maanantai 17. lokakuuta 2016

Kauden huipennus

Se oli sitten siinä, tämä kausi. Vantaan Maratonjn puolikas sai kunnian toimia kruununa. Ja mikä juoksu siitä tulikaan. Juuri sellainen kuin olin toivonut.

Onnellisena maalissa...

En ollut asettanut itselleni aikatavoitteita vaan enemmänkin laadullisia odotuksia. Takana on jo monta starttia, joissa ei niin ole kulkenut. Viimeisin pettymys viime kevään HCR:ltä, jossa 15 km kohdalla oli pakko vaihtaa kävelyksi. Ajattelin, että ne muistot eivät saa olla päällimmäisenä hypätessäni keväällä Pariisin koneeseen. Tahdon alle onnistuneen juoksun. Ehjän, kokonaisen ja viisaan. Sellaisen, jossa ollaan hymy huulilla lähes koko ajan. Nautitaan, mutta haastetaan itseä. Vieraillaan epämukavuusalueellakin. Kunhan vauhti on loppua kohden nouseva. Tällaista juoksua lähdin eilen Vantaalta hakemaan ja sellaisen sain.

Valmistautuminen sujui hyvin. Koska syömiseni ovat edelleen pielessä päätin tankata. Pääasiassa malto-juomalla ja äidin piimäkakulla. Keskiviikon ja torstain, kuten suositellaan. Olo oli rentoutunut, ei lainkaan jännittynyt koko menneen viikon. Odotin juoksua, mutta en liikaa: välillä piti muistuttaa itseä, että minullahan on lauantaiksi ohjelmaa. Perjantai oli hyvin kiireinen päivä ja meinasi nestetankkaus unohtua kokonaan. Sitä lauantaiaamuna paikatessani taisin istua enimmän ajan ennen kisapaikalle lähtöä wc-tiloissa.


Vantaalla tapahtumapaikalla oli ihanan rento tunnelma. Vaikka olin yksin liikenteessä en tuntenut olevani yksin. Olin hyvissä ajoin paikalla. Kuvittelin meneväni katsomaan jo reitillä taivaltavia maratoonareita, mutta napakka tuuli käski pysyttelemään lähtöön asti sisätiloissa. Niinpä minulle jäi hyvin aikaa tutustua mm. Compressiosportin valikoimiin. Olen pitkään kaivannut palautumiseen myös reisille jotain puristavaa tuotetta. Kun en halua kompressiosukilla tai -säärystimillä juosta. Ne eivät alkumatkasta tunnu hyvältä. Mutta palautumisessa ovat loistavat. Jutellessamme myyjä-Eskon kanssa tuli ilmi, että on olemassa stay-up-malliset kompressiosäärystimet, jotka saattaisivat olla juuri sellaiset, kuin olen kaivannut. Eikä aikaakaan, kun tuote oli haettu kyseisen firman auton varastoista. Mahtava tuote jo ajatuksen tasolla. En meinannut malttaa odottaa, että saan kisan jälkeen vetää ne jalkaani. :D 

Parkkipaikalla vähän verryttelyjuoksua lämmittelyksi. Polvennostoja ja pakarajuoksua. Odotellessa tuntemattomien kanssa fiilisten jakamista (tämä on yksi parhaista jutuista juoksutapahtumissa). Lähtöpaikalle ryhmittymistä - päätin suosiolla mennä melko perälle, jotta voin rauhassa miettiä vauhtiani. Siellä vielä lämmittelyä ohjatusti. Ja sitten matkaan. Odotellessa sykkeet olivat vielä ihan normaalit, mutta lähtöviivaa ylittäessä sydän pamppaili, innosta.

Lähtöön... 

Olen havainnut, että kroppa kertoo minulle, millä vauhdilla mennään, kun vain maltan kuunnella. Mieli kun saattaa olla vähän liiankin innokas ja käskevä. Alussa jalat tuntuivat tukkoisilta, mutta tiesin, että se ei vielä tarkoita mitään. Vauhti asettui pian n. 6,05/km tasolle ja olin siihen kovin tyytyväinen. Siinä vauhdissa myös sykkeet pysyivät reilusti vk-tasolla. Vähitellen juoksu alkoi tuntua hyvältä. Kuuntelin musaa, hymyilin, katselin maisemia - ja vähän myös murehdin vaatetustani. Olin päättänyt - napakan tuulen vuoksi - lähteä pitkillä trikoilla ja pitkähihaisella juoksupaidalla matkaan. Paidasta hihat kääriytyivät nopeasti ylös, mutta lahkeet olivat liikaa. Kunnes tuli vastatuuliosuus ja kiittelin valintaani. 

3-3,5 km välein sijoittuvat juomapisteet ovat omalle mielelleni parhaat. Jos ajattelee juoksevansa 7x3 km pyrähdyksiä, se ei tunnu mielelle yhtään niin kovalta kuin 21 km vedot. Päätin siis aina kohdistaa ajatukseni vain seuraavalle juomapisteelle asti. Tuntui, että ne tulivat kovin nopeasti vastaan. Matka siis taittui mukavasti. 9 km kohdilla kaikki alun tukkoiset jalat olivat enää muisto ja askel kepeä. Mielikin vain kehräsi mukana. 10 km tullessa täyteen katsoin kelloa ja totesin, että jopa ennätys saattaisi olla mahdollinen, jos vain kaikki sujuisi hyvin. 

Pääsin flowhun, joka oli seuralaisenani lopulta 17 km kohdille asti. Sen tukemana uskalsin nostaa vauhtia. Juoksu vain soljui. Jossain 12 km:ssä ohitin 02:10:00 -jäniksen (en tiennyt olevani heidän takanaan, mutta kieltämättä sitä vauhtia olin alkutaipaleen juossut). Hän huikkasi myös, että nyt sulla kulkee hyvin. Totesin, että jos olisin fiksu, jäisin heidän kanssaan, mutta koska juoksututtaa niin nyt mennään. Pyysin poimimaan matkalta mukaan, jos väsyisin.

Flown ihana puoli on se, että kilometrit taittuvat huomaamatta. Enkä edes huomannut tuulta. Sykkeet olivat korkealla, mutta koska ne eivät vaikuttaneet askeleen kepeyteen, en välittänyt. Jo aiemmissa flow-juoksuista tutut "jaksanko maaliin asti näin? mietitään sitä sitten, jos väsähdän"- ajatukset nousivat pintaan, hymyn kera. Juomapisteillä aina kävelin. Voin tietysti saivarrella, että senkö takia jäi lopulta ennätys saavuttamatta. Mutta jotenkin ne muutamat kävelyaskeleet tekivät aina hyvää. Sykkeet laskivat eikä juoma jäänyt kurkkuun.

Jostain syystä juuri ennen viimeistä juomapistettä päätin ottaa geelin. Sellaisen, jonka kanssa ei olisi tarvinnut vettä. Ehkä siksi, että edessäni juossut alkoi kaivaa taskustaan ensin itselleen geeliä. Siitä se ajatus siis lähti. Olisin todennäköisesti hyvin selvinnyt maaliin pelkän urheilujuoman avulla. Minulla oli myös jano, joten vetäisin geelin päälle vettä. Molemmat jymähtivät ruokatorven suulle niin, että hetken mietin, tuleekohan lopusta miten tuskaista. Matkaa ei ollut enää kuin reilut 3 km, mutta sekin on pitkä matka, jos on paha olo. Vauhti ei hidastunut, mutta flow jatkoi matkaansa muiden ihmisten mieliin. 

Olin koko juoksun ajan haaveillut lennokkaasta lopusta. Vielä 18 km kohdalla laskin, että ennätys on mahdollinen, nipin napin, mutta on. Se vaan vaatisi todella kovat viimeiset 2 km. Siihen minusta ei ollut. Tuntui, kuin olisin aina ottanut pieniä spurtteja ja sen jälkeen höllännyt. Edes 20 km kyltin näkeminen ei kirvoittanut mihinkään hillittömään lentoon, vaikka viimeisestä kilometristä tulikin reissun nopein, 5:43/km. Siirsin koko ajan mielessäni hetkeä, jolloin aion ottaa loppukirin. Lopulta se tapahtui 200 m ennen maalia, kun havaitsin ennätykseni menevän juuri umpeen.

Ehkä tästä syystä - tai puhtaasta puuskutuksesta - en ollut niin iloinen maaliintulon hetkellä kuin olisin voinut olla. Tavoitteeni kuitenkin täyttyi ja ymmärsin sen pian. Oli mahtava juosta auringon helliessä. Pääsin flowhun, joka nykyisin on harvinaista herkkua. Ja vaikka olin luullut, että en ole lähelläkään ennätysvauhtia, kauaksi ei jääty. Itseasiassa bruttoajoissa mitattuna ennätys jäi 5 sekunnin päähän. Netto ajoissakin vain n. 30 sekunnin päähän. Juttu, jota en koskaan lakkaa ihmettelemästä: miten se, että saa lapun rintaansa voi kirvoittaa sellaiseen itsensä ylittämiseen, joka treenatessa tuntuu ylivoimaiselta ajatukselta.

Olin jo HCRää varten luonut soittolistan, jota käytin nytkin. Tällä kertaa tietyt biisit osuivat juuri niihin hetkiin kun olin etukäteen ajatellut. Bohemian Rapsody on loistava aloitusbiisi. Sen tahdissa ensimmäinen kilometri taittuu nousevissa fiiliksissä. Mambo no.5 johdatti minut flowhun aikoinaan ensimmäisellä puolikkaallani, ehkä nytkin 9 km kohdilla? Sen jälkeen alkaa swingijakso, jonka aikana voisi jopa tanssahdella, nyt leijuin. 19 km kohdalla tarvitsin vahvistusta ja sain sitä I Will Survay -biisistä. Ja Robbie Williamsin Angel kajahti korviini vasta kun olin jo penkillä istumassa ja tasaamassa hengitystäni.


Nyt levätään viikko. Sitten alkaa peruskuntokausi. Riemukaaren siintäessä jo silmissäni motivaatio siihen touhuun on kerrankin kohdillaan. Tässä välissä tulee ajankohtaiseksi tossujen vaihto ja ehkä uuden merkin kokeilu. Tätä kaikkea odotan jo innolla. Kiitos eilisen kaltaisen palkintojuoksun, joka palautti uskon omaan tekemiseen. 

Niin ne stay-upit: seuraavana päivänä olo oli kuin en olisi edellisenä päivänä edes juossut. Täydelliset! 


Ei kommentteja: