sunnuntai 15. toukokuuta 2016

HCR ja sen mäet - kisaraporttia

HCR, minkä teit! Hyydytit tämän leidin täysin. Vaikka mun piti lähteä vain hölkkäilemään ja nauttimaan. Keho päätti toisin lähtöviivalla. Kokeillaan kuitenkin, mihin tällä kunnolla pystyy. Vielä pari päivää sitten olin vahvasti sitä mieltä, etten starttaa. Outo vatsakipu viime viikkoina, lisänä yllättävän kovat selkäkivut lähipäivinä. Sykkeet ja fiilis vaihdelleet kovasti. Tulehdusarvotkin koholla. Onko riski lähteä juoksemaan kovaa? Sitä mietin. Ehkä oli hyvä, että starttasin. Tuli nälkä. Halu kehittyä heräsi jälleen. Ymmärrys, että jotain on tapahtunut, koska siedän niitä kovempia sykkeitä entistä pidempään.

Menin ajoissa paikalle. Toivoin tapaavani KPK24/7:n ihmisiä. Tapaamisen aikoihin satoi. Päätimme siirtyä nopeasti suojaan, ettemme kastu pahemmin. Olin kovin ajatellut, että aika vierähtäisi siinä tsemppejä jaellen. Jäikin aikaa runsaasti värjötellä. Onneksi sain odotteluseuraa, muuten olisi käynyt aika pitkäksi...


Koko matkan ajan piti sataa. Olin siihen varautunut. Kertakäyttösadetakki, että pysyy paitsi lämpimänä niin etenkin kuivana lähtöön asti. Lippis, jotta ei tunne sadetta kasvoilla. Ylipäänsä pitkähihainen, ohut paita, joka suojaisi kylmältä pisaroilta. Lämpötilan puolesta olisi hyvin pärjännyt lyhythihaisella. Pitkät juoksutrikoot sentään olin jättänyt kotiin: luotin siihen, että sääreni eivät tuntisi viileyttä, kun kerran eivät pakkasellakaan. Lähtöä odotellessa tihutti. Itse juoksun aikana oli mitä parhain juoksuilma. Happea riitti, välillä tuli pieniä pisaroita. Oli juuri sopivan lämmin. Paljon puhutut ja luvatut rankkasateet taisivat purkautua jossain ihan muualla. Olin auttamattomasti pukeutunut liian lämpimästi. Onneksi edes hautovan lippiksen sain heitettyä tukijoukoille 10 km kohdilla.

Aamulla juoksua odotellessa laadin uuden soittolistan Spotifyhyn. Yritin miettiä, minkä biisin haluaisin missäkin vaiheessa kuulla. Lähtöä odotellessa Bohemian Rapsody. Lähdön hetkellä Let Me Entertain You, joka kajahtikin korviini juuri kun ylitin lähtöviivan. Olin vähän hölkännnyt lämmitelleekseni. Tuntui hyvältä. Ylipäänsä se edellisten päivien arpominen oli aamun aikana kadonnut. Toki kaikenlaisia oireita oli, jotka olisivat saattaneet siirtää tämän vuoden ensimmäistä starttia eteenpäin, jos ne olisi ottanut tosissaan. Päänsäryn päättelin johtuvan ylimääräisistä hiilareista, vatsan kipristelyn jännityksestä. Lämmitellessä ne kuitenkin katosivat. Päätin antaa kehon päättää, millä vauhdilla edetään. Sillä kun on taipumus osoittaa itselleen sopivin vauhti.


Vauhti asettui nopeasti n. 6:10 min/km keskitahtiin. Tuntui helpolta. Sykkeetkin alkoivat nousta maltilla. Päätin edetä näin, vaikka vauhti vähän hirvittikin treenien tilanteeseen verrattuna. Neljän kilometrin kohdilla ystäväni olivat kannustamassa. Ilahduin siitä kovin ja taisin ottaa pienen pyrähdyksen sen vuoksi. Samalla alkoi tuntua, että päällä on liikaa. Etenkin lippis tuntui tukalalta. Viiden kilometrin jälkeen sykkeet nousivat pysyvästi 160 yli. Niin on tapahtunut aiemmilla puolikkaalla myös. En huolestunut. Yritin silti rytmiä, juoksuasentoa ja hengitystä muuttamalla laskea niitä vielä 150:nen puolelle aina kun mahdollista. Ensimmäinen juomapiste kävellen, sitä edelsi ja seurasi tiukkia kurveja ja ensimmäiset loivat ylämäet. Koska järjestäjät olivat varoittaneet 16 km kohdalla olevasta ylämäestä, päätin höllätä. 

Hietaniemen hautausmaan vierusta, Hietsu, Taivallahti. Mambo no. 5, Ensimmäisen puolikkaani yksi tsemppibiiseistä, soi liian aikaisin. Kympin kohdalla piti vasta, kuten silloin ensimmäiselläkin kerralla. Sykkeet yrittivät kovasti kivuta 170:een. Viime kesänä minusta tuntui, etten pystynyt juoksemaan lainkaan 140:nen sykkeillä: sykkeet nousivat pika vauhtia 150-160 välille. Nyt minulla on myös treeneissä ollut sama fiilis 160:n sykkeistä. Niistä, joilla olen aiemmin juossut kaikki tapahtumani. Olen viimeaikoina nähnyt entistä useammin itselläni 170 sykkeitä. Nyt matkan varrella mietin, että ovatko sykerajani niin muuttuneet... Kesärannan kohdilta alkoi loiva, mutta pitkä ylämäki. Sen tiesin jo entuudestaan. Olinhan pari talvea sitten juuri tuota mäkeä juossut useaan kertaan eri suuntiin. Jaksoin hyvin, vaikka 170 ylittyi sykkeissä. Tiesin nimittäin, että seuraavaksi on vuorossa pitkä alamäki.

10 km kohdilla oli juomapiste. Päätin ottaa geelin. Pian tuon jälkeen heitin kannustamaan tulleelle ystävälleni lippikseni. Ah, miten viileää. Käännös Paciuksenkadun alikulkukäytävään oli tiukka. Liukastuikohan joku? Pikku-Huopalahti. Askel alkoi painaa. Sykkeet eivät laskeneet. Se mäki tulee vielä, älä innostu nyt, sanoin itselleni. Soittolistassa oli swingikausi, piti hyvällä tuulella. Yritin päästä flowhun tuijottamalla tiukasti eteenpäin ja keskittymällä hengitykseen. Juoksun askelrytmi tuntui hyvältä. Hetkellisistä endorfiineistä huolimatta flowta en saanut kaverikseni. Toivoin, että se pelastaisi minut. Sykkeet olivat käytännössä koko ajan 170-171. 

Haagan paloasemalla kohdilla tien ylittävä silta meni vielä helposti. Sen jälkeen ihana alamäki. Sitten alkoivat vaikeudet. Hakametsäntien vierustaa ylös, kohti Ilmalaa. Ihan oikeasti, kuinka pitkään tätä jatkuu? Juuri pahimpaan hetkeen alkoi luureissa kuulua Pharell Williamsin Happy. Täydellinen ajoitus ajattelin. Samalla tajusin, että biisilistan loppuhehkutus oli alkamassa ja minä hyytymässä. Ylämäkeä seurasi suhteellisen jyrkkä alamäki. En uskaltanut mennä rennosti rullaten. Mahdollisuus lepoon ja sykkeiden laskuun meni siinä. Alkoi sattua vatsaan. Juuri siten, kun sillä oli ollut jo muutaman viikon ajan tapana. Alkoi pistää. Pari sataa metriä ennen 15 km juomapistettä vaihdoin kävelyksi. Oli jano, mutta sain juotua vain puoli mukia vettä, toisen puolikkaan urheilujuomaa. Pian tuon kohdan jälkeen alkoi se paljon puhuttu ylämäki. En edes yrittänyt. Tuntui, että juomat eivät menneet oikein edes vatsaan asti. Juoksun tärinä tuntui pahalta myös rintakehässä ja hartioissa. Kävelin mäen suosiolla ylös, seuraavasta alamäestä taas vauhtia ottaen...

Ne ylämäet ja hetkellinen paha olo - mietin, aikovatko nesteet imeytyä ollenkaan - vain jatkuivat. Ylämäkiä toki seurasi alamäki, useimmat niistä oli niin jyrkkiä, että piti jarrutella tosissaan. Päätin hölkätä maaliin peruspitkisvauhtia. "Ei ole pakko yrittää verenmaku suussa", sanoin itselleni. Ja kun ennätys oli karannut tavoittamattomiin jo alkukilometreillä, miksi rääkkäisin itseäni? Näin tultiin 18 km asti, jossa ilokseni oli juomapiste. Tuolla matkalla näin ambulanssin ja hoitajien herättelevän juoksijaa ojasta. Hyvä muistutus: juoksu on rankka laji! Se biisi, jonka piti soida viimeisen kilometrin ajan pärähti soimaan. 2 km liian aikaisin. Kyseinen biisi, alas viettävä maasto (lukuunottamatta Auroran siltaa) ja tutut maisemat piristivät. Viimeisestä kilometristä tuli reissun nopein. 

Aloittaessani laskeutumisen Sonera Stadionille mietin, kuinka maaliintulo on näiden juoksujen suola ja sokeri. Ne saavat yhä hymyn kasvoille, herkistymään. Korvissa soi Robbie Williamsin Angels. Melkein itkin. Läpi kehon meni kylmänväreitä. Loppukiri. Sonera Stadionin nurmi tuntui ihanan pehmeältä ja kimmoisalta. Yritin hymyillä valokuvaajille. Taisin vain korjata juoksuasentoni. Olin maalissa. 02:17:43. 12 minuuttia hitaammin kuin ennätykseni on. Mutta se ei haitannut enää. Kipinä treenata ja nostaa nopeutta oli syntynyt.


Kotimatkalla bussissa mietin, että monta asiaa olisin voinut taas tehdä toisin:

  • Kuukausi ei ehkä riitä perusnyhtämisen jälkeen vauhtikestävyyden nostoon
  • Tietoisuus sykerajoista olisi ehkä hyvä päivittää
  • Tankkaa mieluummin, kuin luotat energiageeleihin. Juuri noiden vatsakipujen takia. Etenkin kun puolikkaalla juostaan kovaa, on hyödyllistä jos riittäävä energia olisi jo sinussa. Nyt tankkasin päivän, toisen olisin tarvinnut. Kuten myös toisen energiageelin reissussa. En vaan enää 18 km kohdilla halunnut sitä ottaa.
  • Mäkitreenit sekä ylös että alas saattaisivat tulla tarpeeseen...
  • Mieli pitäisi saada ajoissa mukaan juttuun, jos uskoo vielä, että ennätyksiä vielä juostaan. Se ei vältämättä auta, jos hokee itselleen pari viikkoa, ettei tahdo juosta...
Nyt pizzaa ja kuohuviiniä, olen sen ansainnut! :) 

2 kommenttia:

Laarditaistelija kirjoitti...

Hyvähyvähyvä!

Minulla oli HCR:n tavoiteaikana alle kaksi tuntia. Se vaikutti vielä kuukausi sitten liki mahdottomalta, kun en ollut treenannut yhtään, mutta minkäs teet - olin ilmoittautunut puoli vuotta sitten, ja tavoitteeseen piti yrittää.

Lopulta sain nipistettyä ajasta pois enemmän kuin olisin ttoivonutkaan. En juossut minuuttiakaan, kun kävi ilmi, että olin mokannut elämäni aikatauluttamisessa, ja minun piti olla samaan aikaan toisaalla.

Eli vaikket henkilökohtaista ennätystäsi tehnytkään, suoritus oli hyvä, ihan toista tasoa kuin omani. Onnea! Ensi kerralla sitten tehdään omat ennätykset, ei joka kerta viitsi.

Maarit kirjoitti...

Laarditaistelija,

Kiitos :) Aina ei tosiaan voi tehdä ennätyksiä - ja sitä sattuu, että on useampia tapahtumia yhtä aikaa. Juosta ehtii muinakin päivinä. Säästyit ylämäiltä... ;)