Onnistuneista treeneistä lisää uskoa

Uskon puute. Se on vaivannut elämääni läpeensä viime aikoina - ja siis myös juoksua. Tuntuu, että sitä puuttuu niin ajatellen isompia tavoitteita, kuten vaikkapa kahden tunnin alitusta puolikkaalla, kuin myös pienempiä tavoitteita, kuten viidennen vedon sisällyttämistä treeniin.

Tasavauhtisia vitosia harjoitellessa uskon puute on muuttunut jopa peloksi: ajattelen jo etukäteen kauhulla sitä tunnetta, joka minulla todennäköisesti on jo neljännellä kilometrillä. Mieli ei tee lähteä lenkille, eikä usko itse lenkillä riitä, että tällä(kään) kertaa pääsisin juosten kaikki viisi kilometriä. Enkä edes ole kokeillut ennätysvauhtia. Silti on menty liian kovaa ja kotiin tultu usein pettyneenä.

Viime kevään puolikkaan jälkeen mietin, haluanko juosta tapahtumissa enää lainkaan. Haluanko haastaa itseäni, tavoitella aikarajoja? Koska silloin juoksemiseni lipsahtaa niin helposti nautinnosta suorittamisen puolelle. Nyt Vantaalle valmistautuessani olen jo etukäteen päättänyt, että en tavoittele aikaa, vaan tavoittelen ehjää, kokonaista, itseluottamusta ja uskoa kasvattavaa juoksua. Mikä se sellainen on?

Ensinnäkin, että juoksen koko matkan, en vaihda kävelyyn. Toisaalta, että osaan vauhdin jakaa niin, että onnistuisin loppua kohden ehkä jopa nostamaan vauhtiani tai ainakin pitämään sen tasaisena. Ja että minulla olisi koko reissun ajan hymy huulilla. Osaisin nauttia matkasta ja kokemuksesta, enkä aloittaisi jo parin kilometrin jälkeen kauhukuvien luomista mielelleni. Tämä kaikki tietysti vaatii sitä, että maltan ottaa alussa rauhallisesti ja vähitellen lisätä vauhtiani.

Ilman tällaista "kisakokemusta" minusta tuntuisi pelottavalta lähteä keväällä Pariisin kaduille ja sinne olen päättänyt lähteä nauttien juoksemaan elämäni juoksua! :)

Tälläkin viikolla olen treenatessani myös keskittynyt hakemaan onnistumisen kokemuksia. Niitä pieniä, uskoa kasvattavia. Ensin tavoitteenani oli pitkästä aikaa viiden juoksukerran viikko. Se meinasi jo alkutahdeilla mennä mönkään, kun muu elämä tuli sotkemaan kuvioita. Siksi yksi lenkeistä jäi hyvin tynkäjuoksuksi, vain 20 minuuttiseksi. Ehkä se käy palauttavasta treenistä kuitenkin. 

Tasavauhtisen vitosen päätin juosta hieman hitaammin ja voimien mukaan vauhtia loppua kohden nostaen. Onnistuin. Itse asiassa koin pitkästä aikaa sen ihanan tunteen, mikä kovaa juostessa parhaimmillaan saavuttaa. Kun olin kolme ensimmäistä kilometriä malttanut, viimeinen tultiinkin rennosti - ja melkein kilometrien parhaiden vetojen tahtia.

Tästä onnistumisesta iloisena päätin juosta viikon pitkiksen jo perjantaina. Juuri pitkiksiin ei ole intoa ja puhtia tänä kesänä riittänyt. Niistä juuri kuitenkin pitäisi innostua talven myötä uudelleen. Eilisestä työpäivästä tuli pidempi kuin olin odottanut ja olin jo kahden vaiheella, että lähdenkö. Päätä särki, ajatukset lenteli, mutta jokin sisimmässäni sanoi, että kaipaan juuri nyt raikasta ilmaa ja metsäteitä. Lopputuloksena ihanan rentouttava parin tunnin hidas lenkki jo vähän hämärtyvässä syysillassa, jossa ensin rauhoittui mieli ja lopulta myös leidi.

Harvoin sitä on näin freesin näköinen 16 km jälkeen.
Kertoo siitä, että oli oikea tahti - ja lenkki tuli tarpeeseen.

Se viides lenkkikin mahtuu vielä tämän viikon kuvioon. Kun ei ole painetta juosta pitkästi, mahdollisuudet mahduttaa se viikonloppuun ovat moninaiset.

Ihanaa! :)