikki tuntuu turhalta tai tyhjältä. Mitään ei jaksaisi tehdä. Ne pari lenkkiä, jotka olen Pariisin jälkeen suorittanut - enemmän kropan tarpeesta saada liikuntaa kuin halusta juosta - ovat olleet todella tahmeita. Sykevyö kiukuttelee ja näyttää mitä sattuu. Vasemmasta reidestä olen löytänyt uuden lihaskalvo-jänne-hermo-minkä lie, joka on ottanut kunnolla nokkiinsa Pariisin lenkistä. Se kiinnittyy toisaalta keskelle lonkkaa ja kulkee ontolta tuntuvana putkena keskellä reittä kiinnittyen polveen. Siis ihan joka suunnasta ajateltuna keskellä.

Tästä samasta masennuksesta kärsin viimeksikin. En vain osannut sitä oikein ottaa silloin tosissaan. Juoksin hampaat irvessä, koska kyllähän kroppa tarvitsee palautuslenkkejä, eikö tarvitse? Kunnes muistan eräänä perjantai-iltapäivänä olleeni 5 km päästä kotoa, itkuisena, tahti jotain 7.30 min/km ja sen päälle, sykkeet melkein tapissa miettimässä, miten pääsen kotiin. Kroppa huusi lepoa ja sen jälkeen sitä sai. Lopulta toipumiseni vei silloin 9 vkoa. Sen aikana luin, että erityisesti hermosto kaipaa pitkän ajanjakson palautuakseen. Nyt päättelen, että mieli myös.

Näin todellisena amatöörinä, joka ei ole koko aikaa (jos koskaan) maratonkunnossa, tapahtumaan valmistautuminen vie elämästä ison siivun. Jos ei ihan lenkkien muodossa niin ajatuksellisesti. Viimeiset kaksi kuukautta ennen kisaa on koko ajan lähdössä tai tulossa lenkiltä, suunnittelemassa ruokailuja, miettimässä seuraavia lenkkejä. Tällä kertaa kun aikaa juosta oli vähemmän, tuntui, että tein täsmäharjoituksia: jokainen juostu lenkki piti suunnitella mahdollisimman optimaaliseksi.

Kun maraton on ohi, ei oikein ole mitään. Tai on. Väsymys. Normaalista arjestakin tuntuu väsyvän helpommin. Ei tee mieli ottaa ylimääräisiä askelia. Nyt olisi hyvä mahdollisuus kokeilla uusia lajeja, uusia juttuja. Kun ei mieti, miten ne vaikuttaa juoksuun. Sinänsä hyvä, kannatettava ajatus jää lopulta siihen, että käyn ostamassa uuden, painavamman kahvakuulan ja jätän sen eteiseen pahveineen päivineen. Ei innosta.

Kun päätin osallistua kevätmaratonille, kävin itseni kanssa keskustelun peilin edessä. Onko se ok, että menetät kevään juoksuilon? Sen vuodenajan juoksut, joka on itsellesi rakkain? Onko se ok, että menee kauan, että haluat edes laittaa lenkkarit jalkaan? Onko se ok, että voi mennä hetki ennen kuin löytää uudelleen juoksun ilon? Syyskuun sateessa mielikuva Eiffelistä oli sen verran vahva, että sanoin tietysti kaikkeen joo.

Nyt olisi helppo lopettaa. Päättää, että juoksu ei enää innosta. Koska jokainen solu sanoo niin. Jos ei olisi koskaan kokenut runner's high:ta ottaisi sen vielä ihan tosissaan. Tässä tilassa olisi helppo pakottaa itsensä lenkille, koska liikkua pitää ja juoksu on oma lajini. Tehdä 3 kertaa viikossa vitosen lenkki, koska lääkäri sanoo niin. Tulla kotiin aina yhtä ärsyyntyneenä ja ihmeissään. Vähitellen juoksu jäisi, koska se tuntuisi koko ajan pakkopullalta. Tulisiko sen tilalle jotain - en tiedä.

Tällä kertaa otin maratonin jälkeisen masennuksen tosissaan. Tai oli pakko, koska muutakaan ei voinut. Päätin hoitaa sitä kuin muutakin masennusta. Antamalla itselleen aikaa. Suomalla itselleen lepoa. Tekemällä vain niitä asioita, jotka tuntuvat hyvältä, jotka tuottavat mielihyvää.

Ja kun riittävän pitkään vain on, halu juosta -fiilis onkin yhtäkkiä takaisin. :) Tällä kertaa se iski tänään, vappupäivän aamuna. Kolme viikkoa maratonin jälkeen. Heti herätessäni tiesin, että tänään tahdon lenkille. Onneksi vappua tuli juhlittua rauhallisemmin kuin koskaan, niin voin jopa hypätä mukaan fiilikseen. Aurinko paistaa. Lämpöäkin on sen verran, että voi laittaa caprit.

Onneksi kevät on Suomessa myöhässä. Ehkä en missaakaan koko kevään juoksuja...:)

Paris, Paris

Toiselle maratonille valmistautuminen on ihan erilaista kuin ensimmäiselle. Tietää jo, mitä on edessä. Tietää, miten varautua ennalta mihinkin olosuhteeseen. Osaa aavistaa, milloin voi tulla vaikeuksia. Pariisiin matkatessani itselläni oli erityisen luottavainen olo. Jännitys hiipi mieleen vasta myöhään edellisenä iltana. Ja sekin pysyi hienosti kurissa: kymmeneltä päätin mennä nukkumaan ja nukuin hyvin kellon soittoon asti.

Vielä pakatessani Suomessa sääennustus näytti lähdön hetkelle aamupäivään 10 astetta ja maaliin saavuttaessa 20 asteta lämpöä. Pakkasin korkkaamattomat shortsit varmuuden vuoksi viime tipassa mukaan, vaikka ajattelin koko ajan, että lämpöön ja paljaisiin koipiin tottumaton kehoni todennäköisesti tykkäisi enemmän capreista. Mustaan vaatetukseen en kiinnittänyt sen enempää huomiota. Eihän siellä kuitenkaan niin kuuma olisi.

Lensin Pariisiin jo perjantaina päivällä. Ajattelin, että minulla olisi hyvää aikaa käydä lenkillä ja vaikka hakea numeroni ennen kuin huoltojoukoksi tuleva ystäväni saapuisi illalla. Käytännössä olin kaikista töistä ja matkasta niin väsynyt, että menin heti nukkumaan. Minulla ei ollut mitenkään vahva olo. Enemmänkin pelkäsin koko ajan, että ehdin vielä tulla sairaaksi. Nähtävästi pelkästä ajatuksesta sain lämmön vähän nousemaan - tai sitten se oli allergiaan reagointia, joka koti-Suomessa oli vaivannut. Tai hiilaritankkauksen tekosia. Huoli oli lopulta turha: hyvien yöunien jälkeen lauantaina olin täysissä voimissa. 

Lauantaina suuntasimme heti aamupäivällä Salon de Runningiin hakemaan lähtönumeroani. Siinä vaiheessa säätiedotus oli kivunnut jo näyttämään seuraavalle päivällä 15-23 asteita. En millään voisi startata mustalla hihallisella paidalla ja capreilla. Aamupäivän aurinko jo antoi viitteitä tulevasta. Joten tarvitsin myös uusia varusteita. Koska olen käyttänyt paljon Asicsin vaatteita ajattelin, että niistä osaisin päätellä, jos ne hankaisivat heti. Annettuani lääkärintodistuksen pois ja saatuani juoksunumeroni - ja löydettyäni vielä itseni 57000 ilmottautuneen nimen joukosta - marssin Asicsin osastolle. Vielä siinä vaiheessa yritin uskotella itselleni, että lyhythihainenkin voisi tulla kyseeseen, jos se ei ole vain musta. Onneksi myöhemmin järkeä tuli lisää päähän.

Sunnuntaina heräsin iPadin soittaessa: "It's a beautiful day". Aamujuoksut eivät ole yleensä itseäni varten, mutta ajattelin, että 3,5 tuntia hereillä oloa ennen starttia riittäisi herättämään kehoni. Koska pieni hotellimme oli kuulema täynnä juoksijoita, hotelli oli aikaistanut aamiaista alkavaksi klo 6.30. Ensin siis syömään, sitten vasta valitsemaan varusteita. Olin ajatellut, etten menisi katsomaan kärkiryhmien lähtöä, vaikka tunnelmaa olisi ollut kiva aistia ja olympiatason juoksijoita nähdä. Mutta koska olin valmis riittävän aikaisin, päätimme lähteä hyvissä ajoin Champs Elyseen suuntaan. Olin pakannut ystävälleni huoltorepun, itseni varustanut jo geelein ja suolapussein. Puoli km käveltyämme tajusin, että se tärkein eli juoksunumero oli jäänyt hotelliin. Ystäväni lupautui hakemaan numeron. Itse jäin kuuntelemaan lähdön huumaa parin korttelin päähän tapahtumista. Siinä kun oli ihanan rauhaisaa - ja viileää.

Heti nähtyäni lähtöalueen tajusin, mistä oli varoitettu: vessojen määrä oli naurettava. Silti en siirtynyt aitojen sisäpuolelle kuin vasta 45 min ennen lähtöä. Omasta mielestäni olin hyvissä ajoin. Ja silti jono ei edennyt riittävän nopeasti. 5 minuuttia ennen starttia teimme muutaman ranskalaisrouvan kanssa paniikkiratkaisuja toinen toisiamme auttaen. Lopulta sain spurtata, jotta ehtisin lähtöviivalle. Hieno alkuverryttely. Odottaessa lämpötila oli muuten noussut niin, että viileää aamua varten päälleni laittamat rönttövaatteet tulivat nopeasti liian kuumiksi.

Lähtö. Vaikka isot joukot olivat jo lähteneet, silti tuntui hienolta. Tätä olin halunnut. Tätä olin odottanut. Tästä olin niin kauan unelmoinut. Pari kyyneltä vieri poskilleni. Kun lähtöalueen musiikki alkoi jäädä taakse huomasin omista luureistani kuuluvan biisi "Champs Elysee". Juuri niin kuin olin ajatellut.

I love Paris. I love running. This is it!

Ensimmäinen km meni vain hymyillessä. Toinen samoin. Kolmannen kilometrin kohdalla näin ensimmäisen ambulanssin (ja myöhemmin n. 40 lisää). Paluu todellisuuteen tapahtui välittömästi: tästä tulee kova reissu! Heti sen jälkeen aloin tajuta sykkeiden korkeuden - ja lämmön. En ollut uskaltanut aamulla juoda riittävästi, joten tuntui, että heti oli jano. Ystäväni oli luvannut tulla vähän ennen 5 km juomapistettä. Pyysin häneltä heti vettä päälle kaadettavaksi. Siinä hetkessä tiesin, mikä tulisi olemaan kupletin juoni.

Nousu puistoon ja Vincennesin linnalle ei oikein edes tuntunut nousulta. Paitsi kun katsoi taakse päin. Loivaa pitkää nousua, jota seurasi loiva alamäki keskellä Pariisin asuinseutuja.  Juoksu tuntui hyvältä, vaikka vähän hitaammalta kuin olin ajatellut. Hymy oli huulillani. Yritin rauhoitella itseäni, että ehkä tänään aurinko olisi vain hyväksi.

11 km kohdilla, linnalla oli juomapiste. Olisin halunnut toisen pullon vettä ja sitä järjestäjät eivät minulle antaneet. Hätäännyin hetkeksi ja ärsyynnyin. 13 km kohdalle oli tuotu paloruisku, joka suihkutti päällemme vettä. Lisäksi oli saaveja, joista saisi kauhoa itselle lisää vilvoketta. Ihanaa. 15 km kohdalla sykkeet nousivat nopeasti lähennellen jo anaerobista kynnystä. Oli jano. Oli kuuma. Sykelukuja säikähtäneenä vaihdoin hetkesi kävelyksi. 16 km vesipiste näytti ensin tyhjältä. Olivat siirtäneet vedet vasta hedelmien jälkeen. Tuli hetkeksi toivoton olo. Paniikki. Entäs jos en saa nyt vettä? Jos vesi oli loppu. Oliko tämä koko reissuni loppu? Laitoin ystävälleni viestiä, että viestittää toiselle ystävälleni, joka tulossa 18 km kohdille, että tarvitsen vettä. Loppumattomilta tuntuneet kymmenet metrit kuitenkin veivät lopulta vesipullojen luo. Pelastus. Olin kuitenkin jo tehnyt päätöksen: en edes yritä aikaa, nyt on hienoa, jos selviän maaliin.

18 km kohdalla sain ystävältäni vettä niskaan ja se piristi. Tuntui tulevan täydellisellä hetkellä. Sen avustuksella juoksin hyvää vauhtia aina puolikkaan paalulle ja siitä vielä eteenpäin 22 km juomapistelle, Bastilleen asti. Kohta käännyttäisiin Seinen rannalle. Tahdoin nähdä Seinen. 

23 km. En olisi halunnut juosta. Ajattelin, ettei tässä ole mitään järkeä. Jos juoksen Concordelle ja sanon siellä ystävälleni, että mennään pois. Olisi lyhyt matka hotelliin. Voisinko niellä pettymykseni? Sitä miettiessäni taisin jälleen vuodattaa pari kyyneltä. Puistoteitä, varjoa etsien, Seinen ranta-kivitystä, tunneleita... Jälkimmäiset olivat ihania! Pimeys, viileys! Välillä kävellen, sitten taas juosta laahustaen. Katsoin puhelinta. Halusin selvästi varmistaa, että ystäväni on Concordella. Siellä minua kuulema odottaisi jälleen paloruiskusuihku ja vesiämpärit. Niiden lisäksi kaadoin myös ystävän tuomaa vettä niskaan. Pitäisiköhän märkien vaatteiden aiheuttamasta hankauksesta huolestua jossain vaiheessa? Lisäsin varmuuden vuoksi vaseliinia.

Olin jo aiemmin alkanut seurata maileja. 13 mailia kuulosti paljon vähäisemmältä kuin 21 km. Itsensä huijaaminen on hieno laji.

Concorden jälkeen alkoi kaupanteko, itseni kanssa. Ensin Trocaderolle 29 km:iin. Halusin nähdä Eiffelin. Sitten halusin sen kohdan, kun käännyttiin länteen tai luoteeseen - tai johonkin. Minulle tuntemattomia seutuja. Ystäväni oli luvannut tulla 30-35 km välille. Viimeiseen isoon mäkeen. Pitihän minun hänet nähdä. Jälleen vettä päälle - ja jopa juoksin ko. ylämäen. Siinä tohinassa taisin sanoa, että "enää normaali iltalenkki jäljellä, nähdään maalissa." Koska olin jo toista maratoonia rämpimässä läpi tiesin olostani, että maaliin tulisin, mutta en tiedä milloin. Kehokin oli jo tottunut lämpöön paremmin eikä aurinkokaan jaksanut häikäistä. Tuntui hetkellisesti todella hyvältä.

Jo aiemmin, kun olin päättänyt, etten juokse millään tapaa aikaa, olin vaihtanut itselleni turistimoodin päälle. Katselin rakennuksia, toimin juomapisteillä hitaasti, nautiskelin paloruiskusuihkuista, kaartelin usein varjoa tienvierustoilta etsien. Ajattelinkin, että taidan rakastaa Pariisia liikaa, koska en halua olla liian nopea ja halusin todella nauttia matkasta koko rahan edestä. 

Sen toisen puiston, jossa lopulta juostiin n. 8 km olisin kuitenkin voinut jättää väliin. Pitkiä suoria, muuttumatonta maisemaa, vähän kannustajia (hekin olivat uupuneet lämmöstä). Kilometrit karttuivat hitaasti. Välillä tuntui, että oli helpompaa juosta kuin kävellä. Välillä taas kroppa pakotti kävelemään. Toisinaan saatoin katsoa kelloa ja miettiä, että jos nyt juoksisin koko loppumatkan, saattaisin vielä päästä alle xx ajan. Ja sitten olin taas tyytyväinen, että ei tarvinnut. Lopulta, kymmeniltä kilometreiltä tuntuneiden suorien jälkeen tuli vihdoin 41 km kyltti. Itseä ei tarvinnut kehoittaa juoksemaan. Halusin maaliin. Tuon kilometrin aikana selkiä tuli vastaan paljon ja siitä sai lisää voimaa.

Loppusuora, maalialueen pauhunta, paljon yleisöä. Kyyneleet. I did it!

Olin etukäteen sanonut taistelevani sijoista 40 000 + - sijoitukseni oli 38 352. Tässä suhteessa siis ylitin itseni. Loppuaika kuitenkin painui 40 minuuttia yli sen, mitä olin ajatellut. Se ei haitannut. 

Pariisin maraton on ollut unelmani siitä asti kun tajusin, että on olemassa juoksutapahtumia, joissa voin ylittää itseni. Tästä reissusta ei tullut sellainen kuin kuvittelin sen ennalta. En myöskään ollut sen vaatimassa kunnossa. Silti unelmani toteutui - siitä kiitos myös huoltojoukkoina toimiville ystävilleni. Reitti oli kaunis. Juuri niin kaunis kuin kuvittelin. 

En tiedä juoksenko enää maratonia. Toisaalta haluaisin sen onnistuneen juoksun myös tällä matkalla. Toisaalta en tiedä, voinko Pariisin jälkeen enää juosta sitä muualla. Nyt useampi päivä reissun jälkeen olo on tyhjä. Aion odottaa, että juoksuhalut kunnolla palautuvat ennen kuin laitan lenkkarit uudestaan jalkaan. Ja sen jälkeen aion vain nautiskella lenkeistä - ja Helsingin maisemista.

But still. I love Paris. I love running. <3

Pakkailua Pariisiin

Alkaa jännittää. Parin yön jälkeen lennän Pariisiin. Siitä parin yön jälkeen juoksen siellä yhdessä 40 000 muun juoksijan kanssa maratonin. Se kaukainen hetki, joka on ollut monella räntäsadelenkillä mielessä, on pian tässä. Ajatusta on vaikea sisäistää.

Valmistautumisstrategiani on ollut aivan toinen kuin edellisellä kerralla Helsingissä. Olen juossut paljon vähemmän. Jo syksyllä päätin, että neljä juoksukertaa viikkoon saa riittää. Sen kroppa tuntuu vielä ottavan melko mukisematta vastaan. Ja siten olen myös säästynyt kaikenlaisilta rasitusvammoilta. Reumaa sairastavana se on ihme. Mutta mielessä on toki ollut usein kysymys: riittääkö tämä?

Kuuntelin kokeneimpia ja pisin juoksuni on siksi ollut vain 25 km, joka taittui vähän yli kolmessa tunnissa. Hitaasti siis. Se kaikkein pisin lenkki on siis vielä juoksematta. Toisin kuin viimeksi.Oli se silloinkin käytännössä juoksematta, mutta henkisesti olin jo loppu. Sen sijaan olen juossut paljon enemmän lyhyempiä lenkkejä. Koska aika ja elämän muu rasitus ei ole sallinut enempää. Lenkkikertoja alla on lopulta melkein yhtä paljon kuin viimeksi, mutta kilometrejä kertynyt vähemmän. Kovia lenkkejä olen malttanut säästellä ja päättänyt, että yksi viikkoon riittää.

Kaksi ja puoli tuntisia eli vähän lyhyempiä, silti normaalia pitkistä pidempiä. Niitä olen paukuttanut. Joulukuun alun jälkeen kuusi ja pari tuntisia liuta päälle. Kun eilen kävin juoksuun erikoistuneessa liikkeessä vaihtamassa ajatuksia geeleistä kävi ilmi, että osan lenkeistä olen juossut käytännössä ilman lisäenergiaa. Se, että parituntisen aikana ei kaipaa geelejä, ei ihmetytä. Mutta että ei edes yli 2,5 tuntisilla. Olen tietämättäni opettanut kroppani käyttämään niitä energiavarastoja, joita sillä on. Se tietää hyvää.

Lopputulemana tästä harjoitusmetodista on, että en ole jo valmiiksi väsynyt. Kroppa ei ole väsynyt. En tarvitse särkylääkkeitä joka päivä rauhoittaakseni lihaksia - ja selkää.  Enemmänkin mieli miettii, milloin se kohuttu hurja harjoittelu aloitetaan. Pari viimeistä lenkkiä on mennyt flow-mielellä. Vauhti, sykkeet. paino, kunto...Ne kuitenkin mietityttävät samalla, kun laadin listaa pakattavista kamppeista.

Niin se paino. Koska syömiseni ovat yhä pielessä, painoni yrittää edelleen vain nousta. Pitkät lenkit pahentavat säästöliekkiä. Syön liian vähän - ja sitten kun syön, en välttämättä enää jaksa katsoa, mitä laitan suuhuni. Yksi painokilo tuo kuulema loppuaikaan 3 min lisää. Siinä mielessä mikä tahansa ajan kohennus on tässä tilanteessa huikea suoritus. Se tarkoittaa sitä, että olen paremmassa kunnossa kuin viimeksi, koska jaksan raahata painavampaa kroppaa mukanani ja juosta vielä kovempaa. Ehkä seuraavalla kerralla tilanne on toisin - ja nyt yritän hiilaritankkauksella paikata energiavarastoja sen minkä kerkiän.

Pariisissa näyttäisi olosuhteet olevan kohdillaan. Lähdössä asteita n. 10, maalissa lähes pari kymmentä. Lämpö tulee nousemaan samaa tahtia sykkeiden kanssa. Kerrospukeutumista pitää harkita, jotta ei alussa lähde liian kovaa vain pysyäkseen lämpöisenä. Huhut kertovat, että tapahtuman järjestelyt ovat loistavat. Niiden takia kaupunkiin palataan juoksemaan uudestaankin. Toiveena on, että lähtöalueelta löytyisi lämpimänä pysymiseen tarkoitetuille vaatteille keräyspiste. Menisivät hyväntekeväisyyteen. Se vaikuttaisi jo valmistautumiseeni - ja vaatevalintoihini.

Juoksen palindrominumerolla, lempivärini - rose - merkkaa sitä lähtöryhmää, jonka kanssa lähden valloittamaan Pariisin katuja. Ensimmäisen 6 km aikana voin katsella juostessani pääostoskadun liikkeiden ikkunoita. 20 km kohdilla pääsen Seinen rannalle, kun olen ensin kiertänyt yhden puiston. 29-30 km juostaan Eiffelin maisemissa. Sen jälkeen on enää pieni pyrähdys toisessa puistossa ennen kuin kaarretaan takaisin Riemukaarelle. En ole pitkään aikaan tehnyt Pariisissa nähtävyyskierrosta. Sellainen tulee nyt tehtyä vähän vahingossa.

I love running, I love Paris. This is it!

10 viikkoa Pariisiin

Palkitsevaa. Kun huomaa oman tekemisen tuottavan tulosta. Näin tänään iloisena ajattelin, kun katselin menneiden viikkojen treenitilastoja. Pk-kausi on jo pitkään ollut mennen talven lumia. Nyt on nostettu vauhtikestävyyttä. Viime päivinä jopa jäisillä kaduilla ja se juuri ilahduttaakin: tulokset ovat samaa tasoa kesän kanssa, vaikka tiedän paksumman pukeutumisen, pakkasen, kenkien ja jään hidastavan menoa. Ihanaa.

Pariisiin on edelleen matka. Vaikka vähän mietityttääkin näin jääkaudella ylipitkien lenkkien juokseminen. Tähän asti harjoittelu on sujunut hyvin. Olen malttanut juosta riittävän hitaasti - ja myös levätä. Se näkyy taulukoissani vähäisempinä kilometreinä suhteessa ennalta kuvittelemaani. Mutta toisaalta kovin montaa sellaista lenkkiä en ole tehnyt, joissa mieli ei olisi ollut matkassa eli jotka olisivat tuntuneet ikäviltä. Näin talvella pidän sitä ihmeenä.

Pahimpina lumisade- tai pakkaspäivinä olen hakeutunut sisätiloihin Esport Centerin 800 metriselle radalle juoksemaan. Ensin ajattelin, että ei minusta ole juoksemaan ympyrää - tai kahdeksikkoa. Joskus on kuitenkin valittava se pienin paha. Myönnettävä on, että jossain 20-22 kierroksen kohdilla meinaa usko loppua. Kunnes taas muistan tavoitteeni: riemukaaren, elämäni juoksun, Pariisin kevään, nautinnon.

Maratonkengät on jo hankittu. Odotan kovin, että jäät sulaisivat niin, että pääsisin juoksemaan niitä sisään. Eilen niitä kokeillessani kotona mietin, tietävätköhän ne olevansa valitut. Matkajärjestelytkin ovat kohdillaan, hotelli varattu. Vielä pitäisi saada lääkärintodistus jostain.

Näen pienen Eiffel-patsaan aina kun lähden lenkille ja kun palaan sieltä. Se muistuttaa tavoitteestani.

Niin ja juosta. Minut ja Pariisin erottaa vielä kolme ylipitkää lenkkiä ja n. 300 km askelia. Toisaalta pohjalla on jo monta kaksikymppistä. Paljon useampia uin tähän samaan aikaan ennen ensimmäistä maratonia.

Toivo siis on jo. Usko on palailemassa. Armon toivon viipyvän vielä hetken. :)

Kauden huipennus

Se oli sitten siinä, tämä kausi. Vantaan Maratonjn puolikas sai kunnian toimia kruununa. Ja mikä juoksu siitä tulikaan. Juuri sellainen kuin olin toivonut.

Onnellisena maalissa...

En ollut asettanut itselleni aikatavoitteita vaan enemmänkin laadullisia odotuksia. Takana on jo monta starttia, joissa ei niin ole kulkenut. Viimeisin pettymys viime kevään HCR:ltä, jossa 15 km kohdalla oli pakko vaihtaa kävelyksi. Ajattelin, että ne muistot eivät saa olla päällimmäisenä hypätessäni keväällä Pariisin koneeseen. Tahdon alle onnistuneen juoksun. Ehjän, kokonaisen ja viisaan. Sellaisen, jossa ollaan hymy huulilla lähes koko ajan. Nautitaan, mutta haastetaan itseä. Vieraillaan epämukavuusalueellakin. Kunhan vauhti on loppua kohden nouseva. Tällaista juoksua lähdin eilen Vantaalta hakemaan ja sellaisen sain.

Valmistautuminen sujui hyvin. Koska syömiseni ovat edelleen pielessä päätin tankata. Pääasiassa malto-juomalla ja äidin piimäkakulla. Keskiviikon ja torstain, kuten suositellaan. Olo oli rentoutunut, ei lainkaan jännittynyt koko menneen viikon. Odotin juoksua, mutta en liikaa: välillä piti muistuttaa itseä, että minullahan on lauantaiksi ohjelmaa. Perjantai oli hyvin kiireinen päivä ja meinasi nestetankkaus unohtua kokonaan. Sitä lauantaiaamuna paikatessani taisin istua enimmän ajan ennen kisapaikalle lähtöä wc-tiloissa.

Vantaalla tapahtumapaikalla oli ihanan rento tunnelma. Vaikka olin yksin liikenteessä en tuntenut olevani yksin. Olin hyvissä ajoin paikalla. Kuvittelin meneväni katsomaan jo reitillä taivaltavia maratoonareita, mutta napakka tuuli käski pysyttelemään lähtöön asti sisätiloissa. Niinpä minulle jäi hyvin aikaa tutustua mm. Compressiosportin valikoimiin. Olen pitkään kaivannut palautumiseen myös reisille jotain puristavaa tuotetta. Kun en halua kompressiosukilla tai -säärystimillä juosta. Ne eivät alkumatkasta tunnu hyvältä. Mutta palautumisessa ovat loistavat. Jutellessamme myyjä-Eskon kanssa tuli ilmi, että on olemassa stay-up-malliset kompressiosäärystimet, jotka saattaisivat olla juuri sellaiset, kuin olen kaivannut. Eikä aikaakaan, kun tuote oli haettu kyseisen firman auton varastoista. Mahtava tuote jo ajatuksen tasolla. En meinannut malttaa odottaa, että saan kisan jälkeen vetää ne jalkaani. :D 

Parkkipaikalla vähän verryttelyjuoksua lämmittelyksi. Polvennostoja ja pakarajuoksua. Odotellessa tuntemattomien kanssa fiilisten jakamista (tämä on yksi parhaista jutuista juoksutapahtumissa). Lähtöpaikalle ryhmittymistä - päätin suosiolla mennä melko perälle, jotta voin rauhassa miettiä vauhtiani. Siellä vielä lämmittelyä ohjatusti. Ja sitten matkaan. Odotellessa sykkeet olivat vielä ihan normaalit, mutta lähtöviivaa ylittäessä sydän pamppaili, innosta.

Lähtöön... 

Olen havainnut, että kroppa kertoo minulle, millä vauhdilla mennään, kun vain maltan kuunnella. Mieli kun saattaa olla vähän liiankin innokas ja käskevä. Alussa jalat tuntuivat tukkoisilta, mutta tiesin, että se ei vielä tarkoita mitään. Vauhti asettui pian n. 6,05/km tasolle ja olin siihen kovin tyytyväinen. Siinä vauhdissa myös sykkeet pysyivät reilusti vk-tasolla. Vähitellen juoksu alkoi tuntua hyvältä. Kuuntelin musaa, hymyilin, katselin maisemia - ja vähän myös murehdin vaatetustani. Olin päättänyt - napakan tuulen vuoksi - lähteä pitkillä trikoilla ja pitkähihaisella juoksupaidalla matkaan. Paidasta hihat kääriytyivät nopeasti ylös, mutta lahkeet olivat liikaa. Kunnes tuli vastatuuliosuus ja kiittelin valintaani. 

3-3,5 km välein sijoittuvat juomapisteet ovat omalle mielelleni parhaat. Jos ajattelee juoksevansa 7x3 km pyrähdyksiä, se ei tunnu mielelle yhtään niin kovalta kuin 21 km vedot. Päätin siis aina kohdistaa ajatukseni vain seuraavalle juomapisteelle asti. Tuntui, että ne tulivat kovin nopeasti vastaan. Matka siis taittui mukavasti. 9 km kohdilla kaikki alun tukkoiset jalat olivat enää muisto ja askel kepeä. Mielikin vain kehräsi mukana. 10 km tullessa täyteen katsoin kelloa ja totesin, että jopa ennätys saattaisi olla mahdollinen, jos vain kaikki sujuisi hyvin. 

Pääsin flowhun, joka oli seuralaisenani lopulta 17 km kohdille asti. Sen tukemana uskalsin nostaa vauhtia. Juoksu vain soljui. Jossain 12 km:ssä ohitin 02:10:00 -jäniksen (en tiennyt olevani heidän takanaan, mutta kieltämättä sitä vauhtia olin alkutaipaleen juossut). Hän huikkasi myös, että nyt sulla kulkee hyvin. Totesin, että jos olisin fiksu, jäisin heidän kanssaan, mutta koska juoksututtaa niin nyt mennään. Pyysin poimimaan matkalta mukaan, jos väsyisin.

Flown ihana puoli on se, että kilometrit taittuvat huomaamatta. Enkä edes huomannut tuulta. Sykkeet olivat korkealla, mutta koska ne eivät vaikuttaneet askeleen kepeyteen, en välittänyt. Jo aiemmissa flow-juoksuista tutut "jaksanko maaliin asti näin? mietitään sitä sitten, jos väsähdän"- ajatukset nousivat pintaan, hymyn kera. Juomapisteillä aina kävelin. Voin tietysti saivarrella, että senkö takia jäi lopulta ennätys saavuttamatta. Mutta jotenkin ne muutamat kävelyaskeleet tekivät aina hyvää. Sykkeet laskivat eikä juoma jäänyt kurkkuun.

Jostain syystä juuri ennen viimeistä juomapistettä päätin ottaa geelin. Sellaisen, jonka kanssa ei olisi tarvinnut vettä. Ehkä siksi, että edessäni juossut alkoi kaivaa taskustaan ensin itselleen geeliä. Siitä se ajatus siis lähti. Olisin todennäköisesti hyvin selvinnyt maaliin pelkän urheilujuoman avulla. Minulla oli myös jano, joten vetäisin geelin päälle vettä. Molemmat jymähtivät ruokatorven suulle niin, että hetken mietin, tuleekohan lopusta miten tuskaista. Matkaa ei ollut enää kuin reilut 3 km, mutta sekin on pitkä matka, jos on paha olo. Vauhti ei hidastunut, mutta flow jatkoi matkaansa muiden ihmisten mieliin. 

Olin koko juoksun ajan haaveillut lennokkaasta lopusta. Vielä 18 km kohdalla laskin, että ennätys on mahdollinen, nipin napin, mutta on. Se vaan vaatisi todella kovat viimeiset 2 km. Siihen minusta ei ollut. Tuntui, kuin olisin aina ottanut pieniä spurtteja ja sen jälkeen höllännyt. Edes 20 km kyltin näkeminen ei kirvoittanut mihinkään hillittömään lentoon, vaikka viimeisestä kilometristä tulikin reissun nopein, 5:43/km. Siirsin koko ajan mielessäni hetkeä, jolloin aion ottaa loppukirin. Lopulta se tapahtui 200 m ennen maalia, kun havaitsin ennätykseni menevän juuri umpeen.

Ehkä tästä syystä - tai puhtaasta puuskutuksesta - en ollut niin iloinen maaliintulon hetkellä kuin olisin voinut olla. Tavoitteeni kuitenkin täyttyi ja ymmärsin sen pian. Oli mahtava juosta auringon helliessä. Pääsin flowhun, joka nykyisin on harvinaista herkkua. Ja vaikka olin luullut, että en ole lähelläkään ennätysvauhtia, kauaksi ei jääty. Itseasiassa bruttoajoissa mitattuna ennätys jäi 5 sekunnin päähän. Netto ajoissakin vain n. 30 sekunnin päähän. Juttu, jota en koskaan lakkaa ihmettelemästä: miten se, että saa lapun rintaansa voi kirvoittaa sellaiseen itsensä ylittämiseen, joka treenatessa tuntuu ylivoimaiselta ajatukselta.

Olin jo HCRää varten luonut soittolistan, jota käytin nytkin. Tällä kertaa tietyt biisit osuivat juuri niihin hetkiin kun olin etukäteen ajatellut. Bohemian Rapsody on loistava aloitusbiisi. Sen tahdissa ensimmäinen kilometri taittuu nousevissa fiiliksissä. Mambo no.5 johdatti minut flowhun aikoinaan ensimmäisellä puolikkaallani, ehkä nytkin 9 km kohdilla? Sen jälkeen alkaa swingijakso, jonka aikana voisi jopa tanssahdella, nyt leijuin. 19 km kohdalla tarvitsin vahvistusta ja sain sitä I Will Survay -biisistä. Ja Robbie Williamsin Angel kajahti korviini vasta kun olin jo penkillä istumassa ja tasaamassa hengitystäni.

Nyt levätään viikko. Sitten alkaa peruskuntokausi. Riemukaaren siintäessä jo silmissäni motivaatio siihen touhuun on kerrankin kohdillaan. Tässä välissä tulee ajankohtaiseksi tossujen vaihto ja ehkä uuden merkin kokeilu. Tätä kaikkea odotan jo innolla. Kiitos eilisen kaltaisen palkintojuoksun, joka palautti uskon omaan tekemiseen. 

Niin ne stay-upit: seuraavana päivänä olo oli kuin en olisi edellisenä päivänä edes juossut. Täydelliset! 

Onnistuneista treeneistä lisää uskoa

Uskon puute. Se on vaivannut elämääni läpeensä viime aikoina - ja siis myös juoksua. Tuntuu, että sitä puuttuu niin ajatellen isompia tavoitteita, kuten vaikkapa kahden tunnin alitusta puolikkaalla, kuin myös pienempiä tavoitteita, kuten viidennen vedon sisällyttämistä treeniin.

Tasavauhtisia vitosia harjoitellessa uskon puute on muuttunut jopa peloksi: ajattelen jo etukäteen kauhulla sitä tunnetta, joka minulla todennäköisesti on jo neljännellä kilometrillä. Mieli ei tee lähteä lenkille, eikä usko itse lenkillä riitä, että tällä(kään) kertaa pääsisin juosten kaikki viisi kilometriä. Enkä edes ole kokeillut ennätysvauhtia. Silti on menty liian kovaa ja kotiin tultu usein pettyneenä.

Viime kevään puolikkaan jälkeen mietin, haluanko juosta tapahtumissa enää lainkaan. Haluanko haastaa itseäni, tavoitella aikarajoja? Koska silloin juoksemiseni lipsahtaa niin helposti nautinnosta suorittamisen puolelle. Nyt Vantaalle valmistautuessani olen jo etukäteen päättänyt, että en tavoittele aikaa, vaan tavoittelen ehjää, kokonaista, itseluottamusta ja uskoa kasvattavaa juoksua. Mikä se sellainen on?

Ensinnäkin, että juoksen koko matkan, en vaihda kävelyyn. Toisaalta, että osaan vauhdin jakaa niin, että onnistuisin loppua kohden ehkä jopa nostamaan vauhtiani tai ainakin pitämään sen tasaisena. Ja että minulla olisi koko reissun ajan hymy huulilla. Osaisin nauttia matkasta ja kokemuksesta, enkä aloittaisi jo parin kilometrin jälkeen kauhukuvien luomista mielelleni. Tämä kaikki tietysti vaatii sitä, että maltan ottaa alussa rauhallisesti ja vähitellen lisätä vauhtiani.

Ilman tällaista "kisakokemusta" minusta tuntuisi pelottavalta lähteä keväällä Pariisin kaduille ja sinne olen päättänyt lähteä nauttien juoksemaan elämäni juoksua! :)

Tälläkin viikolla olen treenatessani myös keskittynyt hakemaan onnistumisen kokemuksia. Niitä pieniä, uskoa kasvattavia. Ensin tavoitteenani oli pitkästä aikaa viiden juoksukerran viikko. Se meinasi jo alkutahdeilla mennä mönkään, kun muu elämä tuli sotkemaan kuvioita. Siksi yksi lenkeistä jäi hyvin tynkäjuoksuksi, vain 20 minuuttiseksi. Ehkä se käy palauttavasta treenistä kuitenkin. 

Tasavauhtisen vitosen päätin juosta hieman hitaammin ja voimien mukaan vauhtia loppua kohden nostaen. Onnistuin. Itse asiassa koin pitkästä aikaa sen ihanan tunteen, mikä kovaa juostessa parhaimmillaan saavuttaa. Kun olin kolme ensimmäistä kilometriä malttanut, viimeinen tultiinkin rennosti - ja melkein kilometrien parhaiden vetojen tahtia.

Tästä onnistumisesta iloisena päätin juosta viikon pitkiksen jo perjantaina. Juuri pitkiksiin ei ole intoa ja puhtia tänä kesänä riittänyt. Niistä juuri kuitenkin pitäisi innostua talven myötä uudelleen. Eilisestä työpäivästä tuli pidempi kuin olin odottanut ja olin jo kahden vaiheella, että lähdenkö. Päätä särki, ajatukset lenteli, mutta jokin sisimmässäni sanoi, että kaipaan juuri nyt raikasta ilmaa ja metsäteitä. Lopputuloksena ihanan rentouttava parin tunnin hidas lenkki jo vähän hämärtyvässä syysillassa, jossa ensin rauhoittui mieli ja lopulta myös leidi.

Harvoin sitä on näin freesin näköinen 16 km jälkeen.
Kertoo siitä, että oli oikea tahti - ja lenkki tuli tarpeeseen.

Se viides lenkkikin mahtuu vielä tämän viikon kuvioon. Kun ei ole painetta juosta pitkästi, mahdollisuudet mahduttaa se viikonloppuun ovat moninaiset.

Ihanaa! :)

Uuteen nousuun kohti Pariisin maratonia

Kädet täristen odotan ja tuijotan ruudullani näkyvää tekstiä. "Please be patient, it will take a moment." Kuinka kärsivällinen tässä oikein täytyy olla? Ja ranskalaisetko odottavat koko tämän ajan? Vihdoin, 40 min odottelun jälkeen, palvelu nytkähtää eteenpäin. Pääsen maksamaan. Ja sen jälkeen saan ilmoituksen:

Rekisteröitymiseni Pariisin maratonille ensi huhtikuussa on valmis! En meinaa nahoissani pysyä. Pariisi - Seine, Riemukaari, Eiffel ja mukulakivet, täältä tullaan! :)

Tämä vuosi on mennyt juoksun suhteen hyvin epämääräisissä fiiliksissä. Kun keväällä huomasin, että kuntoa on vaikea kasvattaa syystä tai toisesta, en oikein enää edes yrittänyt. Jätin tavoitteet sikseen ja päätin vain nautiskella. Hitaista ja helpoista lenkeistä - ja välillä veren mausta suussa intervalleista. Koko ajan ollut sellainen fiilis, että olen lähempänä maratonkuntoa kuin vauhtikestävyyttä vielä enemmän vaativia kympin tai puolikkaan kuntoja. Ihan kun niissä olisi eroja. Edellinenkin maraton juostiin aivan anaerobisen kynnyksen liepeillä. :D Mielikuvat ja uskomukset ovat hauskoja.

Mutta nyt sain sopivan tavoitteen ja päämäärän. Tiedän siis, mitä teen tänä talvena. Ehkä jäisissä olosuhteissa juokseminen on juuri sitä, mitä tarvitaan mukulakivimaratonille valmistautumisessa. Nyt on aika myös aktivoitua blogin puolella ja kirjata muistiin matkani Pariisiin. Ei se päämäärä vaan sen matka sinne. Maksimoitu nautinto.

Tämä on samalla lahja itselleni. Vain muutama viikko ennen Pariisia täytän 40 vuotta. Jos minulle olisi viisi vuotta sitten sanottu, että vietän synttäreitä maratonia juosten, makeat olisivat olleet naurut. Nyt se tuntuu täysin luontevalta. Ja mikä parasta, palautella voin toisella lempipuuhistani: shoppailemalla ihan parhailla ostosapajilla. :)

Juuri nyt fiilistellään ja juostaan kovempia lenkkejä. Tavoitteena lokakuussa Vantaan Maratonin puolikas ja siellä ehjä, hyvä, kokonainen juoksu. Ei niinkään aikaa eli määrää vaan laatua. Sen jälkeen himmaillaan ja levätään hetki. Sitten aloitetaan valmistautuminen Pariisiin.

Tekemistä riittää. Ihan ensimmäiseksi minun on opeteltava aamujuoksijaksi. Lihaskunto varmasti kaipaa vahvistusta (edelleen, ne mukulakivet). Pk-lenkkien sykkeitä pitäisi saada vielä alemmaksi. Juoksuvarusteet kaipaavat päivittämistä...

Mutta - I am so excited!
Oh, Paris, Paris. <3

HCR ja sen mäet - kisaraporttia

HCR, minkä teit! Hyydytit tämän leidin täysin. Vaikka mun piti lähteä vain hölkkäilemään ja nauttimaan. Keho päätti toisin lähtöviivalla. Kokeillaan kuitenkin, mihin tällä kunnolla pystyy. Vielä pari päivää sitten olin vahvasti sitä mieltä, etten starttaa. Outo vatsakipu viime viikkoina, lisänä yllättävän kovat selkäkivut lähipäivinä. Sykkeet ja fiilis vaihdelleet kovasti. Tulehdusarvotkin koholla. Onko riski lähteä juoksemaan kovaa? Sitä mietin. Ehkä oli hyvä, että starttasin. Tuli nälkä. Halu kehittyä heräsi jälleen. Ymmärrys, että jotain on tapahtunut, koska siedän niitä kovempia sykkeitä entistä pidempään.

Menin ajoissa paikalle. Toivoin tapaavani KPK24/7:n ihmisiä. Tapaamisen aikoihin satoi. Päätimme siirtyä nopeasti suojaan, ettemme kastu pahemmin. Olin kovin ajatellut, että aika vierähtäisi siinä tsemppejä jaellen. Jäikin aikaa runsaasti värjötellä. Onneksi sain odotteluseuraa, muuten olisi käynyt aika pitkäksi...

Koko matkan ajan piti sataa. Olin siihen varautunut. Kertakäyttösadetakki, että pysyy paitsi lämpimänä niin etenkin kuivana lähtöön asti. Lippis, jotta ei tunne sadetta kasvoilla. Ylipäänsä pitkähihainen, ohut paita, joka suojaisi kylmältä pisaroilta. Lämpötilan puolesta olisi hyvin pärjännyt lyhythihaisella. Pitkät juoksutrikoot sentään olin jättänyt kotiin: luotin siihen, että sääreni eivät tuntisi viileyttä, kun kerran eivät pakkasellakaan. Lähtöä odotellessa tihutti. Itse juoksun aikana oli mitä parhain juoksuilma. Happea riitti, välillä tuli pieniä pisaroita. Oli juuri sopivan lämmin. Paljon puhutut ja luvatut rankkasateet taisivat purkautua jossain ihan muualla. Olin auttamattomasti pukeutunut liian lämpimästi. Onneksi edes hautovan lippiksen sain heitettyä tukijoukoille 10 km kohdilla.

Aamulla juoksua odotellessa laadin uuden soittolistan Spotifyhyn. Yritin miettiä, minkä biisin haluaisin missäkin vaiheessa kuulla. Lähtöä odotellessa Bohemian Rapsody. Lähdön hetkellä Let Me Entertain You, joka kajahtikin korviini juuri kun ylitin lähtöviivan. Olin vähän hölkännnyt lämmitelleekseni. Tuntui hyvältä. Ylipäänsä se edellisten päivien arpominen oli aamun aikana kadonnut. Toki kaikenlaisia oireita oli, jotka olisivat saattaneet siirtää tämän vuoden ensimmäistä starttia eteenpäin, jos ne olisi ottanut tosissaan. Päänsäryn päättelin johtuvan ylimääräisistä hiilareista, vatsan kipristelyn jännityksestä. Lämmitellessä ne kuitenkin katosivat. Päätin antaa kehon päättää, millä vauhdilla edetään. Sillä kun on taipumus osoittaa itselleen sopivin vauhti.

Vauhti asettui nopeasti n. 6:10 min/km keskitahtiin. Tuntui helpolta. Sykkeetkin alkoivat nousta maltilla. Päätin edetä näin, vaikka vauhti vähän hirvittikin treenien tilanteeseen verrattuna. Neljän kilometrin kohdilla ystäväni olivat kannustamassa. Ilahduin siitä kovin ja taisin ottaa pienen pyrähdyksen sen vuoksi. Samalla alkoi tuntua, että päällä on liikaa. Etenkin lippis tuntui tukalalta. Viiden kilometrin jälkeen sykkeet nousivat pysyvästi 160 yli. Niin on tapahtunut aiemmilla puolikkaalla myös. En huolestunut. Yritin silti rytmiä, juoksuasentoa ja hengitystä muuttamalla laskea niitä vielä 150:nen puolelle aina kun mahdollista. Ensimmäinen juomapiste kävellen, sitä edelsi ja seurasi tiukkia kurveja ja ensimmäiset loivat ylämäet. Koska järjestäjät olivat varoittaneet 16 km kohdalla olevasta ylämäestä, päätin höllätä. 

Hietaniemen hautausmaan vierusta, Hietsu, Taivallahti. Mambo no. 5, Ensimmäisen puolikkaani yksi tsemppibiiseistä, soi liian aikaisin. Kympin kohdalla piti vasta, kuten silloin ensimmäiselläkin kerralla. Sykkeet yrittivät kovasti kivuta 170:een. Viime kesänä minusta tuntui, etten pystynyt juoksemaan lainkaan 140:nen sykkeillä: sykkeet nousivat pika vauhtia 150-160 välille. Nyt minulla on myös treeneissä ollut sama fiilis 160:n sykkeistä. Niistä, joilla olen aiemmin juossut kaikki tapahtumani. Olen viimeaikoina nähnyt entistä useammin itselläni 170 sykkeitä. Nyt matkan varrella mietin, että ovatko sykerajani niin muuttuneet... Kesärannan kohdilta alkoi loiva, mutta pitkä ylämäki. Sen tiesin jo entuudestaan. Olinhan pari talvea sitten juuri tuota mäkeä juossut useaan kertaan eri suuntiin. Jaksoin hyvin, vaikka 170 ylittyi sykkeissä. Tiesin nimittäin, että seuraavaksi on vuorossa pitkä alamäki.

10 km kohdilla oli juomapiste. Päätin ottaa geelin. Pian tuon jälkeen heitin kannustamaan tulleelle ystävälleni lippikseni. Ah, miten viileää. Käännös Paciuksenkadun alikulkukäytävään oli tiukka. Liukastuikohan joku? Pikku-Huopalahti. Askel alkoi painaa. Sykkeet eivät laskeneet. Se mäki tulee vielä, älä innostu nyt, sanoin itselleni. Soittolistassa oli swingikausi, piti hyvällä tuulella. Yritin päästä flowhun tuijottamalla tiukasti eteenpäin ja keskittymällä hengitykseen. Juoksun askelrytmi tuntui hyvältä. Hetkellisistä endorfiineistä huolimatta flowta en saanut kaverikseni. Toivoin, että se pelastaisi minut. Sykkeet olivat käytännössä koko ajan 170-171. 

Haagan paloasemalla kohdilla tien ylittävä silta meni vielä helposti. Sen jälkeen ihana alamäki. Sitten alkoivat vaikeudet. Hakametsäntien vierustaa ylös, kohti Ilmalaa. Ihan oikeasti, kuinka pitkään tätä jatkuu? Juuri pahimpaan hetkeen alkoi luureissa kuulua Pharell Williamsin Happy. Täydellinen ajoitus ajattelin. Samalla tajusin, että biisilistan loppuhehkutus oli alkamassa ja minä hyytymässä. Ylämäkeä seurasi suhteellisen jyrkkä alamäki. En uskaltanut mennä rennosti rullaten. Mahdollisuus lepoon ja sykkeiden laskuun meni siinä. Alkoi sattua vatsaan. Juuri siten, kun sillä oli ollut jo muutaman viikon ajan tapana. Alkoi pistää. Pari sataa metriä ennen 15 km juomapistettä vaihdoin kävelyksi. Oli jano, mutta sain juotua vain puoli mukia vettä, toisen puolikkaan urheilujuomaa. Pian tuon kohdan jälkeen alkoi se paljon puhuttu ylämäki. En edes yrittänyt. Tuntui, että juomat eivät menneet oikein edes vatsaan asti. Juoksun tärinä tuntui pahalta myös rintakehässä ja hartioissa. Kävelin mäen suosiolla ylös, seuraavasta alamäestä taas vauhtia ottaen...

Ne ylämäet ja hetkellinen paha olo - mietin, aikovatko nesteet imeytyä ollenkaan - vain jatkuivat. Ylämäkiä toki seurasi alamäki, useimmat niistä oli niin jyrkkiä, että piti jarrutella tosissaan. Päätin hölkätä maaliin peruspitkisvauhtia. "Ei ole pakko yrittää verenmaku suussa", sanoin itselleni. Ja kun ennätys oli karannut tavoittamattomiin jo alkukilometreillä, miksi rääkkäisin itseäni? Näin tultiin 18 km asti, jossa ilokseni oli juomapiste. Tuolla matkalla näin ambulanssin ja hoitajien herättelevän juoksijaa ojasta. Hyvä muistutus: juoksu on rankka laji! Se biisi, jonka piti soida viimeisen kilometrin ajan pärähti soimaan. 2 km liian aikaisin. Kyseinen biisi, alas viettävä maasto (lukuunottamatta Auroran siltaa) ja tutut maisemat piristivät. Viimeisestä kilometristä tuli reissun nopein. 

Aloittaessani laskeutumisen Sonera Stadionille mietin, kuinka maaliintulo on näiden juoksujen suola ja sokeri. Ne saavat yhä hymyn kasvoille, herkistymään. Korvissa soi Robbie Williamsin Angels. Melkein itkin. Läpi kehon meni kylmänväreitä. Loppukiri. Sonera Stadionin nurmi tuntui ihanan pehmeältä ja kimmoisalta. Yritin hymyillä valokuvaajille. Taisin vain korjata juoksuasentoni. Olin maalissa. 02:17:43. 12 minuuttia hitaammin kuin ennätykseni on. Mutta se ei haitannut enää. Kipinä treenata ja nostaa nopeutta oli syntynyt.

Kotimatkalla bussissa mietin, että monta asiaa olisin voinut taas tehdä toisin:

• Kuukausi ei ehkä riitä perusnyhtämisen jälkeen vauhtikestävyyden nostoon
• Tietoisuus sykerajoista olisi ehkä hyvä päivittää
• Tankkaa mieluummin, kuin luotat energiageeleihin. Juuri noiden vatsakipujen takia. Etenkin kun puolikkaalla juostaan kovaa, on hyödyllistä jos riittäävä energia olisi jo sinussa. Nyt tankkasin päivän, toisen olisin tarvinnut. Kuten myös toisen energiageelin reissussa. En vaan enää 18 km kohdilla halunnut sitä ottaa.
• Mäkitreenit sekä ylös että alas saattaisivat tulla tarpeeseen...
• Mieli pitäisi saada ajoissa mukaan juttuun, jos uskoo vielä, että ennätyksiä vielä juostaan. Se ei vältämättä auta, jos hokee itselleen pari viikkoa, ettei tahdo juosta...

Nyt pizzaa ja kuohuviiniä, olen sen ansainnut! :) 

Tuumailua ennen HCR:ää

Nouseva kunto on jotenkin ihan parasta. Kun jokaisella lenkillä huomaa, miten edellinen (tai ehkä kuitenkin sitä edellinen) lenkki on vaikuttanut. Kun koko talvi ja osin kevätkin on ollut juoksujen suhteen yhtä nyhtämistä, toivoa antavat hetket vaikkapa tasavauhtisilla kovilla lenkeillä ovat todellisia ilon pilkahduksia.

Olen harjoittelussa seurannut löyhän sitkeästi Helsinki Running Events-lehdessä (eli HCR/HCM:n lehdessä?) julkaistua ohjelmaa. Kun eräs juoksijoita valmentanut tuttunikin suositteli minulle hyvin vastaavaa ohjelmaa, vakuutuin. Paperilla ohjelma ei vaikuta kovalta. Päinvastoin. Mutta on se laittanut ladyn koville, varsinkin nyt kun itse päämäärä lähenee. Etenkin tasavauhtisia lenkkejä juostessa on myönnettävä, että ehkä sitä perusnyhtöä ei sittenkään tullut talvella tehtyä tarpeeksi. Ja kyykätäkin olisi voinut enemmän. Ohjelma tarjoaa kuitenkin niin hyvän rungon harjoitteluun, että taidan laittaa sen visusti talteen.

Myönnettävä on, että lopetin sen nyhtämisen liian myöhään HCR:ää ajatellen. Ja väliin on tullut liian monta kevyttä viikkoa johtuen lähinnä töistä. Silloinkin, kun olisi pitänyt paukuttaa vauhtikestävyysharjoitteita ihan tosissaan. Jos nykyinen kunnon kehitysmeininki saisi jatkua vielä vaikka kuukauden, saatettaisiin tehdä ihmeitä. Nyt kuitenkin HCR:lle lähdetään enemmän turistina kuin ennätyksiä rikkovana juoksijana. Ehkä saan sieltä taas lisäpontta treenailuun. Tällä hetkellä tuntuu, että olen enemmänkin maratonkunnossa kuin puolikkaan tai 10 km juoksukunnossa: sykkeet nousevat helposti anaerobiselle puolelle, kun yhtään vauhtia kiihdyttää tai askelta pidentää, saati sitten molempia. Keuhkot eivät meinaa sietää puuskutusta ja monella lenkillä saa itseään tsempata ja huijata jos jonkinmoisilla keinoilla. (Menen liian kovaa, vaikka tavoitesykerajoissa pysynkin.)

Toisaalta jokin osa minussa sanoo koko ajan, että ei ole pakko treenata tavoitteellisesti (jos kuntojuoksija niin nyt ylipäänsä voi tehdä), että saa vain nautiskella. Ehkä olen puolisalaa juuri niin tehnyt. Minulla on muutenkin elämässä menossa suurien oivallusten aika. Siihen liittyen olen myös myöntänyt, että juoksukin tuntuu parhaimmalta, jos saan aina kahden lenkkipäivän jälkeen levätä. Juoksuohjelmissa se tarkoittaisi, että 5 harjoituskerran viikkoa seuraisi aina 4 harjoituksen viikko. Onko se yksi treeni niin merkittävä pidemmän päälle, että minun kannattaa pakottaa itseni johonkin, joka ei tunnu minulle sopivan? Koska tuntuu, että jokainen pakotettu lenkki on samalla kolaus nautiskelevalle meiningille.

Tänään on vappuaatto. Tälläkin viikolla olisi pitänyt juosta viisi lenkkiä ja se olisi ollut erityisen tärkeää siksi, että kovat harjoitusviikot ovat olleet niin kortilla. Viides lenkki olisi tarkoittanut sitä, että vappu jäisi väliin. Niin juoksuun hurahtanut en halua olla. Elämässä kun pitää myös juhlia.

Pitkiksen, parituntisen eli nykyvauhdilla n. 16 km pitkän aurinkolenkin kautta tippaleipien äärelle. Aion nautiskella. Se onkin sitten taas viimeinen pitkis ennen HCR:ää. Hauskaa Wappua!

Kevättä kohti

Koska olen yrittänyt vähentää valituksen määrää elämässäni, en ole jaksanut tätäkään palstaa päivittää. Olisi ollut yhtä suurta valitusta. Talvijuoksu ei taida sopia minulle: sykkeet elävät omaa elämäänsä, tuuli saa välillä juoksijan raivostumaan, selkä sietää nastakenkien kovuutta vain rajallisen verran, ahdistaa, kiristää, paleltaa. Tuntui - taas - että kuntoni vain huononee säännöllisistä lenkeistä huolimatta: sykkeet nousee, vauhti hidastuu. Turhauttavaa.

Sitten tulee kevät. Pelkästään kenkien vaihto rakkaisiin Nimbuksiin madaltaa sykkeitä 10 pykälää. Sulat tiet ainakin viisi. Kevyempi vaatetus toiset viisi. Hymy nousee väkisinkin kasvoille ja juoksutouhuun palaa jokin tolkku. Ylipäänsä haluan taas lähteä lenkille.

Tämä kaikki saa tietysti pohtimaan, onko haaveeni Pariisin maratonista ensi keväänä yksinkertaisesti järjetön.

Talvi siis meni ja koko talven läpi juoksin. Paitsi tulipalopakkasten aikaan. Vähän miedommissa pakkaslukemissa muutamia kertoja kärvistelleenä päätin vihdoin satsata hyviin talvijuoksutamineisiin. Murtomaahiihtomalliston puolelta löytyi takki, joka ei ihan viidessä pakkasasteessa jäädy ja jossa juostessa liikkuvuus tuntui ihan toiselta. Koska murtsikassa käytetään käsiä, hartialinjan pitää joustaa ja se tuntui keventävän taakkaa ihan jo juostessakin. Pakkaskelillä lämmittämään puin myös untuvahameen. Täydellinen! Icepeakin mallistosta. Riittävän lyhyt ja lämmin. Eikä ulkonäössäkään ollut valittamista. Ja kun vielä löysin sopivan merinovillakerraston, niin johan oli pakkasten aika mennä...

Olen ilmoittautunut Helsinki City Runiin. Juuri tällä hetkellä tuntuu, että turistina mennään, fiilistelemään vain. Vauhtikestävyyskunto on talven jäljiltä vielä jossain omassa kolossaan. En millään meinaa sietää korkeita, anaerobista rajaa tavoittelevia sykkeitä. 

Kaiken tämän jälkeen on enemmän kuin ihanaa ja palkitsevaa, kun sattuu lenkki, jossa kaikki toimii. Sykkeet, vauhti, fiilis - juuri kuten olin toivonutkin! 10 km lenkki, jonka sisällä 4x1000m vetoja. Lähes kympin kisavauhtia. Ihanaa!

Juoksuaika on taas alkanut! :)