maanantai 1. toukokuuta 2017

Maratonin jälkeinen masennus

Minulla on ollut maratonin jälkeinen masennus. Mikään ei oikein huvita. Kaikki tuntuu turhalta tai tyhjältä. Mitään ei jaksaisi tehdä. Ne pari lenkkiä, jotka olen Pariisin jälkeen suorittanut - enemmän kropan tarpeesta saada liikuntaa kuin halusta juosta - ovat olleet todella tahmeita. Sykevyö kiukuttelee ja näyttää mitä sattuu. Vasemmasta reidestä olen löytänyt uuden lihaskalvo-jänne-hermo-minkä lie, joka on ottanut kunnolla nokkiinsa Pariisin lenkistä. Se kiinnittyy toisaalta keskelle lonkkaa ja kulkee ontolta tuntuvana putkena keskellä reittä kiinnittyen polveen. Siis ihan joka suunnasta ajateltuna keskellä.



Tästä samasta masennuksesta kärsin viimeksikin. En vain osannut sitä oikein ottaa silloin tosissaan. Juoksin hampaat irvessä, koska kyllähän kroppa tarvitsee palautuslenkkejä, eikö tarvitse? Kunnes muistan eräänä perjantai-iltapäivänä olleeni 5 km päästä kotoa, itkuisena, tahti jotain 7.30 min/km ja sen päälle, sykkeet melkein tapissa miettimässä, miten pääsen kotiin. Kroppa huusi lepoa ja sen jälkeen sitä sai. Lopulta toipumiseni vei silloin 9 vkoa. Sen aikana luin, että erityisesti hermosto kaipaa pitkän ajanjakson palautuakseen. Nyt päättelen, että mieli myös.

Näin todellisena amatöörinä, joka ei ole koko aikaa (jos koskaan) maratonkunnossa, tapahtumaan valmistautuminen vie elämästä ison siivun. Jos ei ihan lenkkien muodossa niin ajatuksellisesti. Viimeiset kaksi kuukautta ennen kisaa on koko ajan lähdössä tai tulossa lenkiltä, suunnittelemassa ruokailuja, miettimässä seuraavia lenkkejä. Tällä kertaa kun aikaa juosta oli vähemmän, tuntui, että tein täsmäharjoituksia: jokainen juostu lenkki piti suunnitella mahdollisimman optimaaliseksi.

Kun maraton on ohi, ei oikein ole mitään. Tai on. Väsymys. Normaalista arjestakin tuntuu väsyvän helpommin. Ei tee mieli ottaa ylimääräisiä askelia. Nyt olisi hyvä mahdollisuus kokeilla uusia lajeja, uusia juttuja. Kun ei mieti, miten ne vaikuttaa juoksuun. Sinänsä hyvä, kannatettava ajatus jää lopulta siihen, että käyn ostamassa uuden, painavamman kahvakuulan ja jätän sen eteiseen pahveineen päivineen. Ei innosta.

Kun päätin osallistua kevätmaratonille, kävin itseni kanssa keskustelun peilin edessä. Onko se ok, että menetät kevään juoksuilon? Sen vuodenajan juoksut, joka on itsellesi rakkain? Onko se ok, että menee kauan, että haluat edes laittaa lenkkarit jalkaan? Onko se ok, että voi mennä hetki ennen kuin löytää uudelleen juoksun ilon? Syyskuun sateessa mielikuva Eiffelistä oli sen verran vahva, että sanoin tietysti kaikkeen joo.

Nyt olisi helppo lopettaa. Päättää, että juoksu ei enää innosta. Koska jokainen solu sanoo niin. Jos ei olisi koskaan kokenut runner's high:ta ottaisi sen vielä ihan tosissaan. Tässä tilassa olisi helppo pakottaa itsensä lenkille, koska liikkua pitää ja juoksu on oma lajini. Tehdä 3 kertaa viikossa vitosen lenkki, koska lääkäri sanoo niin. Tulla kotiin aina yhtä ärsyyntyneenä ja ihmeissään. Vähitellen juoksu jäisi, koska se tuntuisi koko ajan pakkopullalta. Tulisiko sen tilalle jotain - en tiedä.

Tällä kertaa otin maratonin jälkeisen masennuksen tosissaan. Tai oli pakko, koska muutakaan ei voinut. Päätin hoitaa sitä kuin muutakin masennusta. Antamalla itselleen aikaa. Suomalla itselleen lepoa. Tekemällä vain niitä asioita, jotka tuntuvat hyvältä, jotka tuottavat mielihyvää.

Ja kun riittävän pitkään vain on, halu juosta -fiilis onkin yhtäkkiä takaisin. :) Tällä kertaa se iski tänään, vappupäivän aamuna. Kolme viikkoa maratonin jälkeen. Heti herätessäni tiesin, että tänään tahdon lenkille. Onneksi vappua tuli juhlittua rauhallisemmin kuin koskaan, niin voin jopa hypätä mukaan fiilikseen. Aurinko paistaa. Lämpöäkin on sen verran, että voi laittaa caprit.

Onneksi kevät on Suomessa myöhässä. Ehkä en missaakaan koko kevään juoksuja...:)






Ei kommentteja: